Seuraava ralli kertoo huonoista elämäntavoista ja vaarallisesta rakkaudesta.
Herba on satakuntalaiselle liian makkeeta Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 14
Seittämänkymmentäluvulla lauloi rariosa Swiitti. Se oli äkkimakkeeta, sitä piäni annos riitti. Tilkka valkoviiniä on mulla vissyvetes. Ei makkeeta voi nauttia, kon on toi diabetes.
On toi diabetes.
Sokeriyliannoksen sain poikana monta kertaa, ko Huhkolinnan katolla join plikkojen kanssa Herbaa. Satakunnan plikkahan on kaunis niin kuin humma. Se on muhkea muodoltaan oli vaalea taikka tumma.
Vaalea taikka tumma.
Ennen vanhaan Suomen lapsia juotettiin sokeriverellä. ::Nyt on monella sokeritauti ja hampaita pois saa verellä.::
Mieleeni tullee toi Ruottin Tiina, se olis ihan vaimoksi naitava. Tiina on söötti ko sokeripulla ja keittiössänsä taitava. Ruottalaisen poikkinainti on vaarallista rakkautta. Kun se tarjoilee ja pöytään kantaa sokeria joka ruokalajissa.
Sokeria joka ruokalajissa.
Kyllähän sokeri hyvvää on, saa siittä laatuainetta. ::Ko sen hiivalla käyttää ja sitten keittää Isonkorven Iisakin pannussa.::
Kyllähän viina hyvvää tekkee, se alentaa veren sokeria. Siksi kai viisas isäni sanoi, että ”juo poika aina kirkasta!”
Vaikkei ollut Tinderiä, se ei harmittanut. Sääksjärven rannalla Vähtärin tanssipaviljongin ja punaisen suulin tienoilla sijaitsi 1970-luvulla kiikkalaisen nuoren miehen paratiisi. Siitä kertoo seuraava nostalgia.
Mukavia ja nättejä Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 13
Kon Vähtärin suulisa tanssiin hain, niin pakkeja, pakkeja sain. Ja nuivimmat käänsivät selkänsä, näin nättejä, nättejä vain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, se on kiikkalaisen tuuri, että nättiä, nättiä vain.
En liikoja elämäsä yrittäny oo, kyllä mailma pyörii painollaan. Olen kompuroinu, kompastellu, mokaillu, se sujuu ihan luonnostaan. Ei kun uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun!
Ihan normitytön edessä pokkasin, kuinkas sattui, taas pakit sain. Ei elämäsä aina luanaa, siksi Kauvattan kauneinta hain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, ::se on kiikkalaisen tuuri, että mukavia ja nättejä vain.::
Nuoruudessani 1970-luvun alkupuolella työt olivat raskaita, jopa ikäviä, mutta lauantai-iltana humalassa viikko sai iloisen päätöksen. Satakuntalaiset, jotka selvinpäin olivat varautuneita, muuttuivat ylenpalttisen seurallisiksi. Alkoholijuomat olivat viinakaupassa kalliita ja niitä jaettiin rajoitetusti, mutta tiukan sääntelyn vuosina kansa oli omatoimista. Esimerkiksi kotikiljusta sai hilpeän humalan, kun malttoi odottaa, eikä juonut sitä keskeneräisenä. Satakunnan nuoriso kokoontui viikonloppuisin Kauvatsan Sääksjärven rannalle Vähtärin paviljonkiin ja suulille. Kauniina kesäiltoina elämä hymyili ujolle satakuntalaiselle. Nuoret emännät ja isännät tarttuivat rohkaistuneina toisiaan kädestä. Jopa parisuhteen solmiminen tuntui kännissä mahdolliselta.
Joskus tekkee miäli Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 12
Ko kaiket päivät kahvetta jua, niin kuivuu siinä kiäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli.
Kyllähän pontikka hyvvää on, mutta kilju on raittiusjuama. Oli Vähtärin mettäsä muuripata, jonkun sinne tuama. Vähtärin mettäsä muuripata jonkun sinne tuama.
Satakunnan kainoilta tyttäriltä estot häipy tyystin, ko ne muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti. Muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti.
Olinhan siälä minäkin olkalaukusa Karjala-viini. Se korpirojjuun verrattuna oli juama aika fiini. Korpirojjuun verrattuna juama aika fiini.
Ko plikoille viiniä tarjosin, ne maisto mutta sanoivat sitte, kyllä kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte. Kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte.
Taatani Viljo Pihkalan tarinaan liittyy elokuvaseksikästä tukkilaisromantiikkaa. Pihkalan elämä jäi niin lyhyeksi, että hänen kuolemansa – raju törmäys tavarajunan kanssa pimeässä sakeassa lumipyryssä 39-vuotiaana 20. 11. 1937. kello 16:25 oli iso uutinen paikallisissa ja valtakunnan lehdissä.
Pihkala saapui Kauvatsalle uittomiehenä keväällä 1922. Samana vuonna hän avioitui Suoma Piilisen kanssa, joka työskenteli Keikyän puuvillatehtaalla pumpulienkelinä. Viljo palkattiin Kauvatsan aseman vieressä sijaitsevalle Kauvatsan Höyrysahalle metsätyönjohtajaksi ja perheen elämä oli Viljon varhaiseen kuolemaan asti sosiaalisesti ja taloudellisesti nousujohteinen. Torpan poika Viljo ehti touteuttaa suuren unelmansa, oman maatilan.
Tuon ajan vauraan työnantajan solidaarisuudesta kertoo hieman se, että Viljo Pihkalan leskelle ja jokaiselle kuudesta lapsesta erikseen saha kustansi eläkkeen. Täysi-ikäiseksi tultuaan äiti muistelee ostaneensa viimeisellä eläketilillä itselleen punaisen polkupyörän.
Laulu kertoo tarinaa 1920-luvun nousukaudesta, kun isoja saharatavarajunia lastattiin Kavatsalla ja tukinmyyntirahat ja sahalaisten palkat pyörittivät pikkukunnan taloutta. Kauvatsa oli vauras pitäjä, jolla oli 1700-luvulle ulottuva metsäteollisuustausta. Vuonna 1916 Kauvatsan asemalta lastattiin sahatavaraa enemmän kuin yhdeltäkään toiselta asemalta Tampere-Pori radan varrelta. Silloin asukkaita pitäjässä oli lähes 3 000, tänään noin 800. Kansalaissotaa seurasi Kauvatsalla taloudellinen nousu, jota vauhditti jokakeväinen tukinuitto Kauvatsajoella ja pitäjän läpi kulkeva rautatie.
Ikäänkuin aikakauden vertauskuvana Viljon tarinan sinetoi Kauvatsan suunnasta suunnasta kohti Äetsän asemaa porhaltanut jättikokoinen tavarajuna numero 1438. Törmäyksessä Viljoa kuljettanut DKV-merkkinen auto hajosi alkutekijöihinsä.
Kauvatsan mukavin mies Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 11
Tuli jokea pitkin tukin päällä mies kaunis kuin James Dean. Lämmin katse, naama ystävällinen, laskupääkin tarkka, todettiin. Sahan metsätyönjohtajaksi Viljo Pihkala palkattiin.
Jätkä oli uittoporukoiden kymppi, torpan poika Kuhmoisista. Hällä unelmissa oli oma maatila, ehkä löytyisi Satakunnasta. Siellä höyrysahan omistivat isännät Marttila, Kopio ja Korpela.
Oli kapinan jälkeen Kauvattalla hiukan puutetta vävypojista, kun nin monta nuoren polven miestä nukkui ikiunta joukkohaudassa. Oli kivimies Piilisen torpassa tehtaan tyttö Katri Suoma vapaana.
Ennen Kauvattan asemalta lähti Rauman kautta kohti Lontoota pitkiä sahatavarajunia, kun näki Nokia vasta unia. Aseman seurulla purukasa kasvoi, kun osti tukkeja reiru Pihkala.
Sillon elettiin suurta nousukautta, moni haaveili vaurauresta, joka yhtiön autolla saapuu, astuu pihaan ilosilmin Pihkala. Ja kun kahvi hellalla kiehuu, hän kaivaa ruskean pullon salkusta.
Viljo meilläkin Matin kanssa istui muistellen yhteisiä uittoja. Siinä sivussa syntyi tukkikauppa, oli kyse yhteisestä jutusta. Raha pyörii, on Kauvattalla töitä. Piisaa Matilla prahrin ajoa.
Jalonojan Piilisen talosta Viljo mallitilaa rakensi. Näin vanha kansa Kauvattalla kertoi, kovin perhettänsä rakasti. Lapset oli isän lailla kauniita ja pitkän äidin tavoin komeita. Tumma Saara oli mettämaan missi, tytöt nähtävyys kylän raitilla.
Yhdeksän kuukauden vanha Anneli aamulla kiukutteli. Sanoi Viljo: ”Anna mulle anteeksi, ethän ole kavvaa vihainen?” Kun Pihkala oven taakseen sulki, ei hän palannut enää takaisin.
Satoi joulun alla hyytävää räntää, kun hän DKV:n kyytiin istahti. Ajoi autoa nuori Niilo Hoikka, metsänneuvoja ja työkaveri. Oli Isontalon Jorman tukkipalsta Äetsässä junaradan vieressä. Rajuilma ja Tampereen kirje kummitteli Pihkalalla mielessä.
Radan varressa Niilo Advid Hoikka puita laski märkänä ja viluissa. Pirtin pöydässä Pihkala ja isäntä viimeistelivät tukkikauppoja. Neljän korvilla Pihkala hoksasi, pitäs asemalle viedä postia. Uskoi Hoikka, että kirje postijunaan ehtii, kun läpi Pehulan mennään vauhdilla.
Tuli tuiskun läpi pirun pitkä juna, se Viljon kohdalta keulaan tömähti. Radan vartta 500 metriä raskas veturi heitä raahasi. Etupenkillä Hoikka sekä Pihkala, vainajina rintakehä murskana. Takapenkillä mustelmilla, ehjänä istui Isontalon Jorma-isäntä.
Jo silloin oli lehdistössä uutinen, kun tapaturmaisesti kuoli nuorena. Oli mukavan Pihkalan hautajaisissa kansaa kirkonmäki mustana. Kunnan napamiehet Viljoa ylisti ja kuutta orpoa lasta lohdutti. Ja kirkkomaalta takaoven läheltä saha hautapaikan lahjotti.
Ei ehtinyt Pihkala sotimaan, ei kärsiä saanut traumoja. Ei riutunut vanhuuden sairauksiin, kuten monella on tapana. Ei kokenut hän sitä häpeää, kun höyrysaha meni konkurssiin. Ei katsellut Kauvattalla läheltä, kun jokivarsi ränsistyi ja kylmeni.
Toimen miehenä ja sydänystävänä vuosikymmeniä Viljo muistettiin. Kai kaivattiin salaa sitä aikaa, kun Kauvatsa kukoisti. Kai haaveiltiin jokivarteen kulkijaa, joka hyvän ajan tuo takaisin.
Matkan varrella on suvussani ollut monenlaista sylipainijaa: isokorpilaista naisten naurattajaa, viitamaalaista ikisotijaa. Taatani on joukon mukavin mies, se vähän tasapainottaa. Oli Pihkala Kauvattan mukavin mies, se hiukan tasapainottaa.
Ko on sana, joka tanssii, taipuu eri variantteihin ja soi Kokimäkijokivarren aksentissa. Kaksi kirjainta piisaa, kun haluaa sanoa kuin, koska tai kun… ja paljon muuta, melkein mitä tahansa. Ko kiälioppimme uudistetaan ko-sanalla ja sen monilla taivutusmuodoilla, tulee kotikiälestämme paljon notkeampi, rytmikkäämpi ja lauluisampi.
Kokemäkijokivarren ko Sävel ja sanat: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 10
Ko Suaman kiälen kaikkein komijoin sana on se kiikkalainen ko. Ko vahinkosa synty ko Kokemäen plikka kerran Kauvattalla sano että ko. Ko ko ko ko ko kon. kon kon kon kon ko. Se soppii melkein joka paikkaan, se kokemäkijokivarren ko.
Taikka no.
Ko opettaja sano meille koulusa, ettei kukkaan saa sannoo ennää ko. Eikä kon kon kon kon ko. Eikä ko ko ko ko kon. Ko pittää sannoo kuin sekä koska ja kun kun kun kun kun. Eikä kon kon kon kon ko. Ei ko ko ko ko kon.
Ei ni.
Kome istuttiin silmät pyäreinä, kome laulettiin ko ko ko. Ko kenkän kannat sanoo ko, ja sormet sano so so so. Kon ope, täsäkin laulusa kommeesti soi se kiikkalainen ko.
Nin no.
Komää olin täsä koko päivän Koppalaisen maasa, ja kaikkialla kuulu että ko. Kon kon kon kon ko. ko ko ko ko kon.
Taikka no.
Kommää kompuroin kompastellen Raurun suuliin, siältä kuulu että ko ko kon. Siälä plikkojen kenkät sano ko. Ja mulla kintut sano ko ko kon. Ja pelimannin kenkä sano ko. Ja permantokin kon kon ko.
Joko. Jo!
Ko tuli siihen kopukalla Mäkelän Tommi, ja sekin sano, että kon mun koninikin sanoo jo ko. Ja sen kontit että kopotiko. Se kylä vähän kummaa on, ko sen kenkät sannoo koppotikop. Se raviääni o, ko kuuluu kavioista kopotiko. Nynne perkeleet laukkaa pitkin Kiikkaa, ko kuuluu koppotikop!
Nin o.
Ko kosin sitä Koppalaisen koppavaa plikkaa, ko se suastu mutta sano sitten ko! Ko kon kon kon kon ko mun eksä sua kuumempi on… Joku koppas mua kepakolla kumahtaen päähän ja kallossa kaiku että kop! Ja kon kon kon kon ko ja ko ko ko ko kon.
Nin no.
Ko provasti mua Kiikan kirkolla siunas, se sano että synti se on, ko kokoajan sannoo että kon. Ko pitäs sannoo koska sekä kuin ja kun kun kun kun eikä kon kon kon kon kon.
No ni.
On synnin palkka, ko joutuu helvettiin, ko sannoo liian monta kertaa ko. Ja kon totta helvetisä ansaittee koko konkkaronkka hiilihankon.
Nin no.
Mää koputin arkun kumisevaa kantta, että kop kop kop kop ko. Älkää viä kihvelillä hautaa umpeen luoko konnen viälä kuollukkaan o! Ko ko ko ko ko kon ko tekis miäli sannoo pari kertaa ko…
Mää nousin kannen läpi haurasta, ja kiikkalaiset sano ”oho!” Laukkas Koppalaisen kopukat kirkonkylän läpi. Kuulu koppotiko koppoti kop. Kiikan pappi pelläästy ja muljahti monttuun. Sielä selitteli kon kon kon. Huikkas Mäkelä hevosille ptruu… väärä nuatti, ko pittää olla kopotiko. Kon pittää olla kiikkalainen ko!
Taikka no.
Kon jos te ootte tästä täysin toista miältä, nin mää sanon, että hyvä on. Suu vennuu ememmän ko sannoo ninko opettaja käskee koska sekä kuin. Ja kun kun kun kun kun. Ko kon kon kon kon kon. Ko kumminkin kuulostaa suuhun sopivalta se kokemäkijokivarren kon. Ko se meitin kotokiältä on!
Vähän lämmittelyä kiikkalaisella Vehkakorven nuatilla.
Piäni väliluritus Teksti : Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 9
Mää oon ollu itteeni täynä ko Mörtin kuttu, ko oon saanu pallautetta. Kampasin hiuksekki taa ninko Henry Tiili, konnei täsä palautteesta päätellen muuta taira olla eresä ko köyhän laulajan tiä.
Otin kumminki kitaran sylliin ettei vatta näy.
Itteensä täynä olevasta Mörtin kutusta ansio kuuluu Virtasen Tuaville, Kiikan entiselle posteljoonille, joka mulle siittä yks ehtoo mainitti. Vaikka itteeni hiukan taisin kehua… ei kai se kutulla mua tarkottanu?
Me kaks kiikkalaista henkiinjäänyttä muisteltiin vanhoja kahveepöyrän ääresä. Se oli aika turvallista, ko meirät molemmat on rokotettu… minut oikein sillä kuuluisalla Astra Senekalla.
Ko lavvantaiehtoona soitin kaverilleni Maralle Vanajan vanhaan pappilaan, siälä soi kaiuttimisa Eevan esittämä lehmälaulu. Oli kuulemma soinu koko ehtoon. Martti kehu Eevaa vualaasti ja lähetti terveisiä. Se kehu ylipäätänsä naislaulajia, Eevaa ja Aretta Vrankliinia. Se oli naisääniä kuunnellesa piristyny.
Se sano, että ”ko oon sun laulujasi kuunnellu monta ehtoota, se on vähitellen alkanu puuruttaa. Ko niisä on joka laulusa sama nuatti!”
Mää sanoin, että kappas kun oot huamannu. .. Oon aatellu jatkaa samalla nuatilla viälä seuraavat kakskymmentä vuatta ja vasta sen jälkeen vaihtaa.
Meillä Kaakkimaasa Kaakin Manta laulo kalevalanuatilla koko ikänsä, eikä se uutta nuattia opetellu, se vaan kipaleen jälkeen nauraa luritti päälle.
Kirjoitin runon 13-vuotiaana Leena-lehmän hautajaispäivänä sinikantiseen vihkoon. En omistanut tuolloin vielä kitaraa. Jälkipolvet löysivät vihon ja loihtivat runoon sävelen. Ralli on kuvitettu Leenan laidunmaisemista 2000-luvulla otetuilla kuvilla.
Maaliskuussa 2015 kirjoitin Leenan tarinan. Kannattaa lukea täältä, jos Kauvatsan ja koko Suomen maitotaluoden historia kiinnostaa. Tarinaa on joiltakin osin hyödyntänyt myös historiantutkija.
Hautajaiset 1969 Sanat: Jari Isokorpi Sävel: Eeva Isokorpi ja Pekka Aaltonen Laulu: Eeva Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 8
Sinut vedettiin kaivinkoneella pois navetasta takajalat edellä keskellä koleinta kevättä ikuisille laitumille palveltuasi yli 15 vuotta Suomen maitotaloutta.
Kylmä jäinen kaivinkoneenkauha nosti sinut kuin keijukaisen kylmään routaiseen kamaraan, ikuiseen lepoon.
Vain musta karhukoira itki haudallasi, kun suriseva kone peitti sinut suomalaisella mullalla suomalaiseen peltoon palveltuasi yli 15 vuotta Suomen maitotaloutta.
Kylmä jäinen kaivinkoneenkauha nosti sinut kuin keijukaisen kylmään routaiseen kamaraan, ikuiseen lepoon.
Tämä ralli kertoo kieltolakiajasta 1919 – 1932. Silloin torpat olivat vapautuneet ja Kaakkimaassa harjoitettiin yritystoimintaa kovalla työmoraalilla.
Laulu ”Juopottelu ja huoltovarmuus” on kunnianosoitukseni Kaakkimaan kieltolakiajan lauluntekijälle Mäenpään Santralle, jonka laulusta ”Isonkorven mailla” olen yhden sanan muutoksella ottanut yhden suoran lainauksen: ”Olga niiltä kysyy, että ootkos iso herra? Otaks litran pontikkaa vai otaks yhden kerran.” Kiitos Santra, missä lienetkin!
Kommentti facebookissa: ”korpirojua se Kaakinmaassa taisi paremminkin olla kuin kunnon pontikkaa..”.
Oma kommenttini: ”Roju meidän kielessämme oli yleisnimitys tuotteelle, eikä siihen sisältynyt laatuarviota. Sitä oli hyvää ja huonoa. Ranskalaisperäistä pontikka-sanaa käytettiin, kun haluttiin hienostella, kuten Olga tarjotessaan rojua herroille. Kaakkimaassa esiintyi myös laadunvalvontaa. Teknisenä asiantuntijana toimi taatani Isonkorven Matti, joka valvoi lämpötiloja ja suoritti koemaistoa ainakin Isonkorven ja Mäenpään rojutehtailla. Matilla oli myös omia tehtaita ”
Isonkorven mailla Sanat: Jari Isokorpi Sävel: Kansansävelmä Kaakkimaan pojan CV 7
Juopottelu monelle on tuska sekä haave. Kauvattalla kummittelee raittiuden aave. Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla tehdään viljaa jalostavaa toimintaa.
Kirkon seinään maalattiin se synkkä ristintaulu. Isonkorven maasta kuului vapauden laulu. Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla nätti pikkulintu iloisesti livertää.
Lautakunta Kauvattalla kirosi ja itki, ko poliisit ne konttasivat polkua pitkin. Hurahuhhahhei – isot miehet polvillansa teki mestarikeittäjälle kunniaa.
Iisakki lämpötilat säätelee ja häärii, ja Olga-plikka seteleitä liiveihinsä käärii. Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla sielä harjoitetaan kannattavaa toimintaa.
Olga sulta kysyy, että ootkos iso herra? ”Otaks litran pontikkaa vai otaks yhden kerran?” Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla näin palveluelinkeino kukoistaa.
Kaakin Manta tiätää kaikki ruakottomat laulut. Mäenpään Santra maalaa sankareista taulut. Hurahuhhahhei – näin meillä Kaakkimaasa tehrään Isonkorven Iisakista legendaa.
Eikä meillä Kaakkimaasa nälkäsiä olla. Ko verkosto toimii, raha tulee sovinnolla. Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla myöskin maitotili kerran kuusa kuitataan.
Ko muualla on talvi, on Kaakkimaasa kesä. On varmuusvarastona moni harakanpesä. Hurahuhhahhei – Isonkorven mailla näin kotiseudun huoltovarmuus turvataan.
Laulu kertoo kesästä 1975 ja Harjavallan mielisairaalan nuoresta vipparista.
Harjavalta 1975 Sävel ja sanat: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 6
Sain koulupsykologiasta kympin. Runon siitä koitin kirjoittaa. Miten loppusointumaan saan siihen… pimpin, en keksinyt sitä tarinaa. :,: Puukengät ja valkoinen takki, peilistä katselin poikaa komeaa.:,:
Harjavallan suljetulta osastolta harva runoilija kesätöitä saa. Onko loppusointu pimppi vai kymppi, viis siitä, kunhan syntyy tarinaa. :,: Palkanmaksu ja valkoinen takki ne meidät hullut toisistamme erottaa.:,:
Nuori mies joskus masentua saattaa, kun on yksin, ilman emäntää. Sitä lääkäri sanoo maniaksi, kun vailla unta juoksee naisten perässä. :,: Sitä sanoo hän skitsofreniaksi, kun täysin tyhjän päiten pyörii ympyrää.:,:
On meillä kaikilla omat neuroosimme, yhdellä ne ovat karvat nenässä. Toista häiritsevät pitkät korvakarvat, kun kerran karvakorvaksi on mainittu. Niitä nyppii hän aamut, päivät, illat, kun kerran karvakorvaksi on mainittu.
Takki päällä suljetulla osastolla monet ympyräänsä kiertävät. Hoitajana on hullun hauska olla. Lääkitä voi omaa päätänsä. :,:Moni meistä tuntee olevansa nolla, varjoksi muuttuu vahvoilla lääkkeillä.:,:
Harjavallan suljetulta osastolta sain monta hyvää ystävää. Me päivät pitkät heitimme tikkaa, pelasimme huutopussia, :,: teimme kanttiiniin vapaakävelyitä ja keskustelimme taiteista.:,:
Atin kanssa valvoimme öitä, ei ollut meillä paljon tehtävää. Kylpyhuoneessa heitimme tikkaa. Oli Ati lajin Suomen parhaita. :,:No, eihän se käy lainkaan päinsä, että huippu vipparille häviää.:,:
Aamuyöstä Atin silmät kiilui, hän taulun mustaa täplää tuijotti. Hän vannoi, ”en täältä ennen lähde, kun olen heittänyt sua paremmin”. Sinä aamuna töistä poistuin yksin, mustaa kymppiä Ati tuijotti. Sinä aamuna töistä poistuin yksin, tikkataulua Ati pommitti.
Sinä aamuna meillä alkoi vapaa, asemalla lättähattu odotti. Kotiin Äetsään minun piti mennä ja Atin Tampereen kautta Helsinkiin. Juna liikkui jo, kun kyytiin ryntäs Ati hoitajan valkotakki auki hulmuten.
Pyyhi hien kasvoiltansa virkaveli ja veti jalkaansa rennot farmarit. ”Oli viime yönä meillä hauska peli, ja kas kummaa, sinä minut päihitit!” :,:Ati nauroi ja nauroimme yhdessä, oli elonmurheet pois pyyhitty.:,:
Juhannuksena sitten Vähtäristä löysin itselleni tyttöystävän. :,:Oli tyttö sataprosenttinen kymppi, eikä siittä nyt sen enempää.:,:
Seuraavassa rallissa muistelen pikkupoikavuosiani Kaakkimaassa. Elämäni oli ehkä hieman vapaamuotoisempaa kuin päiväkotilapsilla, mutta tuskin vähemmän antoisaa.
Elettiin 1960-luvun alkua: Palmin talo oli omavarainen ja moottorisahalla tehty metsätyö tuotti. Mihinkäs muuhun rahaa olisi käytetty, kuin nuoren isännän koulutukseen, tuumaili 1800-luvulla syntynyt, niukkoja aikoja kokenut mummuni.
Seudun mahtavin mies oli mummun silmissä pappi. Ylhäisten pappila oli Kauvatsan suurin tila, joka kesäisin täyttyi kulttuuri-ihmisistä. Mummu uskoi, että Ylhäinen liitettynä Palmin taloon olisi kelpo sijoitus.
Nuori isäntä Sävel ja sanat: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 5
Olin nuori isäntä ja viiden vanha, kun naapurin Lailaa suutelin. Tyttö oli sakkolihaa, kuudentoista, liian nuori lemmenleikkiin, aavistin. :,:Katumuksesta kesken kaiken kosin, tyttö nauroi ja minä häpesin.:,:
Isä Eskon kanssa pelasimme plikkaa, kortilla me naiset jaettiin. Naistenmiehillehän kelpaavat kaikki pikkuplikoista moonamummoihin. :,:Esko soitti huuliharppua ja steppas, ja me ruokottomat laulut laulettiin.:,:
Mummu suositteli:,: ”Lue poika papiks!” Ulkoa opettelin rukouksia. Kauvattan papilla on kaikkein isoin talo, paljon piikoja ja nätti ruustinna. :,:Ei kirkonmiehen töisä tartte raataa, tuo piika kahvetta tarjottimella.:,:
Mummu sanoi sitten:,: ”Menkääs poijaat töihin, laiskoja ei Palmin talo elätä. Kohta lehmät kirmaa laitumelle, on teidän piikkilanka-aita tehtävä!”
Niin me Eskon kanssa sitten töihin mentiin, ja yhdessä me laulettiiin: ”Kiikan papilla on aika iso talo, paljon piikoja ja nätti ruustinna. Kiikan papilla on hirveen iso hm hm, paljon piikoja ja nätti ruustinna. Kiikan papilla on melko iso… mielikuvitus, paljon piikoja ja nätti ruustinna.”
” 