Tyrvää palaa

Varmistaakseen pakotien punakaarti tuhosi Kokemäenjoen sillat. Kun se ei Vammalassa onnistunut, kauppala sytytettiin bensiinillä tulimereksi. Palo kesti kaksi päivää.

Pari kuukautta vaille 99 vuotta sitten vanha Satakunta oli Suomen väkivaltaisin kolkka. Ihminen ristiinnaulittiin ladon seinään, pappi naulattiin saarnastuoliin kielestään, poliiseja tapettiin ja survottiin jäihin, kartanoita ja isoja taloja tuikattiin tuleen, niskalaukauksia jaeltiin isännille, pösöinä pidettyjä kolkattiin ja työnnettiin Vammaskoskeen.

Myöhemmin historioitsijoilla on ollut hikinen työ selvittää, mitkä tarinat olivat tosia ja mitkä valkoisen sotapropagandan luomia silminnäkijäkertomuksia, jonka tehtävä oli perustella valkoisten omia kostotoimia, jotka tehtiin periaatteella: ammuttiin vähän kaikkea, mikä liikkui, mutta harvemmin todellisia pahantekijöitä, jotka olivat karussa.

Ihmisten käsittely oli puolin ja toisin julmaa. Taustalla oli pitkään kytenyt viha ja inho osattomien ja vallasväen välillä, joka räjähti liekkiin punavallan romahtaessa huhtikuussa1918, kun toiset kokivat, että heillä ei ole enää mitään menetettävää ja toisista tuntui, että heidän on aika kostaa.

Satakunnassa sodittiin vielä sen jälkeen, kun Tampere antautui 6. huhtikuuta vakokaartille ja Helsinki saksalaisille viikkoa myöhemmin.

Vammalan kohtalon päivänä 17. huhtikuuta punakaartilaiset hätistivät paikkakunnan vauraimman kauppiaan Frans Lehtosen ulos Vammalan pappilasta, jossa häntä oli pidetty vankina. Vanhempien mestarien kannustamana sisällissodan lapsisotilaan symboliksi iltapäivälehden erikoisnumeron kansikuvassa päätynyt 14-vuotias punakaartilainen Arvo Koivisto ampui Lehtosta takaapäin winchesterillä päähän ja työnsi hänet Vammaskoskeen. Pyssyssä oli aikalaisen Tyrvään Sanomien toimittajan mukaan dum-dum luoti, joka irroitti puolet Lehtosen päästä. Kauppiaasta jäi Vammaskosken sillalle vain hattu. Kun Lehtonen myöhemmin saatiin ylös Liekovedestä, todettiin, että häntä oli ennen teloitusta pahoinpidelty.

Koivisto eteni punakaartilaisen urallaan Lahden Hennalan vankileirille asti, josta tyrvääläiset noutivat hänet kotiseudulleen. Paikallinen tuomioistuin luovutti Koiviston surmatun kauppiaan Frans Lehtosen Olavi-pojalle teloitettavaksi.

Lapsisotilas Koivisto, tosin sen ajan käsityksen mukaan työmiehen iässä, oli Tyrvään punakaartin jäsen ja Suodenniemen verisen punapäällikön Väinö Koiviston veljenpoika. Arvon veli Nestori kuoli tautiin Lahden vankileirillä. Neljä varmaa murhaa tehnyt ja 16 Ahlströmin työntekijän murhan järjestelemisestä epäilty Väinö Koivisto onnistui karkaamaan Hämeenlinnan vankileiriltä ja kiinni jäämisen jälkeen kahdeksan vuoden vankilatuomion kärsittyään hän eli pitkähkön elämän ja kuoli 80 vuotiaana.

Vammalan kohtalon päivänä Väinö Koivisto toimi Karkun rintamalla punapäällikkönä.

Kauppias Lehtosen murhapäivänä 17. huhtikuuta Tyrvään seudulla tapahtui sotilaallinen ratkaisu, kun Karkun kirkkoaidan takaa ja kuularuiskulla kirkontornista Karkkua puolustanut punaisten rintama tykkitulessa romahti ja pakeni kohti Vammalaa. Kummallekin puolen aitaa jäi sievoinen määrä kaatuneita. Uimataidottomimmat pakenijat hukkuivat teiden yli tulvivaan Rautaveteen, jonka tulvan punaiset olivat joidenkin tietojen mukaan panneet itse liikkeelle valkoisten etenemisen hidastamiseksi.

Vammalan asemalle punaiset tuhosivat joitakin junia ja vaunuja, mutta jättivät aseman ja kauppalan itäpuolen ehjäksi, koska se oli Nälkälänmäki, köyhien asuinalue. Vain pappila itärannalta tuikattiin tuleen ja sen jälkeen vetäydyttiin Vammaskosken yli länsirannalle. Punaiset asettivat Vammalan kirkon torneihin kaksi konekivääriä, jotka nakuttivat jonkin aikaa. He yrittivät myös räjäyttää siltaa, siinä juuri onnistumatta, vain yksi miina räjähti, toinen jäi suutariksi.

Koitti Vammalan kohtalonpäivän ilta. Siirtäkäämme puheenvuoro itärannalle saapuneelle nimettömälle valkokaartilaiselle, jonka kuvaus tuoreeltaan 24. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä Länsi-Savo –lehdessä vaikuttaa yksityiskohtaisen tarkalta:

”Ilta alkoi hämärtää. Väkevinä kohisivat Vammaskosken keväiset vaahtopäät kuohut laulaen vapautuksen voimakasta säveltä… Mutta kellon ollessa hieman yli puoli kymmenen nähtiin mustan savupatsaan kohoavan pimenevää taivasta vasten. Pian kohoaa toinen, kolmas ja neljäs, niin että noin kymmenen tienoissa koko seutu on kamalana tulimerenä, jonka keskellä kohisi ja ryskyi syytäen kipinöitä ja kekäleitä kilometrien päähän Kiikkaan päin.

Puhalsi kohtalalainen itätuuli. Yhtä aikaa oli kymmeniä taloja tulessa. ”

Paloa seurannut Aamulehden erikoiskirjeenvaihtaja kertoi ”kauppalan näyttäneen yhdeltä ainoalta tulimereltä.”

Tyrvään Sanomissa nimimerkki Maiju antoi raportin tulen keskeltä:

”Pommit räiskyvät. Kotini palaa. Vammala palaa. Prusi, Tuomarin ja Nordlingin talot leimuavat pimeän illan kaameissa liekeissä. ”

Seuraavana päivänä palosta raportoinut valkokaartilainen tarkasteli edessään avautuvaa näkyä:

”Aseman puolelta Vammaskoskea on poltettu vain rovastin pappila ja Lehtosen sivukauppa. Puhelinpylväät on rekien ja rattaiden kanssa laitettu barrikaadeiksi. Komea kauppala on raunioina. Tuossa on osuuskauppa sorakasana. Tuolla lääkärin uusi rakennus tuhkana. Tuolla Kansallispankin kaksikerroksinen talo. Kymmenittäin yksityistaloja. Kunnantalokin on palanut ja Tuomarin asunto, jossa oli vanha arvokas kihlakunnan arkisto.

Tuomiston talo on tuhkana. Navetan paikalla näkyy palaneita lehmien raatoja, 23 lehmää on poltettu kytkettyinä kiinni navettaan, samoin tallissa kaksi hevosta. Kaikkiaan palaneita taloja on ainakin 50.

Tätä kirjoitettaessa roihuavat tulipalot Punkalaitumella päin, luultavasti Illossa, osoittaen tietä mitä punaryssät pakenevat.”

Myös Maiju kiinnitti huomiota eläinten kohtaloon huhtikuun 19. päivän aamuna:

”Lehmät, hevoset, lampaat, siat ja kaikki elävät olivat yhtenä luumöhkäleenä kytkyihinsä paikalle palaneet.”

Paetessaan Kauvatsalta punakaarti tuhosi Karhiniemen lossin. Nykyään paikalla on silta.

Vammalan vielä kytiessä huhtikuun 19. päivänä tulipaloja roihahteli lähellä Kiikoisissa ja Kauvatsalla valkokaartin puhdistaessa pikkupitäjiä punaisista. Kiikoisissa paloi viisi taloa.

Räjähdykset ja savupatsaat etenivät Porin radan vartta päivän kuluessa. Porista tiedotettiin, että viimeinen punikkijuna oli lähtenyt kaupungista aamulla kello 10. Siinä matkustivat ylipäällikkö Hannes Uksila ja räjähdysmestarit, jotka viime hetkellä sytyttivät aseman tuleen. Samana päivänä roihusi Harjavallan asema, sitten poltettiin Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän ja Kauvatsan rautatieasemat. Kolme rautatiesiltaa räjäytettiin, joista isoin oli Pahakosken silta.

Huhtikuun 19. päivän iltaan mennessä valkoiset ilmoittivat puhdistaneensa punaisista Porin ja Tampereen välisen ratavarren Kiikkaa lukuunottamatta, jota punakaarti vielä piti halussaan. Seuraavana päivänä uutiset kertoivat punaisten poistuneen myös Kiikasta räjäytettyään takanaan sillat, muun muassa rautatien ylittävän. Kiikka jäi punaisilta ehjäksi ja asemakin säilyi.

Miksi vanha Satakunta päätyi tulimereksi ja miten tarina jatkui?

Jatkan itsenäisyytemme alkumetreistä myös seuraavassa blogissa, koska mielestäni moni asia on pohdiskelun arvoinen.

P.S. Esitän kiitoksen Tyrvääläinen sukua harrastamassa –blogin kirjoittajalle Anne Metsäpurolle, joka on tutkinut Tyrvään seudun henkilöhistorioita ja kertonut arvokasta tietoa myös tässä blogissa esiintyvistä henkilöistä Arvo ja Nestor Koivistosta sekä Frans Lehtosesta. Henkilöhistorian syventämiseksi suosittelen kyseisiä blogeja ja kaikkea muutakin Metsäpuron tuotantoa.

Lähteinä olen käyttänyt vuonna 1918 ilmestyneitä sanomalehtiä sekä SSHY:n arkistoa.

 

Anne Metsäpuron kommentti Tyrvää palaa -kirjoitukseen:

Seuraavanlaisen arvokkaan palautteen sain Anne Metsäpurolta sähköpostitse, koska syystä tai toisesta blogini kommentointitoiminta ei toiminut. Merkittävin Annen huomio koskee Väinö ja Arvo Koiviston sukulaisuussuhdetta, jota ei ollut, vaikka Koivistot olivat lähtöisin samalta paikkakunnalta eli Suodenneniemeltä. Pahoittelen tulkintavirhettäni kirkonarkistoja kiihkolla tutkiessani. Virhe johtui samasta pitäjästä ja samannimisestä isästä. Onneksi on Anne Metsäpuro, sukulaistyttö, joka on paras tuntemani asiantuntija, mitä tulee vanhan Satakunnan sukuihin. Seuraavassa Annen palaute:

”Moikka,

Yritin kirjoittaa kommenttia blogiisi, mutta se ei onnistu.

Palautteeni liittyy Tyrvää Palaa tekstiin sivulla:
http://bootthrowing.net/blog/isokojar/2017/02/20/tyrvaa-palaa

Palaute jota yritin kirjoittaa on:
Hei,
Väinö Koivisto ja Arvo Koivisto eivät olleet sukua.
Juha Väinö Koivisto syntyi 12.1.1896 Suodeniemen Sävillä. Se käy ilmi mm. papintodistuksesta. Ja Suodenniemen seurakunnan rippikirjoista 1892-1901
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16789&pnum=344
Hänen vanhempansa olivat David (Taavetti) Iisakinpoika Koivisto s. 3.2.1862 Lavia Aluskylä ja Amalia Antintytär Mäkelä s. 20.9.1864 Kankaanpää. Davidin isä oli Isak Malakias Matinpoika s. 17.1.1828 Lavia k. 13.8.1882 Lavia Aluskylä.

Arvon vanhemmat ovat Vihtori iisakinpoika Koivisto s. 8.3.1860 Suodenniemi ja Karolina Josefina Miinantytär Leppänen s. 20.5.1864 Kiikoinen.  Vihtorin isä oli Isak Immanuel Heikinpoika s. 22.8.1838 Suodenniemi.
Taavetin ja Vihtorin isännimi on sama, mutta kyseessä on kuitenkin eri henkilöt. Sukunimistä ei sukulaisuutta voi päätellä.

Kauppias Lehtonen haettiin käsittääkseni keskellä yötä kotoa. Lienevät olleet viemässä Vanhaan Pappilaan, jossa oli muitakin vankeja. Mitä lienee tapahtunut kun sillalla jo päätyivät tappamaan kauppiaan.

Kiitos vain itsellesi mielenkiintoisesta blogista!
t. Anne”

Pahoittelen, että kommentointitoiminto ei toistaiseksi toimi. Yritämme hakea asiaan ratkaisua. Kommentoida voitte joko facebookissa tai lähettämällä minulle sähköpostia (jari.isokorpi(at)kauniskaari.fi).

Kaksi paksua – kumpi kaatuu?

Saunan portailta usein katselimme  isoa kuusta, joka varjosti pihaa. Se pitäisi kaataa, mutta uskallammeko? Näytti siltä, että sekä sauna että aitta voisivat jäädä kuusen alle. Mahdollinen kaatoalue oli kapea. Oli osuttava parin metrin aukkoon, sillä toisella puolen vaani konkelo ison koivun kanssa. Tavoitteemme oli pyöräyttää kuusi maahan koivun oksien kautta runkoon osumatta.

Tehtiin kaatolovi. Se ratkaisee mihin suuntaan kuusi kaatuu.  Tässä vaiheessa kaikki näytti hyvältä.

Kaikki on korkeimman kädessä. Jos puun alle jää, ei kypärä auta. Pipo riittää. Sahaamalla voi kaatosuuntaa vielä hieman säätää. Pirjo on kirveen hamaralla iskenyt aamulla ostetun kaatokiilan sahausrakoon. Saas nähdä mitä tapahtuu 🙂

Nyt se kaatuu. Onko suunta oikea?

Kuusi on kaatunut. Miten kävi aitalle?

Raivataan ylimääräiset oksat pois niin nähdään.

Täydellinen kaato kohtaan johon tähtäsimme. Aitta jäi ehjäksi eikä tullut konkeloa.

Aika mukavasti pihkaista polttopuuta ja oksia kokkoon.

Katso videolta millaisia fiiliksiä onnistunut kaato aiheutti.

Vikahteella saa ihmeitä aikaan

Rikkailla ei ole tapana maksaa veroja vaan tavalla tai toisella he junailevat itselleen veroparatiisin. Kalmarin Unionin aikaan Satakunnassa sanonta verot köyhän kansan verta juo oli sananmukaista totta. Veroista vapaa aateli keräsi veroja sotajoukon avulla luontaisetuinaan ryöstö, kidutus, pakotettu seksi, tuhopoltto ja mitä mielikuvituksellisimmat rosvoparonin elämää sulostuttavat kauheudet. Muistona veronkannosta Satakuntaa geneettisesti rikastuttivat juutilaissukuiset lapset. Suur-Huittisissa veronkanto uudistui ja taisi hetkeksi jopa lakata, kun syksyisenä päivänä 1522 talonpojat varustivat kirveet ja vikahteet sota-aseiksi Sammun Takkulan kappelin mäellä. Sinä päivänä vainoajista tuli vainottuja ja vainotuista ainakin hetkeksi oman elämänsä herroja, jotka seuraavana kesänä saattoivat mahtailla Kokemäenjokilaakson hyvällä viljankasvulla, kunnes uusia saaliinhimoisia verottajia ilmaantui ja suu oli pantava soukemmalle.

Näin huittislaisten kapinaan perehtynyt J.R. Aspelin kuvailee tapahtumaa Uudessa Suomettaressa vuonna 1866, numerossa 49:

”Juutin sodan kauhuja muistuttavat enimmät Juutinnimiset talot ja paikat Suomen rantamailla. Parhaiten näkyy juutilaisten muisto säilyneen Satakunnassa, jossa rahvas monessa kohden liittyi noita vainoojiansa vastustamaan.

Varsin ankara näkyy tappelu olleen Juutinarolla Huittisissa. Suuri joukko juutilaisia ratsumiehiä, muutamia satoja luvultaan, oli paluumatkallaan ylimaan pitäjistä. Huittisten miehet silloin päättivät ruveta väijymään tuota joukkoa Sarvolan ja Sammun kylien välillä.

He jakaantuivat kahteen osaan. Niistä toinen asettui likeisemmälle Sammun kylää maantien varrelle, jossa toisella puolen oli vuori ja toisella suo. Toinen joukko asettui puoli vanhaa virstaa tuonnemmaksi Raskalan ja Sarvolan kyliin, jossa metsään kätkettynä pitkin maantietä väijyi vihollisen tuloa. Aseina kuuluu talonpojilla olleen nuijia ja keihäitä sekä seipäisiin köytettyjä kirveitä ja vikahteita.

Tuskin olivat juutilaiset ehtineet ensimmäisen joukon ohitse, niin tämä karkasi heidän selkäänsä ja ennen kuin juutilaiset saivat selville mitä tehdä, oli heillä toinenkin joukko vastassa.

Tuntematta tien vierteitä juutit pakenivat suolle, johon hevoset vajosivat pääsemättömiin. Siinä he talonpoikain saartamina vähitellen saivat surmansa kaikki. Ei yhtään kuulu päässeen pakoon. Suo sai siitä pitäin Juutinaron nimen. Tarinan mukaan surmatut haudattiin Takkulan kappelinmäkeen, josta pitkin aikoja on luita ja aseita löydetty.”

Talonpoikien käyttämä sotataktiikka on yksinkertaisuudessaan nerokas ja antaa viitteen siitä, että motitus oli miehille tuttua historian hämärästä, jolloin hirvieläimiä saarrostettiin ja ajettiin ansakuoppiin.  Kun tie katkaistaan molempiin suuntiin ja hevoset pelotetaan oikealla tavalla tekemään sotilaiden puolesta päätöksen, ne ensin ehkä yrittävät rynnätä päin vuorta ja pillastuneina syöksyvät toiselle puolen tietä suohon. Vikahteilla oli silloin helppo viiltää hevosten vatsat auki, jolloin ne valahtavat polvilleen ja seipään päässä olevilla kirveillä oli vaivatonta jaella tasapainonsa menettäneille sotilaille armoniskuja. Sellaista kypärää ei ole keksitty, joka kasaan menemättä kestäisi hyvin ruokitun talonpojan valtavalla voimalla iskevää kirveen hamaraa.

Taidetta   Huittissa Lauttakylän keskustassa.

Vuonna 1895 tuli nykyaika vanhaan Satakuntaan junaradan muodossa. Juna pysähtyi Tyrvään, Kiikan ja Kauvatsan asemilla. Tyrväällä alkoi ilmestyä Tyrvään Sanomat ensimmäisenä paikallislehtenä Suomessa. Vuoden 1895 ensimmäisessä numerossa sivulla kaksi on uutinen, jonka otsikkona on Muinainen sotatanner:

”Muinainen sotatanner on löydetty Huittisten pitäjän Sammun kylän Vähäkäen maalta, noin kilometrin päästä kirkolta Tampereelle päin. Sanotun talon omistaja Y. Vähäkäki rupesi tänä syksynä sulattamaan Hiukkavainio nimisen peltonsa mäkeä pelloksi, ja sitä tehtäissä on löydetty jotenkin läheltä maan pintaa suuri joukko ruostuneita keihäänteriä, isompia ja vähempiä; tikarin teriä useampaa laatua, veitsen teriä, muutamia hyvin suuria, miekkain kappaleita ja kahvan osia; pronssisia solkia, priiskoja ja vanhanaikaisia epoletteja, pronssivitjain kappaleita, suitsien kuolaimet; spiraali- ynnä muita renkaita sekä joukko pronssi- ja rautakaluja, joiden tarkoitusta on vaikea arvata. Siellä, missä näitä kaluja on löydetty, on myöskin ollut kalujen päällä taikka ruokamullan joukossa runsaasti mädäntynyttä luunpulua, joiden rakenteesta ja laadusta voipi otaksua niiden olevan ihmisen luuta.”

Kooltaan mahtava näyttää juutilaisten joukkohauta olleen. Aspelinin mukaan pikkupojat olivat kaivelleet pellosta sotaromua vuosisatoja. Kuten Tyrvään Sanomien kirjoitus kertoo, välillä unohtuneesta haudasta romua löytyi lisää luiden jo lähes maaduttua.

Huittislaisten tapaan koko Ala-Satakunta nousi kapinaan ja lisää vallanpitäjien ruumiita syntyi Kokemäellä, Harjavallassa, Ulvilassa, Eurassa ja Laitilassa. Hengissä säilyneet juutilaiset yrittivät paniikissa Suomesta pakoa meritse, mutta joutuivat rannikon verenhimoisten merirosvojen uhreiksi.

Seuraavaan vuoteen mennessä koko tanskalaisvalta oli kukistettu niin Itämaaksi nimitetyssä Suomessa kuin Ruotsissa. Valtaistuimelle nousi kuningas Kustaa Vaasa. Kalmarin Unionin ja myös katolisen kirkon lonkerot väistyivät Satakunnan yltä ja aikaisempaa tarkemmat verottajat vouteineen ilmaantuivat. Alkoi kansalle taloudellisesti äärimmäisen raskas Ruotsinvallan aika.

Suohon sotkemisen taito

 ”Huittisisa on tyätä ja ruakaa.

Tyrväällä nälkää ja huaria.

Karkusa järviä ja vuaria.”

Vanha huittislainen hokema

Väkivalta on aina ollut mediaseksikästä. Niin Amerikan kuin Satakunnankin villeissä länsissä väki kai enimmäkseen teki muuta kuin tappoi ja tappeli. Kuitenkin vain kaikkein väkivaltaisimmat tarinat ovat jääneet elämään kansan suussa, historioissa, kirjoissa ja elokuvissa. Nykyisin parhaista tappelutarinoista tehdään pelejä, jotta me rauhaa rakastavat pullamössösukupolvien kasvatit ties monennessako polvessa saamme elää nuo sielun pimeitä kieliä värisyttävät veriset sekunnit uudelleen. Väkivaltaisilla tarinoilla on tehty enemmän rahaa kuin aikanaan tuottoisilla ryöstöretkillä vieraille seuduille konsanaan.

Seuraava ajankohtaan nähden yksityiskohtainen väkivaltatarina kotiseudultani Suur-Huittisista historian hämärästä kaivettuna juontuu niin kauas kuin juuttilaissodan aikoihin. Tarinan oli kansan suusta tallettanut J.R. Aspelin vuoden 1866 Uuteen Suomettareen, numeroon 49.

Tarina kertoo siitä, miten huittislainen sekalainen joukko tappoi yli 300 tanskalaisesta ryöstelevästä ritarista koostuvan sotilasosaston sananmukaisesti sotkemalla sen suohon. Sotastrategisesti kertomus on mielenkiintoinen, koska se on varhainen kuvaus ikivanhasta suomalaisesta sotaopista, motittamisen taidosta. Samalla se kertoo, miten pitkälle kansan yhteistyötaidot Kokemäenjoen ja sen sivujokien varsilla olivat kehittyneet jo varhaisina vuosisatoina.  Mutta aloitetaan kaikki alusta ja kokoonnutaan syksyisenä sunnuntaina vuonna 1522 Huittisten kirkkoon.

Tuona sunnuntaina Huittisten isännät pyysivät pappia lukemaan kirkonmenojen jälkeen seurakunnalle salakielisen viestin, jonka mukaan ”Huomenna on härkä tapettava.” Huittinen on viiden joen leikkauskohtaan muodostunut suisto ja sen kirkkoon väkeä kokoontui jokien varsilta veneillä ja kärryteitä pitkin. Kirkkoon tultiin myös Keikyästä, Kauvatsalta ja Vampulasta.

Tanskalaissotilaiden suohon sotkemiseen johtanut  ”häräntappo”  käynnistettiin tässä kirkossa. Huittisten kirkko on rakennettu 1500-luvun vaihteessa.

Aikalaisasiakirjoista saamme hieman vihiä siihen, minkälaista seurakuntaa Huittisten kirkossa tuona sunnuntaina istui ja ketkä kirkonmäellä palveluksen jälkeen olivat mahdollisesti äänessä.

Huittisten isoja isäntiä tuohon aikaan olivat ainakin Takun ja Ytin pojat. Takku oli luonut omaisuutensa kuskaamalla tynnyreissä hevoskuormittain suolaa Turun linnasta ja kaupittelemalla sitä vähäisempinä erinä jokivarsien taloille. Tuohon aikaan hän laajensi reviiriään aina ostamalla lisää maata, kun tilaisuus tuli. Sukupolvesta toiseen Takut olivat jonkinmoisia kyläpäälliköitä, myöhemmin myös pappeja ja nimismiehiä ruotsalaistetuin sukunimin.

Ytit olivat asuttajia ja maanvaltaajia. Juuri 1500-luvulla Ytit olivat haastettuina käräjille heidän tyrvääläisten mielestä laittomasti valtaamistaan maa-alueista Tyrvään puolelta. Ytit tuomittiin muhkeisiin sakkoihin, mutta ei se heidän intoaan lannistanut. Juuttilaissodan aikoihin Ytit olivat kääntäneet katseensa Kauvatsan suuntaan, jossa pitkä pätkä hehkeää Kauvatsajokilaaksoa Levelän ja Mulvolan välissä odotti valtaajaa. Sinne suuntasi kolme Ytin veljestä ja he perustivat Yttilän, josta paljon myöhemmin tuli Kauvatsan kirkonkylä.

Toiset Ytit nuolivat maajanosta kuivia huuliaan Kokemäenjoen eteläpuolelle Köyliön suuntaan. Myös sinne Pyhäjärven rehevään maisemaan perustettiin Yttilä kirkonkyläksi. Myöhemmin 1700-luvulla kummassakin Yttilässä oli Ytterberg niminen ruotusotilas kantaen ruotsalaistettunakin muistoa tarkkavainuisten maanvaltaajien sukunimestä.

Viivähdin Yttien suvussa, koska Kauvatsan Yttilä-taustaisena minussa väkisinkin Palmien kautta virtaa tuota maanvaltaajaverta, tosin valtavasti laimenneena. Niinhän se sukupolvitarina menee, että geenit sekoittuvat mitä villeimmin, mutta tavat ja tottumukset sukupolvesta toiseen säilyvät. Katson mihin suuntaan hyvänsä minun sukuni tarina liittyy maan valtaukseen ja metsän asutukseen, jonka ansiosta Suomi ponnisti metsäteollisuuden avulla nykyiseen yltäkylläiseen vaurauteensa. Historian myötä esi-isäni oppivat tekemään motteja myös  käsitteen epäsotilaallisessa merkityksessä.

Mutta palataan syksyn 1522 Huittisten kirkkoon ja tarkastellaan kolmea Kauvatsan miestä lähemmin, koska heidän liikanimensä antavat vihjeen heidän persoonistaan tai ainakin kauvattalaisesta huumorintajusta.

Yksi heistä oli Levvee ja toinen Vatisuu. Levvee antoi nimen talolle ja Levelän kylälle, joka nykyisin tunnetaan Kauvatsankylänä. Levvee tukee myyttiä kauvattalaisten poikkeuksellisesta isokokoisuudesta. Jo varhain Kauvattalla tunnettiin sanonta, että vain viisi kauvattalaista isäntää mahtuu kirkonpenkkiin rinnakkain. Kauvatsaa nimitettiin isovattaisten maaksi. Peilistä tarkkailemalla olen arvellut, että jokunen pisara leveläläistä geeniä on minunkin dna:hani päässyt roiskahtamaan.

Liekö Vatisuu ollut suurisuinen tarinankertoja vai mahdollisesti suursyömäri, mikä seudun maalliseen vaurauteen keskittyneen ja sen tunnusmerkkiä mässäilyä suosineen tavan perusteella on hyvin todennäköistä. Ehkä Vatisuu oli molempia.

Kirkonpenkissä vanhempiensa vieressä istui Kauvatsan Ahvenukselta kotoisin oleva poikanen, joka kansalta sai liikanimen Orinkulli. Hänen etunimensä oli Dionysius. Hänestä tuli Nissilän ensimmäinen isäntä. Käräjäkirjojen perusteella Dinysius eli Nissi näyttää suuntautuneen lähinnä pienimuotoisiin kepposiin. Pojan mahdollisesti  dionyysisestä elämänurasta eivät asiakirjat mainitse.

Seuraavassa blogissa lavean kuvailun sijasta kerron tapahtumista, jotka sisältävät pelkkää raakaa toimintaa. Valotan hieman myös tapahtumien yhteiskunnallisista taustaa ja niiden merkitystä myöhemmälle historialle. Mutta pysähtykäämme siihen hetkeen, kun joukko haarniskoihin pukeutuneita tanskalaisia ryöstellen ja raiskaillen ratsastaa Ylä-Satakunnasta kohti Huittista ja vaarasta hälytetty kansa kuuntelee papin puhetta. Huittisten pappi saarnaa latinaksi mutta viestin härän tappamisesta hän kertoo suomeksi.

Tappelijan kehto

“Jag var ett barn, när han drog bort,

sen fridens dag var slut, 

Dock minns jag än hans stolta gång,

jag minns den var minut, 

Hans hatt, hans plym, den bruna hyn 

Och skuggan från hans ögonbryn: 

Nej, aldrig går det ur min syn, 

Hur härlig han såg ut.”

J.L. Runeberg: Soldatgossen

Johan Ludvig Runeberg runossaan Sotilaspoika tarjoaa elämyksellisen ajankuvan siitä, millaisia tunteita Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas 1800-luvun kylän raitilla kävellessään herätti ja miltä hän aikalaisten silmin näytti. Vapaasti käännettynä: ”Olin lapsi kun hän lähti, kun rauhan aika päättyi. Muistan hänen ylpeän käyntinsä. Muistan joka yksityiskohdan: hänen hattunsa, hänen sulkansa, hänen ruskettuneen ihonsa ja varjot hänen silmäkulmiensa alla. Mielestäni ei koskaan unohdu, miten upealta hän näytti.”

Porin rykmentti oli vanhan ajan Ruotsin armeijan valio-osasto, sen yksiköistä ammattitaitoisin ja paras. Rykmentti otti mies miestä vastaan taistelemalla suurvalta-ajan jälkeisen Ruotsin ainoat merkittävät voitot, lähes aina ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan: Koljonvirta ja Parkumäki Kustaan sodassa ja Lapua Suomen sodassa ovat niistä tunnetuimpia. Rykmentin tavaramerkki oli suora pistinhyökkäys vihollista päin. Rykmentin miesten pistimet olivat 70-senttisiä, kun vastustajan rotanhännät olivat 30-senttisiä. Myös rykmentin miehet olivat satakuntalaisella tavalla isoja. Kuka väittää, että koolla ei ole merkitystä siinä tapauksessa, että koko on varustettu mitä rautaisimmalla itseluottamuksella?

Rykmentin miesten ympärillä liikkui kansan rakastamia tarinoita, joita uuvuttavien marssien, nälän, tappelujen ja kulkutautien karaisemat sotasankarit mielellään itse kertoivat. He olivat suosittuja vieraita totien äärellä niin pappiloissa kuin majataloissa. Heidän pelottomuuttaan, sisukkuuttaan ja neuvokasta tappelutaitoaan sekä kertojanlahjojaan ihailtiin. Rykmentin sotilas kultanappeineen ja nauhoineen oli kuin nykypäivän räppäri, tarunhohtoinen hahmo, johon haluttiin samaistua ja joka läsnäolollaan ei voinut olla kohottamatta satakuntalaisen muutenkin korkeaa itsetuntoa, olipa hän piika, pappi, isäntä tai renki.

Kolme sotaa käynyt Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas Juha Palmi syntyi 21.4.1759 Kauvatsan Yttilän kylässä, jonka ohi Kauvatsajoki virtaa. Myös Palmin isä ja isoisä olivat sotilaita.

Jo hieman varhemmilta ajoilta lienee peräisin tuttu sanonta: Piru oot, jos oot Porista ja koko perkele, jos Kokemäeltä!

Arvelen sen liittyvän Porin Rykmentin Kokemäen komppaniaan, jonka riveissä Palmi-sukunimen perustaja Johan Palm eli Palmin Juha, taisteli. Tosin Palmin liittyessä komppaniaan vuonna 1788 sen nimi oli jo muutettu Toisen majurin komppaniaksi. Rykmentin historiaan jäävät suuret taistelut, Porrassalmet ja Lapuat, olivat vasta edessä. Välittömään historian kulkuun ne voitot eivät vaikuttaneet mitenkään, mutta sitä suurempi niiden vaikutus saattoi olla myöhempään historiaan ja nykyisten suomalaisten omakuvaan.

Ilman rykmentin tappelutarinoita ei paljon myöhemmin olisi syntynyt Runebergin Vänrikki Stoolia, eikä myöskään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka oli demokraatin vastaveto aatelisupseerien merkitystä suorittavan portaan kustannuksella ylikorostavalle Runebergille. Ilman näitä kahta teosta suomalaisten omakuva ja historia saattaisivat olla toisenlaiset tai sitten nämä nerokkaat kirjailijat olisivat keksineet tilalle jotain samankaltaista muuta.

Palmin Juha, jota myös Juhaniksi saatettiin poikana kutsua, oli ammattitappelija historian hämärään katoavassa sukupolvien jatkumossa. Kauvatsan Yttilässä, Porran, Kouhin ja Mikolan talojen muodostamassa ruodussa sotilaan ammatti periytyi isältä pojalle ja tältä pojanpojalle tavalla, jonka Runeberg runossaan Sotilaspoika kertoo. Sitä lauluahan me lapsena lauloimme kansakoulussa.

Johannes-nimen saaneen pojan tulevasta sotilasurasta keskusteltiin luultavasti jo kastajaisissa, jotka pidettiin huhtikuussa 1759 Yttilässä Mikolan talossa. Johanneksen isä oli yttiläläinen ruotusotilas Tuomo Ytterberg ja kummeina murahteli kaksi sotakarhua, nuorehko komppanian furiiri Johan Philip Lydeen ja lievikoskelainen Tuomon aseveli, knihti Sigfrid Hilman.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä sotajermut toiveikkaina juttelivat, kun nuoren miehen kehtoa keinuttivat. Mahtoiko Lydeen kehaista, että siinä on ihan isänsä näköinen tappelijanalku, vain arvet enää puuttuvat. Lahjoittiko Hilman pojalle kummilahjaksi ja tulevaksi leikkikaluksi käytöstä poistamansa pistimen?

Tulevan ruotusotilaan äiti Vappu piteli papin kastaessa sylissään lasta mutta pojan isoisä Yrjö Ytterberg kastajaisista puuttui. Hän oli kaatunut pikku-ryssän aikaan vuonna 1741 Helsingissä torjuessaan Kokemäen komppanian riveissä venäläisten rynnäkköä Suomeen.