Seuraava ralli kertoo merkittävästä urheilijasta ja taiteilijasta. Se on myös kunnianosoitus menneiden polvien rakennustyölle. Vuonna 1968 pystytetty Kiikan uimahalli oli yksi ensimmäisistä Suomessa.
Rautavaaran Tapio Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 20
Kuusikymmentäluvulla löin Kiikasa Tapsan kanssa kättä. Maailman parhaat heittäjät tuntevat toisensa esittelemättä.
Minä olin silloin kakstoistavuatias pikkupojan pätkä. Tapsalla oli flanellipaita -ja hän oli kuuluisa jätkä.
Oli Kiikasa menosa uimahallin harjannostajaiset. Ko me kaksi kommeeta käteltiin, kuvittelin, että ihastuvat naiset.
Plikkojen suosikkeja siihen aikaan oli Kirka sekä kultatukka Dänny. Sotasukupolven laulajat nuorta yleisöä kovasti pänni.
Otti porukka kahvetta ja konjakkia, sai koreittain kaljaa juara. ”Kenenkähän irea se mahtoi olla Rautavaara tänne tuara.”
Siälä rakennuspölyn keskellä söi soppaa Kiikanojan kansa. Tapsa nöyränä nurkasa lauloi ja soitteli kitaraansa.
Uimahallia juhlitaan. Pankki tarjoaa lisää juamaa. Ko laulaja yksin hiljaa istuu, tuskin moni eres häntä huamaa.
Eihän meitä vanhoja pappoja kukaan juuri minään pirä. Mutta laulumme kuitenkin vuosien päästäkin soivat elävinä. Laulumme kuitenkin vuosien päästäkin soivat elävinä!
Runo 24.2.2022, päivänä, jolloin Ukrainan taivaalla lensi pitkä jono taisteluhelikoptereita.
Kiusaajat ja kiusatut Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 19
On ihmisiä paljon kiusattu, on mullakin käynyt flaksi. Kyllä kiusaus tekkee ihmiselle hyvvää, se kasvattaa taistelijaksi Jos suakin on koulukiusattu, no tässähän meitä on kaksi.
Suamesa nin moni kiusaaja on upotettu lampeen ja vuahon. Huittisisa pirun ilkeet kiusaajat sotkettiin vetelään suahon. Satakunnan kansa vapauresta nautti vain hetken verran, kunnes Ruattista ja mualta ulkomailta saivat viälä ahneemmat herrat.
Krakovasa hevoset nälkäänsä hirnu, meitä ninko kärpäsiä kuali. Eihän me ittestä välitetty, mutta kuninkaasta meillä oli huali. Ko isonvihan aikaan Bosborin rannalla orjankahleita nualen. Miätin miten pakoon menneet aateliset pärjää siälä Pohjanlahren toisella pualen.
Ei mua kiusatut sureta, mutta kiusaajista on huali. Ko yksinään nimmoni kiusaaja omaan oksennukseensa kuali. Ko Staliini ja nin moni kiusaaja omaan oksennukseensa kuali.
Ydinpommien varjossa vaurastui optimistinen kansa. Siksi Kekkosen aikaan.
Kekkosen aikaan Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 18
Lämmöllä muistelen Kekkosen aikaa, ko olimme nin rähmällämme, välillä oltiin plikkojen päällä ja välillä selläällämme. Kekkosen aikaan halitulijal alla, päällä ja selläällämme.
Kekkosen aikaan venäläisten kanssa kippisteltiin maljaa. On paljon kiljua poreilevampaa ko klasisa on samppakaljaa. Kekkosen aikaan halitulijal na zdorovje ja otetaan maljaa.
Oli naapurien kesken semmonen tapa, että saunotaan ja otetaan grogii. On paljon hauskempi kaveria olla, ko että turhan tähren sotii. Naapurien kesken halitulijallaa saunotaan ja otetaan grogii.
Ko nuaresta pitäen saa nauttia luattamusta ja ystävyyttä, ei ole miäleltään katkera, eikä tappele ilman syytä. Nuaresta pitäen halitulijallaa harjoitetaan ystävyyttä.
Plikat oli kauniita Kekkosen aikaan, eikä ne paljon puutu nykkään. Täytyy myäntää että kansojenvälisestä yhteistyästä mä tykkään. Plikat oli kauniita, halitulijallaa, eikä ne puutu nykkään.
Kaiholla muistelen Kekkosen aikaa, ko olimme niin lääpällämme, välillä oltiin sellääsä ja välillä selläällämme. Kekkosen aikaan halitulijallaa ko olimme nin lääpällämme.
Oli kommunistiplikalla punaset posket, ko se kapinalauluja veisas. Sukuni tarinaa muistellessa kyynel tulla silmiin meinas. Kommunistiplikka ko halitulijallaa meirän kylän lauluja veisas.
Vaivaistaloisa Kekkosen aikaan syätiin lihasoppaa. Ny uuret valopäät aatteinensa liharuakia stoppaa. ::Onko se kumma jos halitulijallaa me kaipaamme Kekkosen aikaa?::
Nymme Suamesa elämme tätä bile-Sannan aikaa. Ko Kristan silmiä kattelee on niisä nin kummaa taikaa. On elämä onneksi halitulijallaa melkein ko Kekkosen aikaan.
Minä ja setäni Ernesti olisimme saattaneet päittäin vaihtaa elämäntarinaa, jos olisimme syntyneet toistemme sukupolveen, Ernesti ilmastoahdistuksen ja minä suurten sotien aikaan. Ernesti syntyi 18. marraskuuta 1914. Eilen siitä tuli kuluneeksi 107 vuotta. Ernesti kaatui jatkosodassa 24. marraskuuta 1941 täytettyään juuri 27 vuotta. Siitä tulee ensi viikolla 80 vuotta. Siksi tämä laulu Ernestin viimeisestä elonpäivästä.
Saimme keinua Ernestin kanssa eri aikoina mutta samassa keinusstoolissa saman naisen sylissä shaaliin kiedottuina. Mummultani Palmin Senjalta kuulemani sukutarinat sisälsivät sellaisia realistisia yksityiskohtia, että pelkään niistä jäävän nykypäivän lapsien hoitokodeissa paitsi. Totta kai mummu kertoi rajamies Ernestistä, jonka kuva oli seinällä.
Isäni Esko oli Ernestin kaatuessa täyttänyt yhdeksän. Hän muisti viimeisen tapaamisensa Ernestin kanssa ja tämän lausumat sanat Kauvatsan rautatieasemalla: ”Pirä poika ittestäs huolta!”.
Kun kesällä puolitoista vuotta sitten tein laulun Ernestistä, käyttökelpoista materiaalia oli koossa niin paljon, että tajusin, ettei se mahdu yhteen ralliin, vaan siitä tulisi pitkä kuin Kalevala. Päätin keskittyä jatkosodan yhteen maantieteelliseen paikkaan, kolttien Suonikylään ja kiteyttää tarina yhteen päivään, tai jos tarkkoja ollaan, muutamaan.
Käytössä minulla oli huippulähde, Petsamon Erillisosaston historiikki Luton miehet, päivä päivältä etenevine tapahtumineen. Sen kirjausten mukana pääsin aikamatkalle Rajavartiokomppanian sen hetken sijoituspaikkaan Luttojoen varrella sijaitsevaan Petsamon Suonikylään, jossa Erillisosasto Pennasen eli Luton miesten tehtävänä oli suojata Muurmannin radalle pyrkivän Saksan armeijan eteläistä sivustaa.
Laulussa on kertoja, joka mukana olleena pirtin pöydän ääressä muistelee noita aikoja. Se lienee muistuma joskus pöydän ääressä meillä istuneesta Ernestin sotakaverista.
Hämmästyin, kun kuluvalla viikolla rupesin äänittämään Ernestin tarinaa ja etsin SA-arkistosta kuvitusta. Löysin monta rajajääkäriä samasta komppaniasta Suonikylän maisemista. Laulun kuvituksessa esiintyvät henkilöt ovat siis suurimmaksi osaksi Ernestin työkavereita Suonikylän ajalta, myös lotat, koltat, poromiehet ja saksalaiset. Laulun koirat Tessu ja Terhi ovat kuvitteellisia, mutta kuvista heidänkin ”vastineensa” löytyvät. Selvennykseksi hyisessä Luttojoessa uivat miehet ovat suomalaisia rajajääkäreitä, mutta lumipukuiset hiihtäjät autenttisesti saksalaisia. Taistelua symboloiva ase on venäläinen Emma. Rintamakuvaajat tekivät Suonikylässä historian tallentamisessa arvokasta työtä!
Ernestin viimeinen päivä Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 16
Suanikyläsä meinas tulla nälkä ko kanttiini nin kauvvan viipy. Onneksi lokakuusa tupakkia saatiin. No siihen ne poijaat tyyty. Teltoisa oltiin, ei korsu ollu valmis. Ei talvisoran käyny siinä hyyry.
Partioreisulta mukaan usein tarttui riistaa sekä kallaa. Mikäs on plikkoja naurattaesa ko tupakki suusa pallaa. Kolttaplikkoja hauskuttaesa ko tupakki huulilla pallaa.
Jääkäriaseveljiltä saaatiin monta pulloa virkistävää viinaa. Ko ne villasukkia vaihrosa saa, ei vilu niitä nin paljon piinaa.
Suanikyläsä asemia piti rajavartijoitten komppania. Kanttiinin mukana tuli lottia ja rintamakuvvaajia.
Oli kommeeta nährä Luttojoen jäällä kaksikymmentä porroo. Kyytisä tuatiin emäntiä ja kaksi korohorroo.
Historiakuvasa ruakajonosa nään Ernestin viälä elävänä. Sillä on suren nälkänen katse ja suvun kommee nenä.
On melkein ko oisin ollu siinä, mutta siinä seiso Ernesti itte. Ei kolttaplikka tienny mitä seuraavana päivänä sorasa tapahtuisi sitte.
Isonkorven Ernestin rajavartijana piti lukkee ja syärä kakkoo. Ei hän kavvaa laiskotella ehtiny, ko talvisotahommiin poiki jatkoo. Ko heitin piti auttaa noita kermaaneita tota Muurmannin rattaa katkoon.
Ko Palmilta Ernesti jatkosottaan lähti, pikkuveli oli häntä saattamasa. Oli Ernestillä reppu ja uudet nahkasaappaat. Eskoo olkapäähän tarrasi hän luijaa. Sano Eskolle: ”Pirä poika ittestäs huolta!”. Sitten Ernestin vei juna.
Kolttien talvikylän ympärillä Suomi ja Venäjä kaulo. Ne valtasivat toistensa kämppiä ja miinoista ansoja paulo. Sielä vartiokämpät roihusivat, ja emmat ja salorannat laulo.
Olivat sisukkaita suomalaiset, mutta kova oli vastustajakin. Niillä oli nimmonta ylimäärästä miästä. Ne meinasi tehrä meistä matin. Niillä on miähiä ko koltilla poroja. Ne halusivat tehrä sakkimatin.
Venäläisten paras komppania koostu rajavartijoista. Heirät oli mettäsottaan koulutettu seurun tarkka-ampujoista. Oli heitillä semmonen asseistus, ettei meitillä ollu moista.
Marraskuun lopusa se porukka sai käskyn Suonikyllään iskee. Piti vähäseksi tiäretty Suamen pualustus kolttakylän kohralta kitkee.
”Teitin pittää noi Suanikylän sissit taistelusa nylkee. Nin me päästään kutittelleen saksalaisten kylkee.”
Mettäsä oli neljä senttiä lunta, Luttojoki oli paksusa jääsä. Ei seurulla kukkaan kulkemaan päässy lummeen jälkiä jättämättä. Ei viholliskomppania pitkälle päässy rajavartijoitten tiätämättä.
Tuli tieto Ukko Loubbalin luutnantilta, joka partijointia johti: ”Tääläpäin iso joukko vihollisia, tullee Suanikyllää kohti. Pittää siälä hälyytys tehrä, ko vihollinen tullee teitä kohti.’”
Ehtoolla kello yhdeksältä Luton sissijoukko lähti yähön. Ukko-lammen tianoilta meni mettään motitustyähön. Pakkasi reppuihin sissimuanaa ja Lapin puukon pani vyähön.
Olihan matkasa ajoporoja, kisko ahkioisa pikakivääreitä. Mukana kulki kaksi korohoroa, mottityäsä on kelpo ase heitin. Joukosa talsi Terhi, Lapin porokoira, se kuanolla voi pelastaa meitin.
Auran joukkue piiritystä veti Tsingalesjokea pitkin. Ernesti pimmeesä mettäsä prohjas, kahlas motin laitaa kiinni. Tukkijätkälle on motinteko tuttua hommaa, se sujjuu vaikka suljetuin silmin.
Kello kahreksan aamulla sytty valoheitin, alko salorannan laulu soira. Pikakiväärisarja kuulu Suanikyllään asti, rupes murisemaan Tessu sotakoira. Tähtäs Ernesti ikivanhan hongan takkaa, ei siinä parempaa tukkee voi saara.
Suamalaisten mottimiesten tulitukseen vastas venäläinen korohorokuaro. Emmat ja kranaatit lauloivat, sitä säikkyi puun alla poro. Räjähtävä rauta siälä sinkoili, tuli peuralle onho olo.
Soti kaksi Petsamon iskuryhmää, rajamiähiä kumpikin puali. Taistelua kesti sen pimmeen päivän, ei periksi antaa huali. Teki kymmenen vihollista läpimurron, siinä miähiä haavottu ja kuali.
Läpimurtokohrasa kualleena makas kolme suamalaista. Vihollisen kato oli pualisattaa miästä ja kahdeksan kaatunutta porroo. Vei karkuryhmä kalustoa mennessänsä, eikä huikannu eres morroo.
Ernestin rintaan luati oli tullu sen Lapin lujan männyn läpi. Sorasa miähet kaatuvat, on tappelun jälki julmaa. Miähiä kualee molemmin pualin, ei aina löyry kuallutta kulmaa. Miähiä tullee ja miähiä mennee, ei meistä synny isoa pulmaa.
Venäläistä vankia kuulusteltiin, oli heitä se haavottunu sakki. ”Me luulimme että Suanikylä olis meitille helppo nakki. Mutta Suanikyllään matkalla tuli piäni takapakki.”
Rajajääkärit motista karanneita jahtas, pantiin Ernesti rekkeen lavitsalle. Porolla verettiin mettästä pois ja lähetettiin Kauvatsalle.
Oli Ernestin Suanikylän omaisuus pirtin pöyrälle pinottuna: Tuntolevy ja tupakkiaski ja kolttaplikan kuva. Rannekello ja tukko rahhaa ja kolttaplikan kuva.
Toiset ne nuarina kaatuvat, toiset jalvoillansa pyssyy. Toiset omia aikojansa kaatuvat, ei siinä tarvita pyssyy.
Kauvattan sankarihautuumaasta tuli Ernestille koti. Ammuttiin kunnialaukaukset, joskus muistellesa otetaan grogi :punakaartilaisen poijaalle, joka Suamen erestä soti.:
Jos ilmapiiri Suomessa alkaa ahdistaa, ei peli ole täysin pelattu.
Afrikkaunelmia Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 15
Nai nai nai nai nai nai nai nai, nai nai nai nai nai nai.
Ei täälä saa syödä lakritsia, eikä pelata Afrikan tähtee. Jotta saa lempiä tummaa naista, pitää ulkomaille lähtee. Nai nai nai nai nai nai nai nai, Ambomaalle lähtee.
Tiedän että Afrikasa on pirun hauska mesta. Sielä tykätään valkoisesta, tykätään suomalaisesta. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Tykätään suomalaisesta.
Ambomaalla unelmaansa eli meidän Martti. Se sai syödä pihvilihaa nin paljon ko vaan tartti. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Aina ko vaan tartti.
Rauhanmies Martilla oli kommee keskikeho. Vattalla on kypsään naiseen uskomaton teho. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Aikamoinen teho.
Afrikka sai lapsia. Syntyi Jari sekä Anni. Kohta suomenkieltä kaikui Afrikan savanni. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Afrikan savanni.
Afrikasa vallitsi rakkaus ja rauha. Vain apina patarumpua löi käresänsä kauha. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Käresänsä kauha.
Ko musta ja valkonen suuteli, siitä apina otti pultin. Se perusti apinaorkesterin ja känselöintikultin. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Känselöintikultin.
Julma, kauhee uhkaus kuultiin apinaparven suusta. ”Jossei me täälä valtaan päästä, me vittuilemme puusta.” Nai nai nai nai nai nai nai nai. ”Vittuilemme puusta.”
Suomesa meitä ruottalaiset haukkuu mongooleiksi. Kuulemma Tsingiskaanikin oli suomea puhuva meitsi. Nai nai nai nai nai nai nai nai. En finne igen, meitsi.
Ei täälä saa syödä lakritsia, eikä pelata Afrikan tähtee. Jotta saa lempiä tummaa naista, pitää ulkomaille lähtee. Nai nai nai nai nai nai nai nai, Ambomaalle lähtee.
Tiedän että Afrikasa on pirun hauska mesta. Siellä tykätään valkoisesta, tykätään suomalaisesta. Nai nai nai nai nai nai nai nai. Pirun kiva mesta.
Seuraava ralli kertoo huonoista elämäntavoista ja vaarallisesta rakkaudesta.
Herba on satakuntalaiselle liian makkeeta Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 14
Seittämänkymmentäluvulla lauloi rariosa Swiitti. Se oli äkkimakkeeta, sitä piäni annos riitti. Tilkka valkoviiniä on mulla vissyvetes. Ei makkeeta voi nauttia, kon on toi diabetes.
On toi diabetes.
Sokeriyliannoksen sain poikana monta kertaa, ko Huhkolinnan katolla join plikkojen kanssa Herbaa. Satakunnan plikkahan on kaunis niin kuin humma. Se on muhkea muodoltaan oli vaalea taikka tumma.
Vaalea taikka tumma.
Ennen vanhaan Suomen lapsia juotettiin sokeriverellä. ::Nyt on monella sokeritauti ja hampaita pois saa verellä.::
Mieleeni tullee toi Ruottin Tiina, se olis ihan vaimoksi naitava. Tiina on söötti ko sokeripulla ja keittiössänsä taitava. Ruottalaisen poikkinainti on vaarallista rakkautta. Kun se tarjoilee ja pöytään kantaa sokeria joka ruokalajissa.
Sokeria joka ruokalajissa.
Kyllähän sokeri hyvvää on, saa siittä laatuainetta. ::Ko sen hiivalla käyttää ja sitten keittää Isonkorven Iisakin pannussa.::
Kyllähän viina hyvvää tekkee, se alentaa veren sokeria. Siksi kai viisas isäni sanoi, että ”juo poika aina kirkasta!”
Vaikkei ollut Tinderiä, se ei harmittanut. Sääksjärven rannalla Vähtärin tanssipaviljongin ja punaisen suulin tienoilla sijaitsi 1970-luvulla kiikkalaisen nuoren miehen paratiisi. Siitä kertoo seuraava nostalgia.
Mukavia ja nättejä Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 13
Kon Vähtärin suulisa tanssiin hain, niin pakkeja, pakkeja sain. Ja nuivimmat käänsivät selkänsä, näin nättejä, nättejä vain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, se on kiikkalaisen tuuri, että nättiä, nättiä vain.
En liikoja elämäsä yrittäny oo, kyllä mailma pyörii painollaan. Olen kompuroinu, kompastellu, mokaillu, se sujuu ihan luonnostaan. Ei kun uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun!
Ihan normitytön edessä pokkasin, kuinkas sattui, taas pakit sain. Ei elämäsä aina luanaa, siksi Kauvattan kauneinta hain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, ::se on kiikkalaisen tuuri, että mukavia ja nättejä vain.::
Nuoruudessani 1970-luvun alkupuolella työt olivat raskaita, jopa ikäviä, mutta lauantai-iltana humalassa viikko sai iloisen päätöksen. Satakuntalaiset, jotka selvinpäin olivat varautuneita, muuttuivat ylenpalttisen seurallisiksi. Alkoholijuomat olivat viinakaupassa kalliita ja niitä jaettiin rajoitetusti, mutta tiukan sääntelyn vuosina kansa oli omatoimista. Esimerkiksi kotikiljusta sai hilpeän humalan, kun malttoi odottaa, eikä juonut sitä keskeneräisenä. Satakunnan nuoriso kokoontui viikonloppuisin Kauvatsan Sääksjärven rannalle Vähtärin paviljonkiin ja suulille. Kauniina kesäiltoina elämä hymyili ujolle satakuntalaiselle. Nuoret emännät ja isännät tarttuivat rohkaistuneina toisiaan kädestä. Jopa parisuhteen solmiminen tuntui kännissä mahdolliselta.
Joskus tekkee miäli Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 12
Ko kaiket päivät kahvetta jua, niin kuivuu siinä kiäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli.
Kyllähän pontikka hyvvää on, mutta kilju on raittiusjuama. Oli Vähtärin mettäsä muuripata, jonkun sinne tuama. Vähtärin mettäsä muuripata jonkun sinne tuama.
Satakunnan kainoilta tyttäriltä estot häipy tyystin, ko ne muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti. Muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti.
Olinhan siälä minäkin olkalaukusa Karjala-viini. Se korpirojjuun verrattuna oli juama aika fiini. Korpirojjuun verrattuna juama aika fiini.
Ko plikoille viiniä tarjosin, ne maisto mutta sanoivat sitte, kyllä kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte. Kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte.
Taatani Viljo Pihkalan tarinaan liittyy elokuvaseksikästä tukkilaisromantiikkaa. Pihkalan elämä jäi niin lyhyeksi, että hänen kuolemansa – raju törmäys tavarajunan kanssa pimeässä sakeassa lumipyryssä 39-vuotiaana 20. 11. 1937. kello 16:25 oli iso uutinen paikallisissa ja valtakunnan lehdissä.
Pihkala saapui Kauvatsalle uittomiehenä keväällä 1922. Samana vuonna hän avioitui Suoma Piilisen kanssa, joka työskenteli Keikyän puuvillatehtaalla pumpulienkelinä. Viljo palkattiin Kauvatsan aseman vieressä sijaitsevalle Kauvatsan Höyrysahalle metsätyönjohtajaksi ja perheen elämä oli Viljon varhaiseen kuolemaan asti sosiaalisesti ja taloudellisesti nousujohteinen. Torpan poika Viljo ehti touteuttaa suuren unelmansa, oman maatilan.
Tuon ajan vauraan työnantajan solidaarisuudesta kertoo hieman se, että Viljo Pihkalan leskelle ja jokaiselle kuudesta lapsesta erikseen saha kustansi eläkkeen. Täysi-ikäiseksi tultuaan äiti muistelee ostaneensa viimeisellä eläketilillä itselleen punaisen polkupyörän.
Laulu kertoo tarinaa 1920-luvun nousukaudesta, kun isoja saharatavarajunia lastattiin Kavatsalla ja tukinmyyntirahat ja sahalaisten palkat pyörittivät pikkukunnan taloutta. Kauvatsa oli vauras pitäjä, jolla oli 1700-luvulle ulottuva metsäteollisuustausta. Vuonna 1916 Kauvatsan asemalta lastattiin sahatavaraa enemmän kuin yhdeltäkään toiselta asemalta Tampere-Pori radan varrelta. Silloin asukkaita pitäjässä oli lähes 3 000, tänään noin 800. Kansalaissotaa seurasi Kauvatsalla taloudellinen nousu, jota vauhditti jokakeväinen tukinuitto Kauvatsajoella ja pitäjän läpi kulkeva rautatie.
Ikäänkuin aikakauden vertauskuvana Viljon tarinan sinetoi Kauvatsan suunnasta suunnasta kohti Äetsän asemaa porhaltanut jättikokoinen tavarajuna numero 1438. Törmäyksessä Viljoa kuljettanut DKV-merkkinen auto hajosi alkutekijöihinsä.
Kauvatsan mukavin mies Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 11
Tuli jokea pitkin tukin päällä mies kaunis kuin James Dean. Lämmin katse, naama ystävällinen, laskupääkin tarkka, todettiin. Sahan metsätyönjohtajaksi Viljo Pihkala palkattiin.
Jätkä oli uittoporukoiden kymppi, torpan poika Kuhmoisista. Hällä unelmissa oli oma maatila, ehkä löytyisi Satakunnasta. Siellä höyrysahan omistivat isännät Marttila, Kopio ja Korpela.
Oli kapinan jälkeen Kauvattalla hiukan puutetta vävypojista, kun nin monta nuoren polven miestä nukkui ikiunta joukkohaudassa. Oli kivimies Piilisen torpassa tehtaan tyttö Katri Suoma vapaana.
Ennen Kauvattan asemalta lähti Rauman kautta kohti Lontoota pitkiä sahatavarajunia, kun näki Nokia vasta unia. Aseman seurulla purukasa kasvoi, kun osti tukkeja reiru Pihkala.
Sillon elettiin suurta nousukautta, moni haaveili vaurauresta, joka yhtiön autolla saapuu, astuu pihaan ilosilmin Pihkala. Ja kun kahvi hellalla kiehuu, hän kaivaa ruskean pullon salkusta.
Viljo meilläkin Matin kanssa istui muistellen yhteisiä uittoja. Siinä sivussa syntyi tukkikauppa, oli kyse yhteisestä jutusta. Raha pyörii, on Kauvattalla töitä. Piisaa Matilla prahrin ajoa.
Jalonojan Piilisen talosta Viljo mallitilaa rakensi. Näin vanha kansa Kauvattalla kertoi, kovin perhettänsä rakasti. Lapset oli isän lailla kauniita ja pitkän äidin tavoin komeita. Tumma Saara oli mettämaan missi, tytöt nähtävyys kylän raitilla.
Yhdeksän kuukauden vanha Anneli aamulla kiukutteli. Sanoi Viljo: ”Anna mulle anteeksi, ethän ole kavvaa vihainen?” Kun Pihkala oven taakseen sulki, ei hän palannut enää takaisin.
Satoi joulun alla hyytävää räntää, kun hän DKV:n kyytiin istahti. Ajoi autoa nuori Niilo Hoikka, metsänneuvoja ja työkaveri. Oli Isontalon Jorman tukkipalsta Äetsässä junaradan vieressä. Rajuilma ja Tampereen kirje kummitteli Pihkalalla mielessä.
Radan varressa Niilo Advid Hoikka puita laski märkänä ja viluissa. Pirtin pöydässä Pihkala ja isäntä viimeistelivät tukkikauppoja. Neljän korvilla Pihkala hoksasi, pitäs asemalle viedä postia. Uskoi Hoikka, että kirje postijunaan ehtii, kun läpi Pehulan mennään vauhdilla.
Tuli tuiskun läpi pirun pitkä juna, se Viljon kohdalta keulaan tömähti. Radan vartta 500 metriä raskas veturi heitä raahasi. Etupenkillä Hoikka sekä Pihkala, vainajina rintakehä murskana. Takapenkillä mustelmilla, ehjänä istui Isontalon Jorma-isäntä.
Jo silloin oli lehdistössä uutinen, kun tapaturmaisesti kuoli nuorena. Oli mukavan Pihkalan hautajaisissa kansaa kirkonmäki mustana. Kunnan napamiehet Viljoa ylisti ja kuutta orpoa lasta lohdutti. Ja kirkkomaalta takaoven läheltä saha hautapaikan lahjotti.
Ei ehtinyt Pihkala sotimaan, ei kärsiä saanut traumoja. Ei riutunut vanhuuden sairauksiin, kuten monella on tapana. Ei kokenut hän sitä häpeää, kun höyrysaha meni konkurssiin. Ei katsellut Kauvattalla läheltä, kun jokivarsi ränsistyi ja kylmeni.
Toimen miehenä ja sydänystävänä vuosikymmeniä Viljo muistettiin. Kai kaivattiin salaa sitä aikaa, kun Kauvatsa kukoisti. Kai haaveiltiin jokivarteen kulkijaa, joka hyvän ajan tuo takaisin.
Matkan varrella on suvussani ollut monenlaista sylipainijaa: isokorpilaista naisten naurattajaa, viitamaalaista ikisotijaa. Taatani on joukon mukavin mies, se vähän tasapainottaa. Oli Pihkala Kauvattan mukavin mies, se hiukan tasapainottaa.
