Kiikan-Keikyän yhteiskoulussa oli menossa nuorison hullu vuosi 1969. Sinä syksynä koulun 3 A-luokalle ilmestyivät kaksi ensimmäistä hiuksensa kesällä kasvattanutta pitkätukkaa, Pärssisen Martti ja minä, kaksi ilmiselvää hippiä. Koulusta löytyi kolmaskin samanmoinen, pellavapää Lintusen Kari, yhtä luokkaa ylempää.
Kauaa emme saaneet pitää erityisasemaamme, sillä pian luokkamme kaikki pojat antoivat hiuksensa vapaina kasvaa, Siivolan Mattia lukuun ottamatta. Olimme Martin kanssa saavuttaneet kuitenkin muihin verrattuna puolen vuoden aikaedun ja se kannatti käyttää hyväksi.
Pitkien hiusten perimmäinen tarkoitus lienee ollut tehdä vaikutus tyttöihin, ainakin minulla. Kotiseudullani siihen aikaan piili valtavasti naiseudellisia houkutuksia, myös meidän luokalla. Ajatelkaa nyt! Minihameet kaunismuotoisten sastamalalaistyttöjen yllä vaihtuivat pienen pieniin, tiukan tiukkoihin mikroshortseihin ja ne sitten hieman tylsempiin midihameisiin, jotka kuitenkin myötäilivät muodollista pätevyyttä. Naissuloutta elämäni varrella paljon nähneenä ja niin sanottuja kaislavöitä perusteellisemmin tutkittuani voin vakuuttaa, etteivät ne aivan vedä vertoja kiikantytön viehkoudelle, ei varsinkaan sen kiimajärveläiselle lajityypille.
Alusta lähtien hippeilyssämme oli mukana sivistyksellinen aspekti. Esiinnyin boheemina runoilijana, kantaen kirjastosta kotiin ison kasan maailmankirjallisuuden klassikkoja, Kari esiintyi jonkinmoisena sivistyksellisenä snobina luennoiden meille eksistentialismista, eritoten Jean Paul Sartresta ja Andre Gidestä, ja Martin erikoisalaa oli yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, joka hipoi äärivasemmistolaisuutta, innoittajina niin Che Guevara, Marx kuin Leninkin. Ainakin itselleni motiivina 13-vuotiaan boheemin runoilijan haavekuvaan oli tehdä vaikutus tyttöihin. Mikä onkaan sen romanttisempaa kuin hämyisässä baarissa ottaa ihastustaan kädestä, katsoa häntä syvälle silmiin ja murrosiän käheällä äänellä lausua hänelle omia runoja.
Kaiken taustalla leijui Kiikan-Keikyän yhteiskoulun syvä humanismin henki, joka tiivistyy monien suurten opettajapersoonien joukossa yhteen nimeen, lukion äidinkielenopettaja Esa Helanderiin, joka edelleen minun rankingissani on tuntemistani Suomen paras äidinkielenopettaja ja nykyisin eläkkeellä ollessaan Suomen paras bloggaaja. Tässä yhteydessä on mainittava, että olen jäävi arvioimaan Helanderin työn merkitystä. Kyseessä on valmentajani, joka bongasi ominaislaatuni todennäköisesti jo oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja samalla ohjasi minut elämänuralle, joka ei ole ollut hassumpi. Toki yhtä tärkeä henkilö ja asioiden toimeenpanija, oli hänen vaimonsa, keskikoulun äidinkielenopettaja Eija.
Esan elämää kirjailijana ja bloggaajana ohjaa edelleenkin vapaamielinen humanismi, johon kuuluu erilaisuuden kunnioitus ja jopa innostuminen siitä. Me pitkätukat sovimme hänen maailmankuvaansa hyvin, ehkä samoin perustein kuin Kaarlo Sarkia. Sarkia oli kiikkalainen runoilija, Esan ja minunkin mielestäni äidinkielenkäyttäjänä Suomen kaikkien aikojen paras. Sarkia oli, kuten runoilijalle sopii, erilainen, sateenkaarimies jo ahdistavalla 1930-luvulla. Esa oli pitkäaikainen Sarkiaseuran puheenjohtaja ja kirjoitti runoilijaa parhaiten kuvaavat artikkelit. Esan yhtä elämäntyötä kunnioittaen Kiikan lukio on nykyisin nimeltään Sarkia Lukio. Emme me kaikki kyseistä opinahjoa käyneet ole homoja mutta kuitenkin aika velikultia.
Meidän kahden hipin, Martin ja minun, elämää koulussa leimasi virkistävä väittely, jollainen oli muotia jo Antiikin humanistien piirissä. Koulun käsityön tunnilla aiheena saattoi olla esimerkiksi dialektinen materialismi, jota Martti oppineena puolusti ja minä esitin kriittisiä ja joskus ironisia kommentteja. Niistä keskusteluista kiinnostui silloinen käsityön ja matematiikan opettajamme, joka teki joskus välihuomautuksen, mutta yleensä hän vain hymyili.
Viisas opettajamme teki minulle mafiatarjouksen, josta on mahdoton kieltäytyä. Hän sanoi: ”Jos keskityt tästä lähin tunneilla vain filosofointiin, etkä tuo arvosteltavakseni enää yhtään käsityötä, saat todistukseen pysyvän seiskan.” Opettaja ymmärsi, että tumpelon humanistin ei edes kannata harkita elämänurakseen suorittavaa työtä, koska humanismi elättää paremmin tumpelon. Yli 40 vuotta opettajan ajatusta mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että hän taisi olla oikeassa.
Lukijaa varmasti kiinnostaa, mitä vuosien varrella elämässä tapahtui toiselle hipille, Pärssisen Martille? Pärssisestä tuli tiedemies, maailmanmerkityksessä mitattuna yksi Suomen etevimmistä.
Pärssinen alkoi opiskella arkeologiaa. Muutamia merkittäviä historiaan jääviä muinaislöytöjä Suomessa tehtyään hän keskittyi Etelä-Amerikassa inkatutkimukseen. Pärssisen elämäntarinaa kuvaa hyvin myytti, suomalainen sisu. Hän työryhmineen onnistui vuosien uurastuksen jälkeen selvittämään inkojen solmukirjoituksen avaimen ja kuluvalla vuosituhannella tapahtui jotain huikeaa – Pärssisen kerrotaan löytäneen viidakosta kadonneen intiaanikaupungin ja menneenajan sivistyskeskuksen, josta käytetään nimeä El Dorado tai paikka nimeltä X. Suomalaisryhmän tutkimusten perusteella on kansainvälisissä tutkijapiireissä arvioitu, että Etelä-Amerikan historia on kirjoitettava uusiksi. Myös Hollywood on kiinnostunut Pärssisen tarinasta. Suomalainen tiedemies Pärssinen pystyi siihen, mihin ei kyennyt Indiana Jones.
Saapassissin Lopen residenssissä rakennustöiden yhteydessä löytyi muinaissuomalainen kuppikivi. Toivottavasti Pärssinen tulee käymään kylässä ja varmistaa asian.
Pärssinen on Madridissa sijaitsevan Etelä-Amerikan instituutin johtaja ja professori Helsingin yliopistossa. Kun miehen ulkoista olemusta nyt katsoo, entinen hippi on professorimaisen trendikkäästi täysin kalju. Uskon, että Pärssisestä kirjoitetaan vielä monta arvostavaa teosta, mutta olkoon tämä blogi ikään kuin niille taustoitus ja luokoon uskoa suomalaisen yrittäjähengen mahdollisuuteen.
Entä mitä minulle, sille luokkamme toiselle hipille, kuuluu?
Nykyisenä Saapassissinä heitän saapasta, kirjoitan ja jatkan innolla kaislavöiden tutkimista. Ehkä minustakin isona jotakin tulee.
[HTML1]
