Vaikkei ollut Tinderiä, se ei harmittanut. Sääksjärven rannalla Vähtärin tanssipaviljongin ja punaisen suulin tienoilla sijaitsi 1970-luvulla kiikkalaisen nuoren miehen paratiisi. Siitä kertoo seuraava nostalgia.
Mukavia ja nättejä Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 13
Kon Vähtärin suulisa tanssiin hain, niin pakkeja, pakkeja sain. Ja nuivimmat käänsivät selkänsä, näin nättejä, nättejä vain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, se on kiikkalaisen tuuri, että nättiä, nättiä vain.
En liikoja elämäsä yrittäny oo, kyllä mailma pyörii painollaan. Olen kompuroinu, kompastellu, mokaillu, se sujuu ihan luonnostaan. Ei kun uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun, uutta matoa koukkuun!
Ihan normitytön edessä pokkasin, kuinkas sattui, taas pakit sain. Ei elämäsä aina luanaa, siksi Kauvattan kauneinta hain. Kyllä tämmäselle tavallinen kelpaisi, minkäs teet, jäi nättejä vain, ::se on kiikkalaisen tuuri, että mukavia ja nättejä vain.::
Nuoruudessani 1970-luvun alkupuolella työt olivat raskaita, jopa ikäviä, mutta lauantai-iltana humalassa viikko sai iloisen päätöksen. Satakuntalaiset, jotka selvinpäin olivat varautuneita, muuttuivat ylenpalttisen seurallisiksi. Alkoholijuomat olivat viinakaupassa kalliita ja niitä jaettiin rajoitetusti, mutta tiukan sääntelyn vuosina kansa oli omatoimista. Esimerkiksi kotikiljusta sai hilpeän humalan, kun malttoi odottaa, eikä juonut sitä keskeneräisenä. Satakunnan nuoriso kokoontui viikonloppuisin Kauvatsan Sääksjärven rannalle Vähtärin paviljonkiin ja suulille. Kauniina kesäiltoina elämä hymyili ujolle satakuntalaiselle. Nuoret emännät ja isännät tarttuivat rohkaistuneina toisiaan kädestä. Jopa parisuhteen solmiminen tuntui kännissä mahdolliselta.
Joskus tekkee miäli Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 12
Ko kaiket päivät kahvetta jua, niin kuivuu siinä kiäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli. Onko se ihme ja onko se kumma, jos kiljua tekkee miäli.
Kyllähän pontikka hyvvää on, mutta kilju on raittiusjuama. Oli Vähtärin mettäsä muuripata, jonkun sinne tuama. Vähtärin mettäsä muuripata jonkun sinne tuama.
Satakunnan kainoilta tyttäriltä estot häipy tyystin, ko ne muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti. Muuriparan ympärillä kipoilla kiljua ryysti.
Olinhan siälä minäkin olkalaukusa Karjala-viini. Se korpirojjuun verrattuna oli juama aika fiini. Korpirojjuun verrattuna juama aika fiini.
Ko plikoille viiniä tarjosin, ne maisto mutta sanoivat sitte, kyllä kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte. Kilju on paljon parempaa, saat juada viinisi itte.
Taatani Viljo Pihkalan tarinaan liittyy elokuvaseksikästä tukkilaisromantiikkaa. Pihkalan elämä jäi niin lyhyeksi, että hänen kuolemansa – raju törmäys tavarajunan kanssa pimeässä sakeassa lumipyryssä 39-vuotiaana 20. 11. 1937. kello 16:25 oli iso uutinen paikallisissa ja valtakunnan lehdissä.
Pihkala saapui Kauvatsalle uittomiehenä keväällä 1922. Samana vuonna hän avioitui Suoma Piilisen kanssa, joka työskenteli Keikyän puuvillatehtaalla pumpulienkelinä. Viljo palkattiin Kauvatsan aseman vieressä sijaitsevalle Kauvatsan Höyrysahalle metsätyönjohtajaksi ja perheen elämä oli Viljon varhaiseen kuolemaan asti sosiaalisesti ja taloudellisesti nousujohteinen. Torpan poika Viljo ehti touteuttaa suuren unelmansa, oman maatilan.
Tuon ajan vauraan työnantajan solidaarisuudesta kertoo hieman se, että Viljo Pihkalan leskelle ja jokaiselle kuudesta lapsesta erikseen saha kustansi eläkkeen. Täysi-ikäiseksi tultuaan äiti muistelee ostaneensa viimeisellä eläketilillä itselleen punaisen polkupyörän.
Laulu kertoo tarinaa 1920-luvun nousukaudesta, kun isoja saharatavarajunia lastattiin Kavatsalla ja tukinmyyntirahat ja sahalaisten palkat pyörittivät pikkukunnan taloutta. Kauvatsa oli vauras pitäjä, jolla oli 1700-luvulle ulottuva metsäteollisuustausta. Vuonna 1916 Kauvatsan asemalta lastattiin sahatavaraa enemmän kuin yhdeltäkään toiselta asemalta Tampere-Pori radan varrelta. Silloin asukkaita pitäjässä oli lähes 3 000, tänään noin 800. Kansalaissotaa seurasi Kauvatsalla taloudellinen nousu, jota vauhditti jokakeväinen tukinuitto Kauvatsajoella ja pitäjän läpi kulkeva rautatie.
Ikäänkuin aikakauden vertauskuvana Viljon tarinan sinetoi Kauvatsan suunnasta suunnasta kohti Äetsän asemaa porhaltanut jättikokoinen tavarajuna numero 1438. Törmäyksessä Viljoa kuljettanut DKV-merkkinen auto hajosi alkutekijöihinsä.
Kauvatsan mukavin mies Sanat ja sävel: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 11
Tuli jokea pitkin tukin päällä mies kaunis kuin James Dean. Lämmin katse, naama ystävällinen, laskupääkin tarkka, todettiin. Sahan metsätyönjohtajaksi Viljo Pihkala palkattiin.
Jätkä oli uittoporukoiden kymppi, torpan poika Kuhmoisista. Hällä unelmissa oli oma maatila, ehkä löytyisi Satakunnasta. Siellä höyrysahan omistivat isännät Marttila, Kopio ja Korpela.
Oli kapinan jälkeen Kauvattalla hiukan puutetta vävypojista, kun nin monta nuoren polven miestä nukkui ikiunta joukkohaudassa. Oli kivimies Piilisen torpassa tehtaan tyttö Katri Suoma vapaana.
Ennen Kauvattan asemalta lähti Rauman kautta kohti Lontoota pitkiä sahatavarajunia, kun näki Nokia vasta unia. Aseman seurulla purukasa kasvoi, kun osti tukkeja reiru Pihkala.
Sillon elettiin suurta nousukautta, moni haaveili vaurauresta, joka yhtiön autolla saapuu, astuu pihaan ilosilmin Pihkala. Ja kun kahvi hellalla kiehuu, hän kaivaa ruskean pullon salkusta.
Viljo meilläkin Matin kanssa istui muistellen yhteisiä uittoja. Siinä sivussa syntyi tukkikauppa, oli kyse yhteisestä jutusta. Raha pyörii, on Kauvattalla töitä. Piisaa Matilla prahrin ajoa.
Jalonojan Piilisen talosta Viljo mallitilaa rakensi. Näin vanha kansa Kauvattalla kertoi, kovin perhettänsä rakasti. Lapset oli isän lailla kauniita ja pitkän äidin tavoin komeita. Tumma Saara oli mettämaan missi, tytöt nähtävyys kylän raitilla.
Yhdeksän kuukauden vanha Anneli aamulla kiukutteli. Sanoi Viljo: ”Anna mulle anteeksi, ethän ole kavvaa vihainen?” Kun Pihkala oven taakseen sulki, ei hän palannut enää takaisin.
Satoi joulun alla hyytävää räntää, kun hän DKV:n kyytiin istahti. Ajoi autoa nuori Niilo Hoikka, metsänneuvoja ja työkaveri. Oli Isontalon Jorman tukkipalsta Äetsässä junaradan vieressä. Rajuilma ja Tampereen kirje kummitteli Pihkalalla mielessä.
Radan varressa Niilo Advid Hoikka puita laski märkänä ja viluissa. Pirtin pöydässä Pihkala ja isäntä viimeistelivät tukkikauppoja. Neljän korvilla Pihkala hoksasi, pitäs asemalle viedä postia. Uskoi Hoikka, että kirje junaan ehtii, kun läpi Pehulan mennään vauhdilla.
Tuli tuiskun läpi pirun pitkä juna, se Viljon kohdalta keulaan tömähti. Radan vartta 500 metriä raskas veturi heitä raahasi. Etupenkillä Hoikka sekä Pihkala, vainajina rintakehä murskana. Takapenkillä mustelmilla, ehjänä istui Isontalon Jorma-isäntä.
Jo silloin oli lehdistössä uutinen, kun tapaturmaisesti kuoli nuorena. Oli mukavan Pihkalan hautajaisissa kansaa kirkonmäki mustana. Kunnan napamiehet Viljoa ylisti ja kuutta orpoa lasta lohdutti. Ja kirkkomaalta takaoven läheltä saha hautapaikan lahjotti.
Ei ehtinyt Pihkala sotimaan, ei kärsiä saanut traumoja. Ei riutunut vanhuuden sairauksiin, kuten monella on tapana. Ei kokenut hän sitä häpeää, kun höyrysaha meni konkurssiin. Ei katsellut Kauvattalla läheltä, kun jokivarsi ränsistyi ja kylmeni.
Toimen miehenä ja sydänystävänä vuosikymmeniä Viljo muistettiin. Kai kaivattiin salaa sitä aikaa, kun Kauvatsa kukoisti. Kai haaveiltiin jokivarteen kulkijaa, joka hyvän ajan tuo takaisin.
Matkan varrella on suvussani ollut monenlaista sylipainijaa. Isokorpilaista naistennaurattajaa, viitamaalaista ikisotijaa. Taatani on joukon mukava mies, se vähän tasapainottaa. Oli Pihkala Kauvattan mukavin mies, se hiukan tasapainottaa.
Ko on sana, joka tanssii, taipuu eri variantteihin ja soi Kokimäkijokivarren aksentissa. Kaksi kirjainta piisaa, kun haluaa sanoa kuin, koska tai kun… ja paljon muuta, melkein mitä tahansa. Ko kiälioppimme uudistetaan ko-sanalla ja sen monilla taivutusmuodoilla, tulee kotikiälestämme paljon notkeampi, rytmikkäämpi ja lauluisampi.
Kokemäkijokivarren ko Sävel ja sanat: Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 10
Ko Suaman kiälen komijoin sana on se kiikkalainen ko. Ko vahinkosa synty ko Kokemäen plikka kerran Kauvattalla sano että ko. Ko ko ko ko ko kon. kon kon kon kon ko. Se soppii melkein joka paikkaan, se kokemäkijokivarren ko.
Taikka no.
Ko opettaja sano meille koulusa, ettei kukkaan saa sannoo ennää ko. Eikä kon kon kon kon ko. Eikä ko ko ko ko kon. Ko pittää sannoo kuin sekä koska ja kun kun kun kun kun. Eikä kon kon kon kon ko. Ei ko ko ko ko kon.
Ei ni.
Kome istuttiin silmät pyäreinä, kome laulettiin ko ko ko. Ko kenkän kannat sanoo ko, ja sormet sano so so so. Kon ope, täsäkin laulusa kommeesti soi se kiikkalainen ko.
Nin no.
Komää olin täsä koko päivän Koppalaisen maasa, ja kaikkialla kuulu että ko. Kon kon kon kon ko. ko ko ko ko kon.
Taikka no.
Kommää kompuroin kompastellen Raurun suuliin, siältä kuulu että ko ko kon. Siälä plikkojen kenkät sano ko. Ja mulla kintut sano ko ko kon. Ja pelimannin kenkä sano ko. Ja permantokin kon kon ko.
Joko. Jo!
Ko tuli siihen kopukalla Mäkelän Tommi, ja sekin sano, että kon mun koninikin sanoo jo ko. Ja sen kontit että kopotiko. Se kylä vähän kummaa on, ko sen kenkät sannoo koppotikop. Se raviääni o, ko kuuluu kavioista kopotiko. Nynne perkeleet laukkaa pitkin Kiikkaa, ko kuuluu koppotikop!
Nin o.
Ko kosin sitä Koppalaisen koppavaa plikkaa, ko se suastu mutta sano sitten ko! Ko kon kon kon kon ko mun eksä sua kuumempi on… Joku koppas mua kepakolla kumahtaen päähän ja kallossa kaiku että kop! Ja kon kon kon kon ko ja ko ko ko ko kon.
Nin no.
Ko provasti mua Kiikan kirkolla siunas, se sano että synti se on, ko kokoajan sannoo että kon. Ko pitäs sannoo koska sekä kuin ja kun kun kun kun eikä kon kon kon kon kon.
No ni.
On synnin palkka, ko joutuu helvettiin, ko sannoo liian monta kertaa ko. Ja kon totta helvetisä ansaittee koko konkkaronkka hiilihankon.
Nin no.
Mää koputin arkun kumisevaa kantta, että kop kop kop kop ko. Älkää viä kihvelillä hautaa umpeen luoko konnen viälä kuollukkaan o! Ko ko ko ko ko kon ko tekis miäli sannoo pari kertaa ko…
Mää nousin kannen läpi haurasta, ja kiikkalaiset sano ”oho!” Laukkas Koppalaisen kopukat kirkonkylän läpi. Kuulu koppotiko koppoti kop. Kiikan pappi pelläästy ja muljahti monttuun. Sielä selitteli kon kon kon. Huikkas Mäkelä hevosille ptruu… väärä nuatti, ko pittää olla kopotiko. Kon pittää olla kiikkalainen ko!
Taikka no.
Kon jos te ootte tästä täysin toista miältä, nin mää sanon, että hyvä on. Suu vennuu ememmän ko sannoo ninko opettaja käskee koska sekä kuin. Ja kun kun kun kun kun. Ko kon kon kon kon kon. Ko kumminkin kuulostaa suuhun sopivalta se kokemäkijokivarren kon. Ko se meitin kotokiältä on!
Vähän lämmittelyä kiikkalaisella Vehkakorven nuatilla.
Piäni väliluritus Teksti : Jari Isokorpi Kaakkimaan pojan CV 9
Mää oon ollu itteeni täynä ko Mörtin kuttu, ko oon saanu pallautetta. Kampasin hiuksekki taa ninko Henry Tiili, konnei täsä palautteesta päätellen muuta taira olla eresä ko köyhän laulajan tiä.
Otin kumminki kitaran sylliin ettei vatta näy.
Itteensä täynä olevasta Mörtin kutusta ansio kuuluu Virtasen Tuaville, Kiikan entiselle posteljoonille, joka mulle siittä yks ehtoo mainitti. Vaikka itteeni hiukan taisin kehua… ei kai se kutulla mua tarkottanu?
Me kaks kiikkalaista henkiinjäänyttä muisteltiin vanhoja kahveepöyrän ääresä. Se oli aika turvallista, ko meirät molemmat on rokotettu… minut oikein sillä kuuluisalla Astra Senekalla.
Ko lavvantaiehtoona soitin kaverilleni Maralle Vanajan vanhaan pappilaan, siälä soi kaiuttimisa Eevan esittämä lehmälaulu. Oli kuulemma soinu koko ehtoon. Martti kehu Eevaa vualaasti ja lähetti terveisiä. Se kehu ylipäätänsä naislaulajia, Eevaa ja Aretta Vrankliinia. Se oli naisääniä kuunnellesa piristyny.
Se sano, että ”ko oon sun laulujasi kuunnellu monta ehtoota, se on vähitellen alkanu puuruttaa. Ko niisä on joka laulusa sama nuatti!”
Mää sanoin, että kappas kun oot huamannu. .. Oon aatellu jatkaa samalla nuatilla viälä seuraavat kakskymmentä vuatta ja vasta sen jälkeen vaihtaa.
Meillä Kaakkimaasa Kaakin Manta laulo kalevalanuatilla koko ikänsä, eikä se uutta nuattia opetellu, se vaan kipaleen jälkeen nauraa luritti päälle.
