Tänä yönä Leppävirran 500 hippiä hyppivät metsässä alasti ja palvovat täysikuuta. Heiluisinpa kumisaapashippinä saappaan kanssa villisti pyörien heidän joukossaan!  Suorituksen vaikeuskerrointa lisää se, että he julkisuuteen antamiensa lausuntojen mukaan tekevät sen selvin päin. Nostan heille sissibaskeria.

Pakanallista menoa.

Omat kansallishipilliset luonnonpalvontamenoni tosin suoritin lammen rannalla jo juhannusyönä. Tanssin nakuna villisti laulaen kokon edessä palavien oksien iskiessä kipunoita kohti hetkeksi pimentynyttä taivasta. Välillä shamanistisesti pomppien hypin lampeen. Pätkittäisen muistini mukaan keskikesän hedelmällisyystanssiin saattoi osallistua myös muutama muu. Tämä todistaa vain sen, että meidän suomalaisten ei luonnonpalvontamenoihin tarvitse välttämättä hakea mallia amerikkalaisesta hippikulttuurista. Se taito on meillä myötäsyntyistä. Myöskään mitään leppävirtalaishippien tapaisia kieltoja emme omiin juhlamenoihimme tarvitse, koska päihteet tai niiden puute ei meille juhannusyönä ole mikään ongelma.

Heti suomalaisuusriiteistä toivuttuamme Kissa puki päälleen Suomen maajoukkueen paidan ja itse laitoin ylleni kokomustan Ronttosten edustusasun. Niepolomicen MM-kisaviikonlopusta tuli odotettu, unohtumaton, kansojen välinen suuri juhla.  Ikuisesti muistettavia hetkiä vietimme sekä kentällä että vapaasti improvisoiduissa saunailloissa ja iltatilaisuuksissa. Tässä yhteydessä mainitsen vain, että Suomen liiton uusi puheenjohtaja ja  Super-Markku  ovat laulumiehiä ja iloisia veikkoja, jollaiset johtajat ovat tarpeen etenkin pitkissä turneissa. Koska kollegani Saapasnainen on antanut melko lyömättömän kuvan saappaanheittäjien kansainvälisestä ryhmäytymisestä – nämä ryhmäjutut ovat meille hipeille tosi tärkeitä –  siirryn pitemmittä puheitta syrjähyppyyn, jonka tein MM-kisojen päätyttyä siirryttyämme Niepolomicen paratiisillisista oloista keskiaikaiseen vanhaan Krakovaan.

Suomenhevosille kohtalokas Veikselin mutka.

Joimme valkoviiniä  – minä, Tiina ja Lily Woodpecker – hotellin kattoterassilla, josta vasemmalla avautuu näkymä Wavelin linnaan ja oikealla Veikselin siihen tiettyyn mutkaan. Herkkänä runoilijana aistin Krakovan yllä leijuvan historian kalmanhajun ja se kaupunki alkoi minulle kummitella ja ne näyt poistuivat silmistäni vasta kun lähdimme Krakovasta.  Maailmanperintönä säilytettyä Krakovaa eläessäni samastuin vahvasti suomenhevoseen.

Krakovassa soivat satojen kirkkojen kellot.

Ne hevoset löntystivät tähän kaupunkiin yli 450 vuotta sitten selässään hakkapeliitoiksi myöhemmin nimetyt henkilöt, joiden oli tarkoitus huolehtia Ruotsin eduista paikkakunnalla ja ne hevoset ratsastajineen asettuivat Wavelin linnaan.  Sen porukan motiivit olivat samantyyppisiä kuin meillä maailmalla pyörivillä saapassisseillä: kansainvälistyä, oppia maailman kieliä ja tapoja, solmia suhteita ja viettää hyvää elämää, minkä takasivat kontrahtiin sisältyvät kunnon ehdot: puoli kiloa naudanlihaa, neljäsataa grammaa kalaa ja kolme litraa olutta päivässä sekä hevosille kunnon ape. Kovin samanlainen ruokavaliokin kuin saappaanheiton maailmanvalloittajilla.

Samaistuin noihin suomenhevosiin ehkä siksi, että törmätessäni Krakovan mukulakivikadulla näkyyn, jonka suomenhevosetkin ensimmäisenä Krakovassa kohtasivat, minulle tuli vahva ”olen kokenut tämän ennenkin ”– tunne.  Ne töyhtöpäiset, krakovalaiset hevoset marssivat  arvovaunuja vetäen tasatahtia kimaltelevissa loimissaan pää pystyssä niin ylväinä, että mahtoivat Krakovan kulkueita katselevat villikatseiset, takkuiset suomenhevoset ja heidän ratsastajansa olla hetken aikaa huuli pyöreänä ja tunne sama kuin maalaispojalla ensi kertaa kaupungissa. Mutta suomalainen sopeutuu nopeasti ja olen varma, että suomenhevosten ja puolalalaisten välille syntyi lopulta jopa romansseja.

Suomenhevosten kohtalo Krakovassa oli kuitenkin kolkko. Ruoka loppui talvella sekä ratsuilta että isänniltä. Hevosista olisi saanut erinomaista metwurstia, mutta ongelma on se, että eihän mies parasta kaveriaan syö. Niinpä hakkapeliitat hukuttivat kaverinsa tuohon edessämme aukeavaan Veikselin mutkaan ja suomalaiset horjuivat jalan pois kaupungista kohti uusia seikkailuja, tällä kertaa Tanskaa valtaamaan.

Krakova on kaupunki, jonka symbolinen tunnus on avoin portti. Kaupunkiin ovat rynnineet valloittajat hunneista lähtien milloin idästä ja lännestä, milloin pohjoisesta. Kammottavat satojen kirkkojen kellot ovat soineet kaupungissa historian aikana ihmisten muistoksi tiuhaan.

Parin päivän Krakovaan eläytymisen jälkeen suuntasimme retkemme raikkaalle Puolan maaseudulle ja löysimme kohteiksemme avarat lähipaikkakunnat nimeltä Auswitz ja Birkenau.

 Raatamalla taivaaseen.

Vakavina katselimme Birkeaun Kuoleman porttia, josta kerran kulkeneella ei ollut paluuta ja vierailimme kaasukammiossa ja sen matalapiippuisessa krematoriossa, joka muutti ihmisiä savuksi ja tuhkaksi 6 000 ihmisen päivävauhtia. Muistoksi noista ihmisistä jäi valokuvia ja 7000 kiloa kuolemanhajuisia naisten hiuksia, jotka leikattiin tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi ennen tuhkausta.  Toisen maailmansodan aikaan tuon kuoleman portin koki toistakymmentä miljoonaa ihmistä eli samansuuruinen joukko kuin asukkaita siihen aikaan oli yhteensä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Heidän tuhkansa käytettiin maanparannusaineeksi Keski-Euroopan pelloille.

Kuolemanportti.

Birkenaun makuukamari.

Vessa.

Saapassissi Birkenaussa.

Viimeisenä iltana Niepolomicessä me kaksi vanhaa hippiä – Eckehard Dux ja minä – pohdiskelimme olutta siemaillen hotellimme aulabaarissa,onko saappaanheittäjien kansainvälisellä liikkeellä IBTA:lla jonkinmoista syvempää inhimillistä merkitystä. Voiko saappaanheitto olla jopa tehokkain mahdollinen rauhanliike, kun se saa pohjimmiltaan erilaiset ihmiset tutustumaan, tekemään yhteistyötä ja pitämään hauskaa keskenään? Opimmeko vielä tuntemaan sielunsukulaisuutta silloinkin, kun saapaskulttuurimme moninaistuessaan haarautuvat eri poluille, eikä kaikkien maailman saappaanheittäjien kokoontuminen yhteen ole enää mahdollista? Opimmeko olemaan ylpeitä siitä, että olemme saappaanheittäjiä?

Seisoessani kuoleman portilla ajattelin, että suomalainen periferiassa eläminen, metsäläisyys, onkin ehkä ihan hyvä juttu.  Sen ansiosta me olemme lähes huomaamattomia sivulauseita siinä maailman historiassa, jonka otsikkona on Maailman julmuus. Koska ihmiskunta oppii, että historian suurimpia sankareita ovat ne, jotka opettavat ihmisiä tekemään asioita positiivisyyden kautta? Olisiko ihmiskunnan syytä opetella ulkoa Suomen saappaanheittoliiton strategia?

 [HTML1]