Kuten tunnettua, vilkas seurapiirielämä eri puolilla maailmaa kuuluu saappaanheittäjien muuten karun elämän valoisiin puoliin. Mutta koska Seiska ja muut erikoislehdet kertovat urheilijoiden hyvin harjoitellusta taidosta panna elämä ympäri maapallon risaiseksi, ja itsestänikin takavuosien nimiheittäjänä maailmalla liikkuu jokunen kaupunkitarina, en dokumentoi ilmiön historiaa toistaiseksi enempää, vaan Ahosen Jannen tavoin säästän sen muistelmiini.

Heittäjien ja muiden työläisten klubi.

Taihepessa paikallisella työväentalolla juhlittiin eilen kansainvälistä St. Patrickin päivää, jonka vastine Suomessa voisi olla Pyhän Henrikin päivä. Patrick käännytti irlantilaisia pakanaveljiämme kristityille tavoille, kuten Kokemäen nimikkopyhimys Henrik teki Satakunnassa. Niinpä Patrickin kunniaksi kerran vuodessa kaikissa irkkuystävällisissä maissa juodaan sammioittain olutta ja biletetään. Pakanaveljemme irkut ja heidän uusiseelantilaiset jälkeläisensä selvästi osaavat poimia kristillisyydestä sen iloisimman puolen.

Itseäni kiehtovat maailman työväentalot ehkä siksi, että koen saappaanheiton olevan mitä fyysisintä työtä, taidoistaan ja kyvyistään ylpeän tosiduunarin hommaa. Työväentaloilla kohtaa henkisiä veljiä ja siskoja, elämänkaraisemia optimisteja, joiden kanssa voi parantaa maailmaa.

Valkean ja komean puutalon seinässä luki Taihape workingmens club. Astuin sisään seurapiiriin työläisyyteni todisteena vihreä heittohansikas vasemmassa kädessä, koska leikin henkeen kuuluu, että jokaisella on yllä jotain vihreää hilpeän irkkuhengen tunnuksena. Tiskillä oli tarjolla tummaa ja vaaleaa sekä ristiveristä. Makuni mukaisesti valitsin ristiveristä ison tuopin.

Koska Taihepessa ollaan – seurueemme romantikko Eckehardt Dux on jo ehtinyt ristiä paikkakunnan Taihappyksi – työväentalolla oli lähestyvä lauantain suuri saappaanheittotapahtuma keskustelujen pääpuheenaihe. Me suomalaiset kannamme täällä mitä suurimmassa määrin julkisen urheilusankarin taakkaa, joten seurapiiriin on helppo astua sisään. Meidät tunnetaan ja kumma kyllä, myös maineemme. Pöytiin kannettiin oluttuoppien kyytipojiksi tarjottuja ilmaisia lasillisia votkaa, viskiä, mitä lie pontikkaa, ja sitä myötä kun niitä eteen ilmestyi, ne kumottiin. Onneksi ne olivat niin pieniä, että juuri kukaan ei tullut humalaan.

Tarjolla oli loputtomasti ilmaista ruokaa, muhennokseksi valmistettua lampaan lihaa. Paikkakunnan alkuperäisasukkaat, maorit, bilettivät omissa pöydissään ja eurooppalaisperäiset omissaan, mutta pöytien välillä risteiltiin vapaamielisesti ja noiden sukuylpeiden kuulujen sankareiden jälkeläisten kanssa oli helppo tulla tutuiksi. Taihapen työväetalolla eri rodut ja maailman ihmiset olivat St. Patrikin yönä siskoja ja veljiä keskenään.

Taihapelaisia keskustelukumppaneita.

Hauska loppuu nopeaan. Hieman ennen puolta yhtätoista alkoi kilpailuhenkinen tuoppien kumoaminen ja vihreähattuinen kaunotar ehdotti, että hän voisi kuskata meidät majapaikkaan autollaan. Mukaan tuli motellin pitäjä, St. Patrickin päivän perinteestä tarinoiva irkkusukuinen isäntä, jonka kanssa olimme ehtineet tarjota toisillemme ja kumota tuoppeja. Taihapessa meillä on nykyisin ystäväliuta, joista lähellä asuvien kanssa kansallisten kokemusten vaihto jatkui varhain tänä aamuna koleuden vaihtuessa vähitellen lämmöksi.

Koen vierailumme Taihapen työväetalolla retkemme onnistumisen kannalta arvokkaaksi, sillä talo on kaupungin sosiaalisen elämän sydän. Paikalliset ihmiset arvostavat taloaan. ”Siellä käydään läpi päivän bisnekset, jaetaan huolet ja pidetään hauskaa”, mainitsi paikkakuntalainen voimamies.

Saapassissi mieliharrastuksensa parissa.