Kirjoittaja: Jari

Yö altailla

~ Jari ~ Jätä kommentti

juoksu1

Saappaanheittäjä iltalenkillä – 300 metriä jyrkkää nousua.

uinti1

Ensimmäinen yö altailla. Varjossa lämpöä 32 astetta.

puntit1

Miehemme ryhtyy ammattilaiseksi ja ottaa taiteilijanimeksi Mister Puketti, koska rantakatujen pikkumyymälöistä ei hänelle löydy tarpeeksi isoa T-paitaa.

kala

Urheilijan  välipala: paistettu kala ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä.

juoksu2

Saappaanheittäjä lenkillä aamuyöstä – 300 metriä jyrkkää nousua.

nainen

Mister Puketin eräs heikkous: thaimaalainen naiskauneus.

puntit2

Kuntosalissa ei ole muuta toimivaa kuin 30 paunan käsipainot mutta 50 asteen lämmössä ne toimivat hyvin.

uinti2

Heittäjän yö turkoosilla altaalla. Vedenlämpö 29 astetta.

ankka

Bodarin välipala: verinen votkassa kevyesti paistettu ankka ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä. Ankka on hieman pilaantunut mutta Mekong maistuu yhtä kotoisalta kuin korpiroju.

juoksu3

lepo

Saappaanheittäjä keskipäivällä nöyryyttä opiskelemassa – 300 metriä jyrkkää nousua.

uinti3

Yö altailla. Rapakuntoinen Mister Puketti elää nuoruuttaan takaisin.

pohje

Mister Puketin pohje – muistijälkiä 20 vuoden takaisista treeneistä.

yo1

Miehen pahimmat pelot: että hän joutuu ratsastamaan norsulla. Tai hänet viedään koralliriutalle snorklaamaan.  Tai hän herää innokkaiden torimyyjien ympäröimänä valkealla hiekkarannalla. Tai hän joutuu autiolle James Bondin saarelle Aurinkomatkojen oppaan viettelemänä. Tai hän kokee jotakin uutta.

Miehen ylin unelma: että hän pääsee saunaan.

[HTML1]

Ensi kertaa naisissa

~ Jari ~ 2 kommenttia

”Lähretääs poika naisiin”, sanoi isosetäni Isonkorven Iisakki.

Mitä muuta minä siihen rehvakkaana kuusivuotiaana vastaamaan kuin  että ”Lähretään vaan!”

Emme tietysti maininneet hankkeestamme kotona. Eivät miehet sellaisia kerro. Sanoimme, että lähdemme myymään Levon Onnille piisaminnahkaa.

Retkemme tekosyy, piisami, oli uinut katiskaan, kun olin isäni Eskon kanssa Lievijärvellä pyydyksiä kokemassa. ”Sovitaan, että sinä saat pitää piisamit”, oli isä minulle, soutajalle, kannustepalkkioksi ehdottanut.  Hietalan Kosti nylki piisamin ja antoi turkiksen minulle. Kun minä ja isosetäni Iisakki lähdimme aamulla metsän läpi polkua pitkin Kiikoisten suuntaan ja kuljimme Isonkorven läpi, minulla oli piisaminahka repussa.

Iisakki oli siihen aikaan 78-vuotias miehenjärkäle ja hänen oikea jalkansa oli suora. Heittäjäkielellä sanottuna hänellä oli totaalisen pitävä tukijalka, joka polvesta ei notkahtanut milliäkään.  Pikkupoikana Iisakki oli linnunmunia aamiaiseksi kerätessään rojahtanut kuusenlatvasta maahan ja sen jälkeen polvi ei suostunut taipumaan. Siksi Iisakin rivakka käynti oli hauskalla tavalla ontuvaa. Sanottiin, että hän heitti jalkaansa.

Iisakilla oli puukko mukana. Hän pysähtyi ison koivun kohdalle ja näytti minulle, miten koivusta tuohta nylkemällä syntyy kaunista rihmaa. Hänen mielestään tuohen keräämisen taito oli nuoren isännän hyvä osata. Kun tuohta oli koossa iso kerä, hän laittoi sen reppuunsa ja jatkoimme matkaa.

Puoli peninkulmaa metsän läpi kuljettuamme ja loppumatkasta ison sähkölinjan alitettuamme saavuimme Helenan mökille.  Helena oli evakkona Karjalasta korpiseudulle muuttanut ristiverinen ja hieman pyöreä, ihan mukiin menevä nainen. Kun astuimme ovesta sisään, hän ehdotti, että keitetään kahvit.

Juttelu pöydässä oli rentoa ja seurallista. Saattoi olla, että Iisakki välillä kaivoi repusta korpirojua ja sekoitti sitä kahviin. Ymmärsin, että olimme saapuneet päämääräämme.  Illan mittaan kehittyvästä ilmapiiristä oivalsin myös sen, että naisissa käynti ei koulutukseni tässä vaiheessa tarkoita sitä, että minä olisin päähenkilö. Iisakin näkökulmasta kyse oli enemmän siitä, että suvun päämies perehdyttää korven nuorinta isäntää ja siirtää hiljaista tietoa lajissa, jossa suvulla on perinne. Helena oli Iisakin apaja. Liikuimme metsästysmailla, jossa isosetä näytteli sankarin roolin.

Tämä ei tarkoita sitä, että itse olisin aliarvioinut kypsää naiseutta. Pois se minusta. En myöskään ollut kokematon. Olin suudellut tyttöä ensi kerran viisivuotiaana, jolloin tyttö, naapurin Laila, oli  16-vuotias, kypsässä iässä.

Ensisuutelukokemukseni oli hieman traumaattinen. Tyttö alkoi nauraa ja koska itsevarmana naistenmiehenä suoritin suudelman julkisesti, väki pirtissä yhtyi nauruun. Olin hetken aikaa nolo. Olin kuitenkin suudellut vilpittömällä mielellä ja tarkoitusperäni oli kunniallinen. Tottahan talossa nuorella isännällä emäntä pitää olla ja isossa talossa monta.

Iltapäivä sujui kahden suomalaisheimon tarinoita kuunnellen rattoisasti ja illalla Helena petasi minulle pirtin nurkkaan petin.  Koska olin päivän saanut seikkailla parhaan kaverini Iisakin kanssa, nukuin melko makeasti, mutta välillä kun heräsin, oli ilta tai aamu, huomasin, että koko ajan pienehkö pirtti ryskyy ja huojuu.

Aamukahvin jälkeen lähdimme isosedän kanssa taipaleelle. Vaikka Iisakki ei varmaan ollut nukkunut sekuntiakaan, suora jalka nousi kepeästi.

Kuljimme aluksi Peltomaan sivutietä, kunnes käännyimme oikealle Kiikoisista Vehkakorpeen vievälle maantielle. Nousimme kaksi kilometriä pitkän, koko ajan jyrkkenevän mäen ja kun tie tasaantui, saavuimme Levolle. Siellä Levon Onni osti minulta piisaminnahan viidellä markalla.

Kun olimme palanneet retkeltämme, Isonkorven riihen nurkalla Iisakki otti taskustaan komean, hopeavitjaisen kellon, ja sanoi: ”Ota sää poika tää!”

 Iisakki eli huolista vapaan vanhanisännän elämää. Isonkorven talous ei ollut enää kiinni veljesten korpirojusta. Tuolloin Isokorpi oli vuokrattu ravihevosia harrastavalle karjalaiselle Viljo  Lotsarille ja Iisakki vaimonsa Olgan kanssa saivat talosta ruoan ja muun  ylöspidon. Järjestelyä sanottiin moonaksi.  Lauantai-iltaisin korpiseudun miehet saunoivat meillä Palmin suuressa saunassa Laskuojan partaalla ja sen jälkeen he pitivät seuraa toisilleen Palmin pakarissa. Isosetä oli yksi saunanparven vihtojista ja mukana istuin minäkin, alalauteella.

Joka aamu kello seitsemän Iisakki joi aamukahvia Isonkorven pöydän päässä. Siinä hän istui usein mietiskellen ja välillä kertoi juttuja. Eräänä aamuna hän istui ryhdikkäästi pöytään nojaten harvinaisen hiljaa. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta Iisakki ei pöydän päässä virkkanut mitään. Kello tuli kaksitoista ja alkoi iltapäivä.  Lotsarin Iita sanoi miehelleen, että ”se ei ole puhunut pitkään aikaan mitään, mahtaako se olla kuollut?”

Kankea Iisakki nostettiin pakarin sänkyyn selälleen ja isäni noudettiin varmistamaan Iisakin kuolema. Seuraavana sunnuntaina pidettiin arkkuunpanijaiset.  Kaakkimaan väki joi kahvia pöydän ääressä ja kastoi kahviin kakkua. Oven vieressä Iisakki makasi rauhallisesti sängyssä selällään.

Arkkuunpanijaisista on kohta 50 vuotta. Valitettavasti minulla ei ole oppipojalleni tai -tytölleni antaa Iisakin kelloa,  koska olen sen hukannut. Isonkorven eteisen nurkassa oli reissustamme lähtien jättikokoinen tuohirulla.  Vuosikymmenien päästä joku kysyi, mikä mahtaa olla sen tarkoitus.

Jäin sitä itsekin miettimään.

[HTML1]

Hissun-Kissun

~ Jari ~ 1 kommentti

”Muistatkos Matti, kun kirkkoaidan takaa suolasimme lahtarikomppanian”, kysyi Hissun-Kissun isoisältäni, kun he ottivat pappoina Palmin pöydän ääressä kuppia.

Hissun-Kissun oli mies, joka voi kaikin puolin hyvin; hän sai jälkeläisiä ja oli ravittu, vaikka häntä ei virallisesti ollut vuosikymmeniin olemassa.

Se kirkkoaita, jota Hissun-Kissun kaihoisana muisteli ja joka ohjasi punapäällikkö Virtasen ja Matti Isonkorven elämät uusille poluille, sijaitsi ehkä Tampereen Kalevankaalla, jossa kotimaisia ja ruotsalaisia sotureita kaatui kirkkoaidan eteen lumiselle pellolle isoihin kasoihin.

Valkoinen Suomi keskitti Tamperetta vastaan armeijansa päävoiman; komppanioita tuli Kalevankankaalle mustanaan ja muutaman päivän päästä valkonauhaisia hyppi  kirkkoaidan yli. Siinä vaiheessa sodittiin hautakivistä. Punainen Suomi kutistui kivi kiveltä ja risti ristiltä. Kun Tamperetta suojannut Kalevankangas murtui,  Hissun-Kissun järkevänä ehdotti: ”Eikös Matti lähretä?”

Hissun-Kissun lähti ja Matti jäi. Niin kaverusten tiet erosivat.

Matin sotaseikkailu vei Lahteen Hennalan vankileirille. Siellä ravinto oli yksipuolista mutta onneksi ihmisten seurana oli rottia. Suomalaiset keksivät sen, minkä ranskalaiset olivat tienneet ainakin 150 vuotta:  rotat, nyljettyinä ja graavattuina, jopa ilman suolaa, ovat varsin herkullisia.

Ei aikaakaan, kun Poussan isäntä tuli noutamaan taksvärkkimiehensä Matin vankileiriltä pois. Matti saapui kotiin hevoskyydillä.

Sodassa kaatuneiden, teloitettujen ja vankileirillä nälkään ja tauteihin kuolleiden punaisten lisäksi Kiikassa kirjoitettiin asiakirjoihin kolmentoista punaisen nimen perään merkintä: kadonnut. Kaksitoista heistä julistettiin kuolleiksi. Yksi oli hieman hankalampi tapaus.

Hissun-Kissun oli sodan melskeissä kadonnut. Hänestä ei kuultu, eikä nähty jälkeäkään. Mutta säännöllisesti, joskus vuosittain, hän sai jälkikasvua.

Huhuttiin, että Hissun-Kissun lymyilee korvessa, jossakin Kaakkimaan kulmilla. Mitään todistetta siitä ei saatu. Palmilla tiedettiin enemmän. Kieltolakiaikana Isonkorvenmaa tunnettiin vapauden saarekkeena: laki ei ulottunut sinne saakka. Hissun-Kissun istui välillä Palmin pakarissa, pöydän ääressä, sillä hän oli perso korven veljien laadukkaalle tuotteelle.

Vaikka punapiireissä kansalaissotaa muisteltiin luokkasotana, talonsa puolesta sotineelle Matille se merkitsi enemmän vapaussotaa, joka päättyi onnellisesti.  Pian sodan jälkeen eduskunta hyväksyi  Lex-Haatajan ja torpparit saivat ostaa sukujensa raivaamat  tilat itselleen. Heistä tuli isäntiä, mikä punavoiton yhteydessä tuskin olisi ollut mahdollista.

Samaan aikaan Suomen metsäteollisuus nousi ja kansantulon kasvu suosi korven kansaa. Metsistä elävillä taloudellinen menestys oli jopa parempaa kuin viljelykseen satsaavilla rintamailla.

Vauraus syö suvuissa kapinamieltä. Parikymmentä vuotta myöhemmin Matin vanhin poika Ernesti soti Lapissa talvisodan ja kevyeen työhön mieltyneenä hän jäi välirauhan tultua rajavartijaksi suojelemaan Petsamossa kolttakansan vapautta. Mutta se on toinen sukutarina.

Hissun-Kissun jatkoi metsäsissin elämää ja hän pysyi kadonneena vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Henkiin jääneet punaiset oli tietysti heti kansalaissodan jälkeen armahdettu ja kansalaisluottamuskin palaili vähitellen: toki sotaan Neuvostoliittoa vastaan ei punaisiksi tiedettyjä hyväksytty, mikä varjeli monen hengen.

Lopulta, liekö ollut 1950-lukua, Hissun-Kissun päätti kokeilla tavallisen suomalaisen elämää. Hän ilmaantui kylille ja asettui asumaan siviilisaation pariin.

Sitten tapahtui pieni välikohtaus. Lievikoskella oli huutokauppa, jossa yhtenä innokkaana huutajana oli Hissun-Kissun, joidenkin arvelun mukaan huomattavassa humalassa. Eräs yleisön jäsen ahdasmielisimmästä päästä hälytti paikalla virkavallan.

Poliisit taluttivat Hissun-Kissun maijan takapenkille ja lähtivät viemään häntä putkaan. Ala-Jokimäen kaupan kohdalla poliiseille tuli kuitenkin suolaisen nälkä ja he päättivät pysähtyä ostoksille.

Kun he palasivat takaisin, Hissun-Kissun takapenkiltä oli kadonnut.

Miehestä ei kuultu vuosiin mitään. Elämänmeno korpiseudulla oli muuttunut ja muotivaatteetkin toiset, kun eräästä erämaaladosta löydettiin heinien alta luuranko, jonka arveltiin olevan Hissun-Kissun.

[HTML1]

Laskuoja

~ Jari ~ 1 kommentti

Laskuoja virtaa saunan takaa: Seineni.
Ja laskee Pätkysjärveen: Atlanti.
Kaakkimaa on minun Pariisi.

virranalku

Laskuojan alkulähde – yksi niistä.

Kun dekadenttina, hieman alle kymmenvuotiaana runoilijana kirjoitin nuo säkeet, olin Palmin Jari ja asuin Pätkysjärveen monien koskien kautta kohisten kuohuvan Laskuojan partaalla punaisessa Palmin talossa. Pappi oli sukunimekseni rippikirjaan kirjoittanut isoisoisäni Antin, Isoisäni Matin ja isäni Eskon sukujälkiä seuraten Isokorpi, mikä nimi minua miellytti, sillä metsäisen maan henkisestä ja aineellisesta perinnöstä ehtymättömästi aiheita ammentava runoilija ei oikein muun niminen voi olla. ”Suomi elää metsästä, on metsässä ja on metsä”, kiteytti historioitsija Markku Kuisma teoksessaan Metsäteollisuuden maa (2008).

Kuisman runolliseen lausahdukseen lisään, että metsiemme ihmisten metsäteollisuutta arvokkaampi saavutus on suomenkieli.  Sitä viljelemällä, sillä kielellä ajattelemalla ja sillä kielellä selviytymisneuvoja luomalla kesytettiin yksi maailman ihmisille vihamielisimmistä ympäristöistä, suomalainen korpi, omavaraisuudeksi sekä taloudelliseksi ja henkiseksi menestykseksi. Se on eräs maailmanhistoriallinen saavutus, jonka ihmeellisyyttä lisää se, että korven asukkaat työllään ja neuvokkuudellaan elättivät omien suurperheidensä lisäksi torppareina liudan talollisia, aatelisia, pappeja ja virkamiehiä, varustivat armeijoita sekä olivat ikuisessa sodassa paitsi karun ympäristön, myös rintamaiden asukkaiden ja toistensa kanssa.

Ihmisen selviytyminen vaikeassa ja mahdottomassa tilanteessa on koodattu suomenkieleen. Kunnollista Suomen historiaa ei voi kirjoittaa kulkematta sen kielen jälkien perässä, jonka sanoihin, tarinoihin ja rakenteeseen korpien selviytymisen salaisuus on kätketty. Jos historiaa haluaa ymmärtää, on sukellettava syvälle oman sielunsa korpeen ja tavattava Matti Antinpoikien ja Josefiina Antintytärten haamut sekä koko joukko muita korvenraivaajahaamuja.  He ovat sen merkillisen perinteen isiä ja äitejä, joiden luomaa, muuttuviin tilanteisiin taipuisaa ja selvälle ajatukselle otollista kieltä käyttäen tänään heidän jälkeläisensä kuittaavat pisamestaruuksia ja luovat maailmaan omavaraista ja vientikelpoista kulttuuria, johon kuuluu monipuolinen kansantaide,  sauna ja saappaanheitto. Niin kauan kuin suomenkieli on taipuisa ja rikas, on Suomikin olosuhteisiin sopeutuva ja rikas ja siksi jää.

Erityisen kiitollinen korvenraivaajapolville olen siitä, että heidän viljelemänsä suomenkieli on metsässä syntyneelle luovalle ihmiselle paras mahdollinen työkalu.

Mutta siitä Laskuojasta minun piti kertoa.

Se on Kokemäenjoen alkuvirta, joka alkaa Isonkorven suosta ja juoksee vaatimattomana läpi peltojen. Sukellettuaan metsään se vuolastuu ja palaa kulttuurimaisemaan Lepistön aukealla. Virratessaan Palmin saunan takaa se on vuolas virta. Kaakin kohdalla se mutkaa jälleen terävästi oikealle metsään ja sen varrella on kolme vettä syvyyksiin syöksevää koskea, jotka talot ammoin hyödynsivät energiaksi.  Ensimmäisen kosken yllä on Kaakin myllyhauta, toisen kosken yllä Palmin myllyhauta ja kolmannen kosken yllä Ojalan myllyhauta. Voisi luulla, että yksi mylly niin vaatimattomassa valtakunnassa riittäisi. Mutta kolmen myllyn syntyä selittänee se, että raivaajavaltakunnan johtava filosofia oli omavaraisuus, jota pidettiin vaurauden perustana. Talon oli toimittava häiriöttä ja joustavasti läpi nälkävuosien, vainovuosien, laskevien ja nousevien suhdanteiden ja silloinkin, kun naapurit olivat riidassa ja sotivat keskenään, mikä neuvokkaan yhteistyön ja tilapäisesti haudattujen reviiririitojen rinnalla oli metsäyhteiskunnassa normaali olotila.

Yhteisön itsesuojelullista intressiä auttoi se, että yksinkertaisista elementeistä rakennettu mylly oli helposti purettavissa ja uudelleen koottavissa; sen raskaat myllynkivet kätkettävissä. Vainovuosina väki vetäytyi välillä syvälle erämaahan,  parin kilometrin päähän Tilsarinvuoren louhostoon, sen helposti puolustettavien luolien kätköön. Kaakkimaasta päin tulijalle vuoren tasaisesti kohoava selkä nousee korkeuteen; kun vuoren päällä kiipeää mäntyyn, siintää  alapuolella koko Ala-Satakunta, sen laajat pellot ja suuret ja pienet järvet ja niiden keskellä saaret. Vuoren takana on suo ja sen puolella on louhikkoinen jyrkänne, jonka kivenlohkareiden lomassa on hyvin piilossa vain Kaakkimaan poikien tuntema luolaston suu. Sen vuoren kammareihin on vatsallaan pimeässä ryömittävä onkaloita pitkin. Se vuoren etummaisesta kammarista ja jostakin takemmaisesta  yksi mies pystyy kirveellä helposti kolkkaamaan kammareihin sisään pyrkivän, avuttomana ahtaassa ryömivän armeijan ja joutessaan sotkemaan sen suohon. Tilsarinvuorta sanotaan Pirun kotopaikaksi. Siitä vuoresta on kymmeniä tarinoita ja ne kaikki ovat synkkiä.

Kun pikkupoikana seisoin ensi kertaa Palmin myllyhaudan äärellä, mieleni valtasi kauhu, joka sai minut pakenemaan kädet korvilla.  Kaakkimaan ylängöltä rotkoon syöksyvä vesi  kohisi niin, että jyminä kiiri polkua pitkin  kauas ja  mielikuvituksessani se kuulosti ukkosen jyrinää karmeammalta. Tunsin, että koskessa jylisivät ja mylvivät niin isot voimat, ettei pikkupoika niille mitään mahda.

Kilometrin päässä Palmilta Laskuoja virtaa tyyntyneenä Pätkysjärveen, joka on pienehkö Ojalan yksityinen järvi. Ojan suussa on hiekkaranta ja sen yläpuolella korkea, paljas kallio, jonka päällä kesäisin on mukava ottaa aurinkoa. Pätkysjärvi oli meidän Kaakkimaan poikien ja tyttöjen Riviera. Pakenimme sinne kesäisin jopa kolmasti päivässä raastavasta pakkotyöstä: lapsityövoiman hyväksi käyttö oli korvessa hengissä säilymisen ja vaurastumisen ehto, johon raivaajalapset sukupolvesta toiseen olivat velvoitettuja vastahakoisesti mutta muisteluissa glorifioidusti alistumaan.

Pätkysjärvestä Laskuoja jatkoi kulkuaan alaspäin kilometrin verran tusinan saaren täplittämään Lievijärveen. Niitä saaria me Kaakkimaan pojat innolla valloitimme, sitten nimesimme ja perustimme niihin omia pikkuvaltakuntia. Lievijärvessä oli Kaakkimaan venevalkama, ja varsinkin keväisin järvestä, parhaiten laskuojan suusta, Kaakkimaa ammensi satoja paistinpannullisia kalaa katiskoilla ja verkoilla. Järven Kaakkimaan päässä kaislarannassa oli upeaturkkisten piisamien kaislasta rakentamia pesiä, joiden sulavat ja sievät asukkaat, luonnollisesti, meitä poikia ansaintamielessä kiinnostivat.

Lievijärvestä Laskuoja suuntaa rannikkoa päin Lieviojana ja Lievikoskelle tultaessa se virtaa jo savenharmaana Lievijokena. Lievikosken kylän nimi ammoisina aikoina oli Mulvoila. Kun olemme laskeutuneet Ylä-Satakunnasta Mulvoilaan, olemme tulleet Ala-Satakuntaan, hurjamaineisilta pakanamailta kristilliselle seudulle, jossa ennen uskopuhdistusta (1500-lukua) Naantalin luostarilla oli kala-apaja. Siinä koskessa oli myöhemmin iso mylly ja entisenä aikana sahakin. Mulvoilasta Laskuoja vyöryy jokena  läpi suursahastaan muistetun Sääkskosken  avaraan  Sääksjärveen, jonka meteoriitti muovasi maisemaan puoli miljardia vuotta sitten. Sääksjärven loivasti veteen laskeutuvalla hiekkarannalla on Vähtärin tanssipaviljonki. Se oli lapsuudessani  huvikeskus, jossa lauantai-iltaisin biletti ja loi suhteita Satakunnan eri ikäinen väki Poria myöten. Rannan valkeassa Paviljongissa soi hevi ja talon punaisessa suulissa humppa. Vähtärin metsässä shamanistisesti sekoiltiin, juotiin kiljua ja karhuviinaa, tapeltiin ja halailtiin. Ennen kaikkea siinä metsässä erilaiset metsän alakulttuurien kipinät iskivät lauantaiöinä yhteen ja niistä kipinöistä syntyi  uutta elämänmuotoa ja uuden polven suomenkieltä.

Sääksjärvi laskee Kauvatsanjokena  läpi Kauvatsan viljavien ja laajojen savipeltojen Kyttälän kohdalta kaisloittuneeseen Puurijärveen, jonka muinainen nimi on Jalamus. Kun olin pikkupoika, Puurijärvi oli Suomen rikkaimman lintujärven maineessa ja se veti puoleensa sen ajan harvoja luonnonsuojelijoita. Sen takana Puurijärvi-Isosuon kansallispuisto jatkuu  suomuuraimia kasvavana Isosuona, jonka läpi  Kauvatsanjoki virtaa ja Ripovuoren takana se  saavuttaa Lauttakylän aavan peltoaukean ja Kokemäenjoen. Kohdatessaan joen, jonka haaroja pitkin Suomen sisämaa on asutettu,  Isonkorven turpeen läpi suodattunut vesi on virrannut 25 kilometriä, kokenut  varrellaan monenlaista elämänyritystä ja imenyt pisaroittensa kalvoon monenlaista puhetapaa ja kieltä.

Kun seisoo Tilsarinvuoren laella männynoksalla, näkee yhdellä kertaa Pätkysjärven,  Lievijärven, Sääksjärven, Aurajärvi-nimisen keikyänpuoleisen erämaajärven  ja Kauvatsan laajat pellot. Kokemäenjokea ei sieltä näe, sillä se jää korkean Ripovuoren taakse.

Kulttuuri kasvaa ja saa energiaa ja ravintoa pienistä, lähes unohdetuista, välillä metsään piiloutuneista puroista ja laskuojista ja niiden varren vuosituhansien elämästä. Sen kulttuurin kauaksi kulkeutuneita pisaroita me olemme.

Oma puukko

~ Jari ~ Jätä kommentti

Isä valjasti valakan ja pani sen perään linjanirattaat. Joulu vuonna 1958 oli vähäluminen. Rattailla mummu kietoi minut vällyihin ja istui viereen.  Äiti oli mennyt edeltä.

Me ajoimme yli Palmin sillan, jonka pieleen taloa haltioimaan jäi valtavan kokoinen  Pihlajavanhus. Taatani Matti oli kuollut vähän aiemmin, joten joulusta Palmilla uhkasi tulla alakuloinen. Jätimme sen taaksemme.

Peltojen takana Lepistön kohdalta käännyimme Kaakkimaantieltä jyrkästi oikealla Isonkorven tielle ja ajoimme hitaasti valakan löntystellessä Lepistön vinhan laitaa. Lopulta tie kulki synkkään metsään, josta näkyviin ilmestyi suuri valkoinen Isokorven talo melko vaatimattomien peltojen keskellä.

Isonkorven talon komeuden salaisuus ei ollut Antin ja poikien kuokkimissa pelloissa vaan niiden tuotannon korkeassa jalostusasteessa. Talo oli kuuluisa korpirojustaan, jonka erinomaisuutta naapurimme runoilijaneito Mäenpään Santra markkinoi humoristisessa rallissa Hurahuhhahhei ja josta tyytyväiset asiakkaat vielä vuosikymmeniä myöhemmin antoivat perinnekirjoihin arvostavia lausuntoja. Menekistään korven menestystuote saa kiittää maamme kotiteollisuusystävällistä lainsäädäntöä, johon kuului vuoden 1866 kotipolton kieltävä laki ja vielä nerokkaampana itsenäisyyden alkuajan kieltolaki. Tämä todistaa, että Suomessa osattiin harjoittaa yrittäjäystävällistä talouspolitiikkaa jo ennen EU:hun liittymistä. Sitä, että olin kaiken suhteen omavaraisen teollisuussuvun nuorin vesa, en tiennyt vielä tuolloin, kaksivuotiaana.

Illalla Isonkorven salin takassa räiskyi tuli ja eteisistä kuului outoa kolinaa. Sisään kompuroi huopatossut jalassa outo äijä, jolla oli karvalakki nurinpäin päässä ja pomppa karvapuoli ulospäin.  Vaikka siihen aikaan suhtauduin sisään tunkeutujiin uhoavan aggressiivisesti valmiina aloittamaan niiden kanssa tappelun, outo äijä käyttäytyi niin uhkaavasti, että tällä kertaa en uskaltanut.

Hetken möristyään pukiksi itsensä esitellyt äijä rupesi kaivamaan pärekorista paketteja. Minäkin sain niitä erinäisiä, mutta vain yksi erityisen kova paketti on jäänyt mieleeni. Kun avasin sen, se vei kaiken huomioni. Paketissa oli työkalupakki, joka sisälsi muun muassa puukon, sahan, vintilän ja erilaisia talttoja.

Palmille yöllä palattuamme ja yön nukuttuamme joulun pyhinä päätin ryhtyä puusepäksi tai mikä vielä haastavampaa, kuvanveistäjäksi. Minulla oli hieno morapuukko. Hain liiteristä pölkyn pätkän ja ryhdyin veistämään sitä,  tavoitteena  luultavasti saada aikaiseksi alaston nainen. Siinä veistellessä pölkky vain ei ottanut naisen muotoa, vaan tulos oli omituisen abstrakti. Veistin sormeeni muutaman kerran ja pölkky tahrautui vereen. Hietalan Kosti tuli kylään ja veisti puusta viidessä minuutissa kissan. Inspiraationi laantui entisestään. Panin puukon pakkiin, otin esiin sahan ja päätin sittenkin ruveta isäni tavoin tukkijätkäksi. Lähdin savotalle kellarin taakse varhain aamulla ja aloin sahata poikki isoa kuusta.

Olin sahannut lotillani ensimmäistä kuusta hieman yli puolivälin, kun minut huudettiin syömään. Olen siitä savotasta ruokatauolla vieläkin.

PS. Lainaus Mäenpään Sandran Isonkorven kotiteollisuutta markkinoivasta Isonkorven mailla -laulusta, josta Tapio Rautavaara (Mannakorven mailla), Paleface (Helsinki – Sangrila) ja Juha Vainio (Levanterin laulu) ovat tehneet omat versionsa:

Isonkorven Iisakki se hulluna hääri,
kun Olka-plikka pontikalla seteleitä kääri,
hurahuhhahhei, siellä Isonkorven mailla,
siellä paljon on tiputettu pontikkaa.

eeva20101224

Korvenkyynel-tavaramerkin nuori perijätär rikospaikalla jouluaattona 2010.

Anttien ja Mattien nimiperinne

~ Jari ~ 3 kommenttia

Ajastaikoja sitten Anttien ja Mattien suvun esi-antti, nimeltään ehkä Pousa, kuokki tai pojillaan kuokitutti pellot Kiikassa viljavalle savimaalle Kokemäenjoen pohjoisrantaan. Kiikan Kinnarlan kylässä, jota mäeltä hallinnoi kylmillään oleva työväentalo, mäen alapuolella aaltoilee peltoaukea kohti Pohjois-Satakuntaa pitkin Pohjanmaantien vartta, ja sen äärellä on Poussan talo.  Peltojen takaa alkaa haja-asutettu erämaa, jota jatkuu Etelä-Pohjanmaalle saakka.

Poussalla isännät olivat sukupolvesta toiseen Antti Antinpoikia, Antti Matinpoikia, Matti Antinpoikia tai Matti Matinpoikia. Talossa oli tapana antaa vanhimmalle pojalle nimeksi Antti ja toiseksi vanhimmalle pojalle Matti.  Jos Antista ei syystä tai toisesta tullut isäntää, niin Matti oli varaisäntä. Vastaavaa talon lapsien nimeämisperintöä en tiedä muissa satakuntalaisissa taloheimoissa, vaikka sellainen saattaa olla. Tyrvään vanhimmassa säilyneessä rippikirjassa vuonna 1693 Pousalla (myöhemmin Poussa) isäntävuorossa oli Matinpoika Matti.

Entisaikoihin kiikkalaisissa taloissa eli rinnan monta sukupolvea,  niin tyttöjä kuin poikia,  ja ahdasta heille meinasi tulla. Onneksi asutettavana oli pohjoinen erämaa. Tyrvään seudulta käsin ensimmäiset asukkaansa saivat historiatietojen mukaan niin Etelä-Pohjanmaa kuin lähes koko kanta-asutuksensa siinä välissä Pohjois-Satakunnassa sijaitseva Kiikoisten erämaapitäjä.

 Anttien ja Mattien talossa Antteja ja Matteja oli pahimmillaan monta: Antilla ja Matilla oli yleensä muiden lasten lisäksi Antti ja Matti-nimiset pojat ja näillä taas Antti ja Matti-nimiset pikkupojat.  Vanhan Antin hallitessa isäntäylijäämää helpottamaan perustettiin 1700-luvulla ensiksi Mattila, sitten  Yli-Mattila ja Ala-Mattila, ja vielä Anttilan ja Mattilan torpat. Ne sijaitsivat 15 kilometriä päätalosta pohjoiseen, Syväjärven rannalla, parin kilometrin päässä nykyisestä Kiikoisten rajasta. Anttilassa ja Mattilassa nimeämisperinne jatkui:  isännät olivat joko Antteja tai Matteja, samoin pojat.

Onneksi korpea vielä riitti, vaikka oli raivattava Kokemäenjoen rannan talollisen näkökulmasta perämetsiä. Poussa perusti  Perämaan torpan, jonka isäntien tai lasten nimissä ei, kumma kyllä, näy yhtään Anttia ja Mattia. He lienevät siis, ainakin henkisesti, eri sukua.  Myöhemmin rippikirjojen valossa nousee 1800-luvun alussa kuin historian tyhjästä Perähuhdan talo kauas pohjoiseen Poussan vanhoista maista Kiikoisten puolelle. Sen ensimmäinen isäntä oli isoisäni isoisä Matti, jonka syntymävuoden pappi on kirkonkirjoissa peittänyt paksulla mustetahralla.

Sukunimeni kantaisä  Antti Matinpoika syntyy Perähuhdassa vuonna 1832.  Hän peruuttaa  Kiikoisista Kiikan puolelle vuonna 1862 ja alkaa raivata Kiikan ja Kauvatsan välistä isoa korpea Anttilan rajanaapurina. Aluksi hän rakentaa valloituksensa keskelle riihen. Antti Matinpojan vanhin poika Antti Antinpoika on syntynyt jo 1861 ja esikoistytär Josefina (Viinu) 1860.  Isokorpi on siitä lähtien torpparivapautukseen asti Poussan torppa.

Isonkorven Antin rakentaessa korpi-imperiumiaan eletään Kiikan pohjoisosassa varsinaista  isoanttien aikaa, eikä mateilla paljon ole sanansijaa. Anttilaa, Mattilaa ja Isokorpea isännöivät Antit. Myös Poussan isäntä  Antti Matinpoika on syntynyt samana vuonna kuin Isonkorven Antti Matinpoika.

Isoisäni Matti Antinpoika on korven veljeksistä nuorin. Pinnallisesti katsoen häneen näyttää  Anttien ja Mattien nimiperinne katkenneen, mutta Matti isännöikin naapuritaloa Palmia ja isäni aikana Isokorven talo taas siirtyi meille. Isonkorven nykyisen isännän nimi on Esko Antero ja minun, nuoren isännän, nimi on Jari Antero. Anttius meillä on ikään kuin piilotettuna, kakkosnimessä.

isokorven_talo

Antti Matinpojan perustamasta Isonkorven talosta alkoi Isokorpi-sukunimen historia. Talo on ryhdikkäästi pystyssä vaikka sitä ei ole asuttu liki neljäänkymmeneen vuoteen.

Pessimistinen yksinpuhelu

~ Jari ~ 3 kommenttia

Turhuuksien turhuus. Kaikki on turhaa. Aurinko on pois. Sanokaa minun sanoneen, ei se koskaan enää nouse. Isä aurinkoinen nousee.  Optimismi on lapsellista, typerää, itsepetosta. Maailma on kylmä paikka. Ja kylmemmäksi se tulee. Ikuiseksi,  jäiseksi, pimeäksi ryssän helvetiksi. Ei ilmasto lämpene. Se jäätyy. On turha mitään yrittää. Hullukin tietää, ettei se kannata!

Ihmiset on pois klubista. Joku  sanoo, että se johtuu Bresnevistä. Sanokaa minun sanoneen, että johtuisikin. Bresnev oli hieno mies, Staliniin verrattuna. Mutta Bresnev on kuollut. Stalin elää. Ja kun Stalin elää, ihmiset on nirhattu, henkisesti, hiljaisiksi, kuolleiksi, kukin vuorollaan. Täällä saappaanheittäjien tyhjässä maassa Pohjois-Korea voi hyvin ja kasvattaa suosiotaan. Yksi toisensa jälkeen sulkeutuu. Kaikki ihmisrauniot odottavat mykkinä hirttoa Pohjois-Korean klubissa ja kuka missäkin, omissa oloissaan. Siihen klubiin kirjoittaa vain Stalin. Pikkuhitlerit nöyristelevät ja tekevät natsitervehdyksiä. Josef listaa nimiä: likvidoidaan!

Sanokaa minun sanoneen, saapasuudistusta ei tule. Koppuralla heitetään. Ikuisesti. Kuka heittää. Ihmiset sulkeutuvat. Täällä saappaanheittäjien tyhjässä maassa, ryssän helvetissä liitokoppura lentää ilman liitoa ja iloa.  Ei voi vähempää kiinnostaa.

Josef haluaa poistaa huonon ilmapiirin esteet ja ilmiantokirjeitä selatessaan julistaa: Valhe on totuus. Tekaistujen ilmiantojen tekijät kirkuvat kuorossa: Jossu puhuu asiaa! Kunnialliset saavat jokainen uuden synkän elämäntarinan, joka muuttaa heidät yksi toisensa jälkeen epäihmisiksi, joiden ihmisarvo viedään ja heidät henkisesti nirhataan.

Komerossa on pimeää. Katossa palaa sähkövalo. Otsalleni tippuu kylmää nestettä. Pikkuhitlerit ulkona huutavat: Stalin Suomen Saappaanheittoliiton hallitukseen niin jo alkaa tapahtua. Valhe on totuus!

Suomalaisen shamaanin on välillä masennuttava. Vajottava maan alle. Manalaan. Sen keskitysleireihin. Ja vielä syvemmälle. Maisteltava välillä kärpässientä, jotta jaksaisi kaamoksen pohjaan asti. Kun sieltä nousee, on uudestisyntynyt ja täynnä toimintatarmoa.

[HTML1]

Opiskelukaverini Hannu Saha teki hienoja tulkintoja Yrjö Jylhän runoudesta 1970-luvulla. Jylhän, tuon pelottoman Taipaleen luutnantin mieliharraste oli urheilu- ja sotarunouden ohella itsetuhorunous.

Viisivuotias Saapassissi ja iso kuula

~ Jari ~ Jätä kommentti

kuula

Pikkusissin leikkikalu.

Maailman parhaan sukuromaanin Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittaja Gabriel Garcia Marques on sanonut, että kaikki hänen kirjailijanuransa kannalta merkittävä tapahtui hänelle alle viisivuotiaana.

Nobel-kirjailijan oppiäitinä toimi tarinoita kertova mummo.

Laineentalon muuttoprojektin yhteydessä siirsimme Isonkorven taloon sen ikivanhan keinutuolin, jossa pikkupoikana istuin mummun sylissä saaliin kiedottuna kuunnellen silmät pyöreinä karmaisevia tarinoita 1800-luvun elämästä ja ihmisyyden voittokulusta itäisessä Satakunnassa susien ulvoessa ympärillä. Tuolin oli valmistanut parisataa vuotta sitten mummun isoisän isä Kullaalla, Priistetin sukua. Se on kehon kannalta paras tuoli missä olen istunut; Artekin markkinoimat Aallon tuolit jäävät Priistetin puusepän disainin rinnalla kakkoseksi. Kelpaa siinä keinutella vieläkin.

keinutuoli

Eräs esi-isäni oli mestaripuuseppä.

keinutuoli2

Keinutuoli on tuudittanut tarinoiden maailmaan monta sukupolvea.

Ei mummu minua joutavan vuoksi keinuttanut ja tarinoita kertonut, sillä hän oli toimen nainen, jolle tärkeitä olivat elämän käytännön näkökohdat: hän lähti joka aamu puoli neljältä lypsylle herättäen aamun askareisiin myös minut. Mummun haave oli, että minusta tulisi pappi. Suvun miesten elämä oli siihen asti ollut karua: lähinnä sotimista ja hieman metsätöitä siinä välissä. Mummu arveli, että mummoja kansanomaisilla kertomuksilla viihdyttävänä pappina mies voisi päästä helpommalla.

Mutta siitä isosta kuulasta, jonka takavarikoin Laineen talon autotallista, minun piti kertoa.

Isäni oli tietysti huippumetsuri mutta ennen kaikkea täysin urheiluhullu mies. Ensi kosketukseni heittourheiluun sain viisivuotiaana, kun isä antoi käteeni seitsemän kilon kuulan ja ehdotti, että työntäisin.

Pidän isäni tekoa urheilupedagogisena neronleimauksena. Jos joku kunnan nuoriso-ohjaaja olisi päättänyt opettaa viisivuotiaalle kuulantyöntöä, hän olisi todennäköisesti tarjonnut mahdollisimman kevyttä kuulaa. Mutta kun viisivuotias aloittaa heittourheilun seitsemän kilon välineellä, hän ei opi käyttämään voimaa väärin.

Kun sain väännettyä kuulan olkapäätäni vasten, en saanut sitä kättä nostamalla liikahtamaan senttiäkään. Minun oli notkistettava polvia ja selkää, opittava nostamaan jaloilla ja runttaamaan perään vatsalihaksilla. Ensin kuula lensi 30 senttiä, tekniikan parannettua puolitoista metriä ja lopulta kolme metriä.

Seitsemän kilon kuulalla opin, miten voima käteen tulee lihasten välisestä yhteistyöstä, koko kropasta. Kaikki eivät opi sitä koskaan, koska ovat päässeet väärällä tekniikalla alkuun.

Seitsemän kilon kuulalla opin viisivuotiaana heittourheilun alkeet. Tuolla sukumme elämänvaiheissa tuhansia komeita kaaria tehneellä kuulalla on minulle tunnearvo.

Jäähyväiset äetsäläisfanille

~ Jari ~ Jätä kommentti

orava

Ronttosfani omenapuussa.

Talankylän oravien suku on seurannut Laineen Talon pihan omenapuista kumisten kotkien viuhuntaa 37 ajastaikaa ja niistä on ehtinyt tulla saappaanheittofaneja. Lauantaina minä ja Saapaskissa kävimme jättämässä jäähyväisiä uskollisille äetsäläisille faneillemme ja kuvasimme myös sen legendaarisen perunapellon, josta Peltomaan Henry jalkamitalla mittasi historian ensimmäisen Saapasseura Ronttosten jäsenen tekemän heiton evästyksellä ”meillä on mahdollisuuksia”.

perunamaa

Ronttostarina sai alkunsa talon vasemmalla puolella sijaitsevasta perunapellosta. Vauhdin ensimmäinen heittäjä otti kylätieltä. Hän käytti kiekkopyörähdystä.

Silloin oli kesä 1973 ja perheemme oli juuri muuttanut Isonkorven metsäseudulta Äetsän asemakylään kylätien päähän mäen päälle Tossu-Vihtori Laineen 1930-luvulla rakentamaan taloon. Kävimme Henryn kanssa nykyisin Sarkia Lukioksi nimitettyä koulua, olimme kesätöissä Kiikan tiilitehtaalla ja virittelimme satumaisen kauniissa asemakylässä heittourheiluun liittyvää harrastustoimintaa. Siitä kesästä lähtien meillä Talankylän miehillä oli oma saappaanheittojoukkue vuosittain pidettävissä Keikyän mestaruuskilpailuissa. Koska joukkueen kantavat voimat olivat samat kuin Saapasseura Ronttosten perustajat, voidaan käsitettä voimakkaasti venyttäen puhua esironttosista.

Me, kaksi poikasta, ja joukko kylämme miehiä karskeimmasta päästä, harjoittelimme saappaanheittoa iltaisin ahkerasti. Heittäjien vauhdinottopaikka sijaitsi kotisaunamme vieressä ja saappaiden liitosuunta oli talomme pihan vieressä sijaitseva laaja joutoaukea, joka nykyään on hienostoasuinalue rivitaloineen ja norjalaiskattoisine omakotitaloineen.

joutomaa

Puut ovat kasvaneet niin pitkiksi, että savipellolle ei enää voi saapasta heittää.

Ikuistin äetsäläisiä esironttostunnelmia syksyllä 1992 kirjoittamaani runoon Äetsä, joka on julkaistu Samuli Parosen seuran runoantologiassa Suustani karkaavat sanat (1996). Saappaanheiton äetsäläisjuuria luotaava runo syntyi kahdessa minuutissa ensimmäisien saappaanheiton MM-kisojen fiiliksissä käydessäni sateisena iltana polttamassa savukkeen Laineen talon nurkalla.

ÄETSÄ

Äetsä,
sinä katsot Eurooppaa.
Äetsä,
näet monta miljoonaa.
Äetsä,
sinä näe mua et.
Joka vain
paikallani vapisen.
Pieni mies.

Äetsä,
miten paljon tarvitset?
Äetsä,
yhdet saappaat saviset.
Näetsä,
niistä remmi kiskotaan.
Äetsä,
kohti saunaa viskotaan.
Pieni mies.

Äetsä,
on niin monta maailmaa.
Äetsä,
on niin monta Eurooppaa.
Äetsä,
monta mustaa saapasta
lentämässä Pielaveden taivaalla.
Järvenpää. Riihimäki. Äetsä. 

runoteos runo

polttopuut

Äetsä-runon sauna on polttopuiden takana; myös sauna on kattoa myöten täynnä polttopuita ja niitä on pitkiä pinoja varastorakennuksen päädyssä ja traktorihalli on luonnollisesti polttopuita täynnä. Polttopuiden teko on ollut vanhempieni eläkepäivien harrastus.

Äetsän saappaanheittopyhäkkö oli Honkolan koulun kenttä, jossa jo kesällä 1973 kisasi Keikyän mestaruuskilpailuissa yli 70 miestä kunnan tavoitelluimmasta urheilutittelistä. Poikasena, 17- vuotiaana, sijoituin vasta kakkoseksi voimamies Laurilan jälkeen, mutta voitin puolelleni Tyrvään Sanomien naistoimittajan sydämen:

”Jari Isokorven saappaanheitossa on herkkää liikunnan suloutta”, luki kuvatekstissä. Palkinnoksi ensimmäisestä kilpailusta sain komean vyön. Me kisasimme Äetsän toiseen juurikuntaan kuuluvassa Keikyässä, nahkateollisuudestaan ylpeällä paikkakunnalla.

pyhiinvaelluspaikka

Saapaskissa pyhiinvaelluspaikalla.

Emme Saapaskissan kanssa lauantaina jättäneet jäähyväisiä Äetsälle, mutta jätimme hyvästit idylliselle Laineen Talolle ja sille perunamaalle, jonka yllä kirkkaan sinisenä liitävästä haisaapasidusta moni asia alkoi. Vanhempieni muuttaessa kaupunkiin, talon historiaa jatkavat uudet siihen mieltyneet ihmiset. Eevalle Laineen talo jää ikuisiin muistoihin ainoista oikeista jouluista ja minulle runoilijan työhuoneesta, jonka ikkunasta aukeaa ylivertainen maisema.

ikkunasta

Kylämaisema runoilijan vinttihuoneen ikkunasta.

pihanmaa

Lauantaina pidettiin Laineen talon muuttotalkoot.

talo

Värikkään historian omaava talo näyttää tälläiselta junan ikkunasta. Talo sijaitsee 400 metrin päässä Äetsän asemalta Tampereelle päin.

[HTML1]

Syksyllä 1975 olin Honkolan koulussa opettajan sijaisena. Oppilaiden joukossa vaikutti luova porukka, josta 1980-luvun alussa  tuli Yasmiinin tuoksu -yhtye. Se edusti äetsäläistä rokkia ennen Vili Rantasta ja Teräsbetonia.

Mitä hipeistä tuli?

~ Jari ~ Jätä kommentti

Kiikan-Keikyän yhteiskoulussa oli menossa nuorison hullu vuosi 1969. Sinä syksynä koulun 3 A-luokalle ilmestyivät kaksi ensimmäistä hiuksensa kesällä kasvattanutta pitkätukkaa, Pärssisen Martti ja minä, kaksi ilmiselvää hippiä. Koulusta löytyi kolmaskin samanmoinen, pellavapää Lintusen Kari, yhtä luokkaa ylempää.

Kauaa emme saaneet pitää erityisasemaamme, sillä pian luokkamme kaikki pojat antoivat hiuksensa vapaina kasvaa, Siivolan Mattia lukuun ottamatta.  Olimme Martin kanssa saavuttaneet kuitenkin muihin verrattuna puolen vuoden aikaedun ja se kannatti käyttää hyväksi.

Pitkien hiusten perimmäinen tarkoitus lienee ollut tehdä vaikutus tyttöihin, ainakin minulla. Kotiseudullani siihen aikaan piili valtavasti naiseudellisia houkutuksia, myös meidän luokalla. Ajatelkaa nyt! Minihameet kaunismuotoisten sastamalalaistyttöjen yllä vaihtuivat pienen pieniin, tiukan tiukkoihin mikroshortseihin ja ne sitten hieman tylsempiin midihameisiin, jotka kuitenkin myötäilivät muodollista pätevyyttä. Naissuloutta elämäni varrella paljon nähneenä ja niin sanottuja kaislavöitä perusteellisemmin tutkittuani voin vakuuttaa, etteivät ne aivan vedä vertoja kiikantytön viehkoudelle, ei varsinkaan sen kiimajärveläiselle lajityypille.

Alusta lähtien hippeilyssämme oli mukana sivistyksellinen aspekti. Esiinnyin boheemina runoilijana,  kantaen kirjastosta kotiin ison kasan maailmankirjallisuuden klassikkoja,  Kari esiintyi jonkinmoisena sivistyksellisenä snobina luennoiden meille eksistentialismista, eritoten Jean Paul Sartresta ja Andre Gidestä, ja Martin erikoisalaa oli yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, joka hipoi äärivasemmistolaisuutta, innoittajina niin Che Guevara, Marx kuin Leninkin. Ainakin itselleni motiivina 13-vuotiaan boheemin runoilijan haavekuvaan oli tehdä vaikutus tyttöihin. Mikä onkaan sen romanttisempaa kuin hämyisässä baarissa ottaa ihastustaan kädestä, katsoa häntä syvälle silmiin ja murrosiän käheällä äänellä lausua hänelle omia runoja.

Kaiken taustalla leijui Kiikan-Keikyän yhteiskoulun syvä humanismin henki, joka tiivistyy monien suurten opettajapersoonien joukossa yhteen nimeen, lukion äidinkielenopettaja Esa Helanderiin, joka edelleen minun rankingissani on tuntemistani Suomen paras äidinkielenopettaja ja nykyisin eläkkeellä ollessaan Suomen paras bloggaaja. Tässä yhteydessä on mainittava, että olen jäävi arvioimaan Helanderin työn merkitystä.  Kyseessä on valmentajani, joka bongasi ominaislaatuni todennäköisesti jo oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja samalla ohjasi minut elämänuralle, joka ei ole ollut hassumpi. Toki yhtä tärkeä henkilö ja asioiden toimeenpanija, oli hänen vaimonsa, keskikoulun äidinkielenopettaja Eija.

Esan elämää kirjailijana ja bloggaajana ohjaa edelleenkin vapaamielinen humanismi, johon kuuluu erilaisuuden kunnioitus ja jopa innostuminen siitä. Me pitkätukat sovimme hänen maailmankuvaansa hyvin, ehkä samoin perustein kuin Kaarlo Sarkia. Sarkia oli kiikkalainen runoilija, Esan ja minunkin mielestäni äidinkielenkäyttäjänä Suomen kaikkien aikojen paras. Sarkia oli, kuten runoilijalle sopii, erilainen, sateenkaarimies jo ahdistavalla 1930-luvulla. Esa oli pitkäaikainen Sarkiaseuran puheenjohtaja ja kirjoitti runoilijaa parhaiten kuvaavat artikkelit. Esan yhtä elämäntyötä kunnioittaen Kiikan lukio on nykyisin nimeltään Sarkia Lukio. Emme me kaikki kyseistä opinahjoa käyneet ole homoja mutta kuitenkin aika velikultia.

Meidän kahden hipin, Martin ja minun, elämää koulussa leimasi virkistävä väittely, jollainen oli muotia jo Antiikin humanistien piirissä. Koulun käsityön tunnilla aiheena saattoi olla esimerkiksi dialektinen materialismi, jota Martti oppineena puolusti ja minä esitin kriittisiä ja joskus ironisia kommentteja. Niistä keskusteluista kiinnostui silloinen käsityön ja matematiikan opettajamme, joka teki joskus välihuomautuksen, mutta yleensä hän vain hymyili.

Viisas opettajamme teki minulle mafiatarjouksen, josta on mahdoton kieltäytyä. Hän sanoi: ”Jos keskityt tästä lähin tunneilla vain filosofointiin, etkä tuo arvosteltavakseni enää yhtään käsityötä, saat todistukseen pysyvän seiskan.” Opettaja ymmärsi, että tumpelon humanistin ei edes kannata harkita elämänurakseen suorittavaa työtä, koska humanismi elättää paremmin tumpelon. Yli 40 vuotta opettajan ajatusta mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että hän taisi olla oikeassa.

Lukijaa varmasti kiinnostaa, mitä vuosien varrella elämässä tapahtui toiselle hipille, Pärssisen Martille? Pärssisestä tuli tiedemies, maailmanmerkityksessä mitattuna yksi Suomen etevimmistä.

Pärssinen alkoi opiskella arkeologiaa. Muutamia merkittäviä historiaan jääviä muinaislöytöjä Suomessa tehtyään hän keskittyi Etelä-Amerikassa inkatutkimukseen. Pärssisen elämäntarinaa kuvaa hyvin myytti, suomalainen sisu. Hän työryhmineen onnistui vuosien uurastuksen jälkeen selvittämään inkojen solmukirjoituksen avaimen ja kuluvalla vuosituhannella tapahtui jotain huikeaa – Pärssisen kerrotaan löytäneen viidakosta kadonneen intiaanikaupungin ja menneenajan sivistyskeskuksen, josta käytetään nimeä El Dorado tai paikka nimeltä X.  Suomalaisryhmän tutkimusten perusteella on  kansainvälisissä tutkijapiireissä arvioitu, että Etelä-Amerikan historia on kirjoitettava uusiksi.  Myös Hollywood on kiinnostunut Pärssisen tarinasta. Suomalainen tiedemies Pärssinen pystyi siihen, mihin ei kyennyt Indiana Jones.

kuppikivi

Saapassissin Lopen residenssissä rakennustöiden yhteydessä löytyi muinaissuomalainen kuppikivi. Toivottavasti Pärssinen tulee käymään kylässä ja varmistaa asian.

Pärssinen on Madridissa sijaitsevan Etelä-Amerikan instituutin johtaja ja professori Helsingin yliopistossa. Kun miehen ulkoista olemusta nyt katsoo, entinen hippi on professorimaisen trendikkäästi täysin kalju. Uskon, että Pärssisestä kirjoitetaan vielä monta arvostavaa teosta, mutta olkoon tämä blogi ikään kuin niille taustoitus ja luokoon uskoa suomalaisen yrittäjähengen mahdollisuuteen.

Entä mitä minulle, sille luokkamme toiselle hipille, kuuluu?

Nykyisenä Saapassissinä heitän saapasta, kirjoitan ja jatkan innolla kaislavöiden tutkimista. Ehkä minustakin isona jotakin tulee.

[HTML1]

Heittourheilijan seksielämä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Hippeilyyn taipuvaisena olen miettinyt sitäkin kysymystä, miksi ihmiset harrastavat seksiä. Ainoa vastaus, jonka olen keksinyt, on se, että seksi on hauskaa. Jos se lakkaisi olemasta hauskaa, ihminen kuolisi sukupuuttoon.

Harrastajafilosofina olen pohtinut myös sitä, miksi dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon. Lakkasiko niiden seksi olemasta hauskaa? Jos lakkasi, olen vakuuttunut siitä, että syynä ei ainakaan ollut niiden iso koko. Entisenä pikkupoikana ja nykyisin melko isona olen havainnoinut, että isojen seksi se vasta komijaa onkin. Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Saappaanheitto muistuttaa seksiä ainakin siinä mielessä, että se on hauskaa. Kun se lakkaa olemasta hauskaa, sille uhkaa käydä kuten dinosaurukselle.

Heittoliikunta on ihmiselle myötäsyntyistä hauskaa. Jos ette usko, katsokaa pikkupoikia ja niiden heittelyintoa. Se vain on ikävää, ettei kaupungeissa mitään saa heittää. Kun heittoväline niin ihanasti lentää, sen osumispaikassa aina jotain hajoaa. Vanhemmat toruvat. Ihmisen hyvinvoinnille tärkeästä heittämisestä on kyläyhteisöissä tullut syntiä. Siksi parhaat heittourheilijat tulevat sieltä, missä on tilaa: Suomesta, sen haja-asutusalueilta.

 Olen varma, että jo alkusuomalainen valitsi ammattinsa ja asuinpaikkansa siksi, että siinä sai kaloja, hylkeitä ja peuroja saalistaessa melko paljon heitellä. Elämä maistui elämältä ja se oli hauskaa. Mutta hän olikin mies, ei marjanpoimija. Naiset poimivat marjoja ja keräsivät järvestä vesipähkinöitä, joita metsämiehet heittelivät kokolihan kyytipoikana suuhunsa isoilla kourillaan. Naiset viljelivät myös hieman ohraa. Mutta eivät suomalaiset sitä puuroksi keittäneet – me vieläkin vaistomaisesti tiedämme, että puuro on epäterveellistä – vaan he panivat ohrasta oluen. Saunailtoina makkaraa ja olutta nauttien elämä suomalaisilla oli kaksin verroin hauskempaa ja terveiden elämäntapojen ansiota seksikin maistui: siksi me olemme tässä.

kuu

Suomalaiset tulivat Suomeen hyvien heittourheilumahdollisuuksien perässä. Luonnonkauniita heittokenttiä oli jääkauden jälkeen paljon.

Kun olin pikkupoika, minulla oli kaksi rakasta harrastusta: pyöriminen ja hetekalla pomppiminen. Harrastin niitä todennäköisesti siksi, että molemmista tulee humalaan. Humala eli loveenlankeaminen, tuonpuoleiseen meno ja korkeammalle asteelle nousu on suomalaisen kehon ja mielen terveydelle tärkeää. Tuonpuoleisesta tarinoita kertomalla saa viisaanmiehen maineen ja aika usein se reissu rentouttaa.

Poikasena pyöriessäni minulla oli monesti jokin esine kädessä, jonka laskin vapaaseen liitoon. Olin 12-vuotias, kun kiinnostuin kiekonheitosta. Siinä sai pyöriä, laskea irti ja nauttia liitoon samaistumisen tunteesta. Kun talvella ei voinut heittää, tuli kiekonheitto, sen tanssillinen rytmi ja tajunnan räjähtäminen kiekon irrotessa sormista uniini. Kiekonheitto oli maailmassa hienointa mitä tiesin, kunnes 17-vuotiaana ensi kerran tutustuin saappaanheittoon.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä on tarinoita kertova metsämies Taula-Matti, vanhimman suomalaisen ammatin harjoittaja, joka aina päättää kertomuksensa virkkomalla: ”Ja sitten me ryypättiin.” Se on kansalliseepoksessamme eniten esiintyvä lause. Kävi sitten niin, että kaupunkilainen kasvissyöjävihreä August Alqvist hermostui ja käynnisti Kiveä kohtaan mustamaalauskampanjan, joka markkinoi teosta niin hyvin, että  metsäläiseen sieluumme täydellisesti vetoava Kivi sai julkisuutta ja hänestä tuli kansalliskirjailijamme. Kummasti työpaikkojen kahvihuoneissa perjantaisin tuo Taula-Matin loppuhuipennus luo tunnelmaa ja viikonlopun odotusta vieläkin.

Olen mielessäni miettinyt, että jos kirjoittaisin saapasblogejani Taula-Matin tekniikalla, millaisen suosion ne mahtaisivat saada. Iskisivätkö Heittäjien klubissa augustalqvistit minua markkinoimaan?

Enhän minä tietenkään niin tee. Vaikka kova sissi olenkin, en ole sentään niin hurja kuin Kivi. Sitä paitsi jokaisen kirjailijan kannattaa kirjoittaa hieman eri tavoin kuin esikuvansa ja ainakin yrittää kertoa jotain ennenkuulematonta. Tai ainakin kertoa, ehkä samoista asioista kuin Kivi, mutta hieman eri sanoin.

Kun aloimme heittää saapasta, meidän suomalaisten metsäläisten innostus oli valtava. Saimme pomppia, pyöriä ja laskea vapaasti irti. Saappaat olivat siihen aikaan kumia ja ne tuntuivat mukavilta kädessä. Vartalo jännitettiin niin kuin metsämies jännittää jousensa. Saapas oli siihen aikaan paljon nykyistä isompi. Siinä oli leveä ja pitkä siipi. Sen hidas, majesteettillinen liito taivaalla lumosi heittäjän ja katsojat.

Heittosaappaan kehittäminen on tärkeää siksi, että laji pysyy hauskana. Muuten sille käy samalla tavoin kuin dinosaurusten seksille.

[HTML1]

Saappaanheitto ja Pähkinäsaaren rauha

~ Jari ~ 3 kommenttia

konkelo

Rauhantyö on hieman kuin konkelon purku. Liekö sattumaa, että suomalaiset ovat molemmissa hyviä (sissin onnistunut purku ja Martti Ahtisaaren rauhanpalkinto)?

Tänään vietettiin maailman rauhanpäivää ja toimittajat kyselivät radiossa toisiltaan rauhanaiheisia kysymyksiä.

Kysymyksistä mielenkiintoinen oli seuraava: Kaikki tietävät, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, mutta kysymys kuuluu, mitkä maat sen solmivat?

Nuorten miesten joukkue veikkasi Italiaa ja Ranskaa. Nuorten naistoimittajien joukkueella jo poltti. He ehdottivat, että rauhansopimuksen tehneet maat olivat Suomi ja Venäjä.

Aivan oikein! Pähkinäsaaren rauhassa määriteltiin ensimmäistä kertaa Suomen ja Venäjän raja. Mutta hetkinen … eihän Suomea, eikä Venäjää – ei kumpaakaan – vuonna 1323 ollut vielä olemassa. Mitkä maat siis solmivat Pähkinäsaaren rauhan?

Kansakoulusivistyneistö todennäköisesti lonkalta tietää Pähkinäsaari-kysymyksen oikean vastauksen, mutta monelle nykysivistyneistön kattokruunun kirkkaimmalle sähkökynttilälle pähkinässä saattaa olla purtavaa. En vie lukijalta oivaltamisen iloa tarjoamalla oikean vastauksen vaan toivon, että lukijani blogini osiossa kommentit ehdottavat Pähkinäsaari-pähkinään ratkaisua. Arvatakin saa.

Sellaisia ihmisiä, jotka tietävät millaisista asioista maailma on aikojen kuluessa rakentunut ja miten se toimii, sanotaan sivistyneiksi.  Sivistyksestä on se hyöty, että tuntemalla synnyt syvät perin pohjin, me voimme niiden päälle rakentaa suuria unelmia ja hienoja tulevaisuuksia.  Useimmat tulevaisuuden rakennuspalikat on historiasta poimittavissa, kun ne oivaltaa. Historia tarjoaa ihmiselle pelimerkit lähes mihin peliin tahansa.

Kuuhun ei olisi lennetty, ei hippiaatetta luotu, eikä saappaanheiton maailmanvalloitusta tehtäisi ilman kirjapainotaitoa ja kymmentuhatvuotista muistiin merkittyä ihmisen suurten hölmöilyjen ja nerokkuuden historiaa. Suurmiehet ja suurnaiset – niin kekkoset kuin sibeliukset ja tuomasholopaiset – rakentavat aina toistensa olkapäille historian hyvin lukeneina. Sivistystä kunnioittavassa maailmassa, sivistyksen verkostoissa, me kaikki saamme olla suurmiehiä ja suurnaisia. Eri asia on se, kuka meistä haluaa.

Sivistyksessä on ihmiskunnan suurin pääoma henkisesti ja rahallisesti. Lisäksi se sisältää mammuttimaisesti sellaista pääomaa, jota kukaan ei ole ehtinyt jalostaa ja muuttaa rahaksi – tai edes halunnut.

Saappaanheitto on mainostettua suomalaista hulluutta. Mutta lisäksi siitä kehittämällä tulee osa eurooppalaista sivistystä, osa historiaa ja osa maailman yhteistä pääomaa. Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin mainitsi kesällä radiohaastattelussa, että saappaanheitto voi tulevaisuudessa olla Suomen uusi Nokia.

Saappaanheitto on pääomaa samalla tavalla kuin raakatimantti. Siitä ei ole vielä kirjoitettu historiaa. Sen jalostusta varten on olemassa pelimerkkivaranto, mutta sen pintaa on hiottu vain hieman. Se pääoma sijaitsee saapassukujen päissä. Kun se historia jonkun vuoden päästä ilmestyy suomeksi, kansallinen tajunta saattaa jo siitä räjähtää.

Menneen viikon veteraanikeskustelu Heittäjien klubissa osoittaa, että historian – ja siis sivistyksen – arvostusta esiintyy saapassissijoukossa. Veteraanijärjestöt ovat kohtuurikkaita, mutta kun niiden varat joskus pannaan liikenteeseen, varmasti ne sijoitetaan suomalaiseen kulttuuriin. Näen rautavaaralaisheittäjien toiminnan symbolisena tekona, arvostuksena merkittävää suomalaista saavutusta kohtaan, jonka mediaseksikkyys joitakin kymmeniä vuosia sitten oli vähäisempi kuin saappaanheiton. Veteraanien esimerkki kelpaa saapassisseillekin: historian valmiita käsikirjoituksia – jota edusti mahtimaassa kahdesti luonnosteltu Suomen valtaus – voi jokainen muuttaa omalla toiminnallaan.

Sivistyneen ihmisen elämässä on se hyvä puoli, että hänen ei tarvitse hosua ja juosta joukon mukana. Hän voi rauhassa keskittyä oleelliseen ja viiniä saunan jälkeen siemaillen antaa ymmärryksen pääoman kasvaa ja elää sen korkotuotolla.

Elää voi myös toisin. Elää konsernielämää sivistyksestä piittaamatta. Liikoja pysähtymättä miettimään. Kolmen kuukauden juoksuputkessa. Juosta päätä seinään. Kiivetä perse edellä puuhun. Kilpailla kuka on paras. Rakentaa brändiä.

Toivon, ettei saappaanheitosta koskaan tule brändiä. Brändi on jäykkä. Poltinmerkki. Pysäytetty tulevaisuus. Kumisaapas on notkea.

Kun näen jossain brändin, juon sen pois.

Kuusi litraa sahtia

~ Jari ~ Jätä kommentti

koira

Kilpailuaamuna sissien silmät paloivat. Niissä kyti menestyksen jano.

Itse asiassa niitä litroja taisi tulla suomalaisjoukkueelle yhteensä kuusitoista.

Omalle kontolleni tuli kuusi. Kaksi litraa tuli yleisen sarjan pronssina, kaksi Ronttosten joukkuepronssina ja kaksi tuli muuten vain – lämpimäisinä.

Tarkemmin sanottuna ne olivat kahden litran vetoisia pokaaleita, joihin Döbelnin perinteestään ylpeä Döberner Brauhaus pakkaa varta vasten panemansa saappaanheiton maailmancup –oluen.

Olen ylpeä noista pullonmuotoisista pokaaleista, joita palkintoseinälläni alkaa olla rivi. Jokaiselta vuodelta olen säilyttänyt vain yhden. Joka vuoden pokaalissa on uniikki, päivätty etiketti. Tämän vuoden etiketissä on teksti ”5. Weltcup 28. August 2010 Gummistiefelweitwurf”. Etiketissä on tunnetun saksalaisen saapashipin kuva.

ralphtaulu

Kisajuliste ja elävä malli.

Kisaisännän Wolfgang Müllerin Old Town –pubissa suoritetun palkintojenjaon jälkeen ajattelin säälien niitä kokemattomia, jotka pakkaavat pokaalin avaamattomana matkalaukkuun ja aikovat nauttia sen joskus, hyvässä seurassa. Kun he sateisena syysiltana avaavat pokaalin sinetin ja korkin, lääkitäkseen alakuloaan, juoma, jota he tuoppiinsa laskevat, ei ole olutta vaan Rajamäen etikkaa.

Parhaimmillaan jalo saappaanheittosahti oli sen päivän iltana, joka on merkitty juhlapullon etikettiin, 28. elokuuta. Seuraavana aamuna sahti oli vielä juotavaa. Viikon päästä siitä tulee humalaan. Kahden viikon päästä känniin. Kahden ja puolen viikon päästä jurriin. Kuukauden päästä sillä voi maustaa tuorekurkkua. Siihen mennessä olut on kuitenkin jatkuvan käymisen paineissa murtanut sinetin, poksauttanut auki korkin ja kuohunut pullosta ulos.

Vaikka Vuorman Alpo oli Saksassa Ronttosten joukkueen ensikertalainen, hän toimi aikuisen miehen logiikalla ja pani pubissa pullonsa kiertämään ensimmäisenä.

olafalpo

Alpo tarjoaa. Olaf testaa kisajuoman.

Siitä pullosta joivat muinaisten jumalten juomaa saksalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset. Sinä iltana kansainvälinen saapasperhe ei enää juonut tuopista, vaikka tarjolla oli lageria ja Guinnesia. Tapahtui ikivanha ystävyysrituaali, joka perustuu siihen uskoon, että yhteisestä pullosta juominen lähentää ihmisiä ja kansoja.

Pullo kiersi ringissä.

Kun Alpon palkinto oli tyhjäksi juotu, vuoroon tulivat minun kolme pokaaliani.

Illan kääntyessä aamuyön puolelle, saapassissien rivit harvenivat. Saksalaiset kiittivät seurasta ja hyvästelivät perinteiseen saksalaistyyliin kopauttamalla kolme kertaa pöytää.

Sahti vaikuttaa ihmisiin hyvin yksilöllisellä tavalla. Yhdeltä menevät alta jalat, toiselta tuoli, kolmannelta vatsa sekoaa ja neljännen päässä alkaa surrata.

Itse kuulun siihen vanhaan eurooppalaiseen rotuun, jolle sahti sopii erinomaisesti, jonka keho kaipaa vapaasti käyvää sahtihiivaa, ja kenties sen urheilijalle tärkeää B-6 vitamiinia.

Minulla jalka vakautuu, silmä kirkastuu, runojalka täsmentyy ja pää rentoutuu.

Kaikki pullot tyhjenevät aikanaan.

Kävelimme kevein jaloin tyhjä pokaali kainalossani yli Muldojoen sillan, ylös mäkeä majapaikkaamme Gasthause Residenziin.

Alkuviikon olen ollut tarmoa täynnä. En ole tarvinnut ruokaa kahteen päivään vaan energia on virrannut kehossani.

On se ihmeellinen juoma: saappaanheittäjien oma sahti!

pubi

Tunnelma vasta nousussa.

wolfgang

Kisaisäntä Wolfgang Müller jakaa pokaaleita.

thoralfjari

Meese ja Sissi: taistelutoverit.

ralph

Ralph Eberhardt on yksi Gib Gummin perustajista.

alpoesa

Alpo ja Esa – Suomipojat rentoutuvat.

pullo

Pytty tuli ja on sopivan kevyt kotiin kuljetettavaksi.

[HTML1]

Maailman hauskin kansa

~ Jari ~ Jätä kommentti

paikkarintorppa2

Moni merkittävä suomalainen on ponnistanut fiksujen ja filmaattisten joukkoon melko vaatimattomalta kasvualustalta. Kuvassa kansanrunouskeisari Elias Lönrotin syntymätölli.

Sen jälkeen kun Länsimaan tietäjät julistivat Suomen maailman parhaaksi kansaksi, olo tuntui pettyneeltä ja tyhjältä.

Jos olisimme saaneet kotoisan kakkossijan, kuten talvi- ja jatkosodissa, meidät olisi vallannut valtava toimintatarmo ja innostus: Vielä me näytämme, PERKELE!

Mutta kun julistetaan parhaaksi, se totaalisesti lamaannuttaa kansallisylpeytemme, sisun. Orpo kyynel tipahtaa meikätaistelijan poskelle. Olo on kuin hakkapeliitalla Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648. Vastenmielinen voitto on plakkarissa, taistelu  ohi ja edessä ratsastus kotiin. Onko mitään syytä elää, kun ei voi kunniakkaasti hopealle jääneenä kuolla? Kun on yleisesti ottaen kaikista paras, mitä elämässä enää voi tavoitella…

Kaikkien elämänalueiden kultamitali on katastrofi, joka masentaa myös maailman parhaimman kansan  pisamestaruuksia voittaneet lapset.  Tenava ei kuitenkaan ole maailman fiksuin, jos hän ei muutaman minuutin kuluttua ehdota  kriisiin ratkaisua:

– Älä itke iti.  Otetaan iti teulaavalla kellalla kaktoitvoitto, pelkele…

 Ilta-Sanomia selaava isä kaataa oitis jääkylmää vettä rikkiviisaan nörtin niskaan.

– Nyt näyttää todella pahalta. Pelkään pahoin, että saimme jo senkin, hän huokaa.

Isä kertoo, että lehden toimittaja luuli keksineensä keinon kansamme melko epämääräisen maineen pelastamiseksi mutta tappio vain seurasi toistaan.

Reportteri oivalsi, että kilpailusta kannattaa tehdä protesti. Suomen voitosta valittaminen näytti aluksi helpolta, koska absoluuttinen paremmuus on arvostelulaji samalla tapaa kuin telinevoimistelu ja mäkihyppy. Aina voi kyseenalaistaa tuomarien toiminnan tai syyttää heitä pistelaskuvirheestä.

– Olette laskeneet pisteet väärin. Ojalan laskuopin mukaan Sveitsi voitti ja Suomi jäi kuin jäikin muutaman tuhannesosaa hopealle. Vaadin oikaisua,  kailotti voitonriemuinen toimittaja puhelimessa kilpailun pomolle.

Puheluun vastannut amerikkalainen oli hetken hiljaa.

– Kiitos informaatiosta. Me tarkistamme ja soitamme takaisin.

Lopulta suomalaistoimittajan puhelin soi.

– Tarkistuslaskennan mukaan Suomi on edelleen ykkönen. Kiitos soitosta, sillä voitto olikin odotettua ylivoimaisempi. Syy oli suomalaislasten fiksuuskertoimissa. Meidän taulukkomme mukaan sata pistettä oli fiksuuden ehdoton maksimi, jota ei ole mahdollista ylittää. Suomalaistenavat onnistuivat kuitenkin jollain ihmeen keinolla uhmaamaan tilastomatematiikan lakeja ja saivat 102 pistettä. Teidän lapsenne ovat enemmän kuin neroja, mitä me amerikkalaiset emme käsitä, mutta salainen poliisimme Intelligence on saanut tehtäväkseen selvittää asiaa. Meidän sähköinen taulukkolaskimemme ei osaa käsitellä sataa suurempia numeroita, joten jouduimme laskemaan lopputuloksen käsin. Onneksi olkoon voitosta vielä kerran, toivotti amerikkalainen.

Ilta-Sanomia selaavan isän naama muuttuu punaiseksi.

– Tämä on sinun syysi, senkin pullamössönörtti. Ei muuta tee kuin heittää saapasta ja lukee saapasblogeja. Lukisit Ilta-Sanomia! Häpeä!

Rauhoituttuaan isä jatkaa mielilehtensä selaamista. Hän kertoo, että lopulta amerikkalainen muuttui vahingoniloiseksi.

– Tämä on teidän suomalaisten oma vika. Mitäs teette niin välkkyjä mukuloita! hän ivaili.

–  En minä niitä ole tehnyt. En tunnusta. En ainakaan muista. Olin juovuksissa! parkui suomalainen.

– Onneksi olkoon, sanoi amerikkalainen. – Se lisää suorituksenne vaikeuskerrointa. Todella uskomatonta! Otetaan sille. Kippis tai kuten pohjanmaalaiset sanovat ”Hölökynkölökyn”.

– Haista  James v..tu, karjui suomalainen. – Suomi on kakkonen ja sillä sipuli. Hyvästi, eikä soitella!

Seuraavana päivänä kansainvälisillä internetsivuilla Suomi pysyi ykkösenä. Ilta-Sanomat vannoi aukeaman todisteluin Suomen jääneen kakkoseksi. Suomi sai siis sekä kultaa että hopeaa. Ihan miten vain kukin haluaa.

– On tässä sentään yksi lohtu, sanoi isä pitkään mietittyään.  – Me voitimme Ruotsin. Ruotsi jäi pronssille. Se periaate pitää olla, että hurreille ei hävitä! Muista se, Poika!

Tässä välissä Saapassissi esittää pronssimitalista lämpimän onnittelun Ruotsin saappaanheittoliiton puheenjohtajalle Ari Kankaiselle ja Ruotsin sisukkaille saapassisseille. Pronssimitali kaikkien mahdollisten lajien maailmamestaruuskisassa on uskomaton saavutus. Olemme aina tienneet, että te ruotsalaiset olette sissejä, mutta emme arvanneet, että noin sissejä.

Tieto, jopa aavistus, lisää tuskaa. Kuten Ruotsin liiton puheenjohtajan nimi kertoo, Ruotsin puolella monet toimen miehet ja naiset ovat suomalaisia ja pelkään, että he ovat naapurin erinomaisuuden takana. Onneksi kukaan ruotsalainen ei ole tätä oivaltanut. Pyydän, älkää kertoko heille! Muuten on se vaara, että Suomi julistetaan maailman parhaiden maiden kisassa kolmoisvoittajaksi. Herra meitä siitä varjele!

Olin tulokset kuultuani vaipumassa  masennukseen. Onneksi luonani vieraili lapsi, joka lohdutti:

– Ei ole syytä murehtia, vaan ollaan vain niin kuin ei oltaisikaan maailman parhaita. Otetaan asioihin toinen näkökulma. Mielestäni paremmuus jossakin älykkyydessä tai varallisuudessa tai yleensä vain paremmuudessa on tylsää. Miksemme kilpailisi tulevaisuudessa siitä, että emme välittäisi olla niinkään parhaita vaan maailman hauskimpia. Voimme aloittaa vaikka toteuttamalla Suomen saappaanheittoliiton strategiaa ja tekemällä saappaanheitosta maailman hauskinta urheilulajia.

– Parhaiden jälkeen tulee aina uusia parhaita ja lopulta parhaat unohdetaan. Mutta mukavia ei unohdeta koskaan. He ovat aina parhaita, koska ihmiset pitävät heistä. Mukavimmat jäävät mielissä ylittämättömiksi.

Lopuksi lapsi päätti olla kannustava:

– Tehdään se, vaikka pitäisi mennä maailman seinästä läpi. Hakataan päälle! Ei piruuttaankaan anneta periksi. Näytetään niille, että täältä pesee! Jos jäämme hauskuudessa hopealle, paras voittakoon, se ei ole meiltä pois.

[HTML1]

Vaikka suomalaiset laskevat joskus leikkiä ulkomaalaisten kustannuksella, emme me pahaa tarkoita. Se johtuu meidän erikoislaatuisesta huumorintajustamme ja tietämättömyydestämme.

[HTML2]

Suomalaisen elämä on sankaritarina.

Yksi komija

~ Jari ~ Jätä kommentti

runoilijasaunassa

Runoilija saunassa

Kun saappaanheitto Pohjanmaalla nousi, sisäinen pohojalaane minussa heräsi. Omistan tämän runon Pohojanmaan saapassisseille ja heidän omalle Yrjö Jylhälleen, Lauri Hätälälle.

 
Ennen miehet  oli terästä
ja saappaat  oli kumia.
Nyt saappaat ovat peltiä
ja äijät pirun rumia.

Onneksi täällä tytöt  ovat somija
ja  sentään on joukossamme yksi komija.
On meitä kovapäisiä, on kovakätisiä,
on kovaonnisia ja kova lätisijä.

Vaan eihän se komein ole Huuskosen Ville,
ei JiiPee, ei Saku,
vaikka tuopinnosto heille.

Vaan se kaikkein komijoin –
katsokaas tuonne –
on se rento ja taipumaton
saapassissiluonne! 

Isoo-Antero

[HTML2]

Melko komija

[HTML1]

Komija laulu

Saapassissin kesäloma

~ Jari ~ 1 kommentti

Tänä yönä Leppävirran 500 hippiä hyppivät metsässä alasti ja palvovat täysikuuta. Heiluisinpa kumisaapashippinä saappaan kanssa villisti pyörien heidän joukossaan!  Suorituksen vaikeuskerrointa lisää se, että he julkisuuteen antamiensa lausuntojen mukaan tekevät sen selvin päin. Nostan heille sissibaskeria.

juhanjari

Pakanallista menoa.

Omat kansallishipilliset luonnonpalvontamenoni tosin suoritin lammen rannalla jo juhannusyönä. Tanssin nakuna villisti laulaen kokon edessä palavien oksien iskiessä kipunoita kohti hetkeksi pimentynyttä taivasta. Välillä shamanistisesti pomppien hypin lampeen. Pätkittäisen muistini mukaan keskikesän hedelmällisyystanssiin saattoi osallistua myös muutama muu. Tämä todistaa vain sen, että meidän suomalaisten ei luonnonpalvontamenoihin tarvitse välttämättä hakea mallia amerikkalaisesta hippikulttuurista. Se taito on meillä myötäsyntyistä. Myöskään mitään leppävirtalaishippien tapaisia kieltoja emme omiin juhlamenoihimme tarvitse, koska päihteet tai niiden puute ei meille juhannusyönä ole mikään ongelma.

Heti suomalaisuusriiteistä toivuttuamme Kissa puki päälleen Suomen maajoukkueen paidan ja itse laitoin ylleni kokomustan Ronttosten edustusasun. Niepolomicen MM-kisaviikonlopusta tuli odotettu, unohtumaton, kansojen välinen suuri juhla.  Ikuisesti muistettavia hetkiä vietimme sekä kentällä että vapaasti improvisoiduissa saunailloissa ja iltatilaisuuksissa. Tässä yhteydessä mainitsen vain, että Suomen liiton uusi puheenjohtaja ja  Super-Markku  ovat laulumiehiä ja iloisia veikkoja, jollaiset johtajat ovat tarpeen etenkin pitkissä turneissa. Koska kollegani Saapasnainen on antanut melko lyömättömän kuvan saappaanheittäjien kansainvälisestä ryhmäytymisestä – nämä ryhmäjutut ovat meille hipeille tosi tärkeitä –  siirryn pitemmittä puheitta syrjähyppyyn, jonka tein MM-kisojen päätyttyä siirryttyämme Niepolomicen paratiisillisista oloista keskiaikaiseen vanhaan Krakovaan.

kramutka

Suomenhevosille kohtalokas Veikselin mutka.

Joimme valkoviiniä  – minä, Tiina ja Lily Woodpecker – hotellin kattoterassilla, josta vasemmalla avautuu näkymä Wavelin linnaan ja oikealla Veikselin siihen tiettyyn mutkaan. Herkkänä runoilijana aistin Krakovan yllä leijuvan historian kalmanhajun ja se kaupunki alkoi minulle kummitella ja ne näyt poistuivat silmistäni vasta kun lähdimme Krakovasta.  Maailmanperintönä säilytettyä Krakovaa eläessäni samastuin vahvasti suomenhevoseen.

krakirkko

Krakovassa soivat satojen kirkkojen kellot.

Ne hevoset löntystivät tähän kaupunkiin yli 450 vuotta sitten selässään hakkapeliitoiksi myöhemmin nimetyt henkilöt, joiden oli tarkoitus huolehtia Ruotsin eduista paikkakunnalla ja ne hevoset ratsastajineen asettuivat Wavelin linnaan.  Sen porukan motiivit olivat samantyyppisiä kuin meillä maailmalla pyörivillä saapassisseillä: kansainvälistyä, oppia maailman kieliä ja tapoja, solmia suhteita ja viettää hyvää elämää, minkä takasivat kontrahtiin sisältyvät kunnon ehdot: puoli kiloa naudanlihaa, neljäsataa grammaa kalaa ja kolme litraa olutta päivässä sekä hevosille kunnon ape. Kovin samanlainen ruokavaliokin kuin saappaanheiton maailmanvalloittajilla.

Samaistuin noihin suomenhevosiin ehkä siksi, että törmätessäni Krakovan mukulakivikadulla näkyyn, jonka suomenhevosetkin ensimmäisenä Krakovassa kohtasivat, minulle tuli vahva ”olen kokenut tämän ennenkin ”– tunne.  Ne töyhtöpäiset, krakovalaiset hevoset marssivat  arvovaunuja vetäen tasatahtia kimaltelevissa loimissaan pää pystyssä niin ylväinä, että mahtoivat Krakovan kulkueita katselevat villikatseiset, takkuiset suomenhevoset ja heidän ratsastajansa olla hetken aikaa huuli pyöreänä ja tunne sama kuin maalaispojalla ensi kertaa kaupungissa. Mutta suomalainen sopeutuu nopeasti ja olen varma, että suomenhevosten ja puolalalaisten välille syntyi lopulta jopa romansseja.

Suomenhevosten kohtalo Krakovassa oli kuitenkin kolkko. Ruoka loppui talvella sekä ratsuilta että isänniltä. Hevosista olisi saanut erinomaista metwurstia, mutta ongelma on se, että eihän mies parasta kaveriaan syö. Niinpä hakkapeliitat hukuttivat kaverinsa tuohon edessämme aukeavaan Veikselin mutkaan ja suomalaiset horjuivat jalan pois kaupungista kohti uusia seikkailuja, tällä kertaa Tanskaa valtaamaan.

Krakova on kaupunki, jonka symbolinen tunnus on avoin portti. Kaupunkiin ovat rynnineet valloittajat hunneista lähtien milloin idästä ja lännestä, milloin pohjoisesta. Kammottavat satojen kirkkojen kellot ovat soineet kaupungissa historian aikana ihmisten muistoksi tiuhaan.

Parin päivän Krakovaan eläytymisen jälkeen suuntasimme retkemme raikkaalle Puolan maaseudulle ja löysimme kohteiksemme avarat lähipaikkakunnat nimeltä Auswitz ja Birkenau.

ausarbeit

 Raatamalla taivaaseen.

Vakavina katselimme Birkeaun Kuoleman porttia, josta kerran kulkeneella ei ollut paluuta ja vierailimme kaasukammiossa ja sen matalapiippuisessa krematoriossa, joka muutti ihmisiä savuksi ja tuhkaksi 6 000 ihmisen päivävauhtia. Muistoksi noista ihmisistä jäi valokuvia ja 7000 kiloa kuolemanhajuisia naisten hiuksia, jotka leikattiin tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi ennen tuhkausta.  Toisen maailmansodan aikaan tuon kuoleman portin koki toistakymmentä miljoonaa ihmistä eli samansuuruinen joukko kuin asukkaita siihen aikaan oli yhteensä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Heidän tuhkansa käytettiin maanparannusaineeksi Keski-Euroopan pelloille.

birkportti

Kuolemanportti.

birlaverit

Birkenaun makuukamari.

birpesuvessa

Vessa.

birjari

Saapassissi Birkenaussa.

Viimeisenä iltana Niepolomicessä me kaksi vanhaa hippiä – Eckehard Dux ja minä – pohdiskelimme olutta siemaillen hotellimme aulabaarissa,onko saappaanheittäjien kansainvälisellä liikkeellä IBTA:lla jonkinmoista syvempää inhimillistä merkitystä. Voiko saappaanheitto olla jopa tehokkain mahdollinen rauhanliike, kun se saa pohjimmiltaan erilaiset ihmiset tutustumaan, tekemään yhteistyötä ja pitämään hauskaa keskenään? Opimmeko vielä tuntemaan sielunsukulaisuutta silloinkin, kun saapaskulttuurimme moninaistuessaan haarautuvat eri poluille, eikä kaikkien maailman saappaanheittäjien kokoontuminen yhteen ole enää mahdollista? Opimmeko olemaan ylpeitä siitä, että olemme saappaanheittäjiä?

Seisoessani kuoleman portilla ajattelin, että suomalainen periferiassa eläminen, metsäläisyys, onkin ehkä ihan hyvä juttu.  Sen ansiosta me olemme lähes huomaamattomia sivulauseita siinä maailman historiassa, jonka otsikkona on Maailman julmuus. Koska ihmiskunta oppii, että historian suurimpia sankareita ovat ne, jotka opettavat ihmisiä tekemään asioita positiivisyyden kautta? Olisiko ihmiskunnan syytä opetella ulkoa Suomen saappaanheittoliiton strategia?

 [HTML1]

Pieni ja rento ote

~ Jari ~ Jätä kommentti

Sanoin äsken saunassa, että minun kannattaa EHKÄ ilmoittautua siihen huomenna pidettävään maajoukkuekarsintaan.   On luvassa sadetta. Ja pitkälle heittämisen kaava on yksinkertainen. Minulla kaiken kokeneella saapassissillä se on selkäytimeen ohjelmoitu. Se perustuu heittovälineen pitkään tasaiseen kiihdytykseen. Nykäistä ei saa, koska silloin nykäisyn alkaessa kiihdytys katkeaa ja saappaan matka takarajojen taa alkaa alusta.

On siis tehtävä saapastanssi alusta loppuun ja siellä se lepää – kymmenen metriä yli kaikkien kiihtelysmerkkien, kuten vanhoina hyvinä aikoina.  Ei se takarajaton heitto ole työntöä ja punnerrusta, ei saappaan puristusta, ei lihasten jännitystä,  vaan rentoa tanssia ja hengen liitoa yli aineen.

Sellainen ihminen on heittäjä, joka tietää: tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy vauhti.

Rennosta, kiireettömästä tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy sylen mitan maailmoja syleilevämpi vauhti.

Ja mitä pitempi on tasainen kiihdytys, sen pitemmälle saapas liitää. Heittäjän ei tarvitse hosua vaan hän saa tanssia  villistä, kiihtyvästä mustalaistanssista nauttien. Ja mitä kauemmin hän tanssii saappaan kanssa, sen parempi on tulos.

Heittäjä tietää myös, että ihminen ja hänen lihaksensa ovat jousi: ei jousella ammuta työntämällä nuolta eteenpäin vaan viemällä heittoväline taakse jänteen äärirajalle asti ja antamalla jousen laueta. Ja kuin viulunsoitossa: antamalla sen liukua vastuksetonta vastusta vasten.

Mitä rennompi käsi – olkavarsi ja käsivarsi – mitä rennommat sormet, sitä vähemmän voimaa on käden kiihdytystä vastaan panemassa. Rentous on moninkertaista ylivoimaa.

 Jos ihminen alkaa puristaa saapasta, jos hän jännittää sormet, niin käsivarsi jännittyy, hartia jännittyy, niska jännittyy, ihminen muuttuu jännittäväksi pökkelöksi: naama alkaa punottaa, otsasuonet pullistuvat ja hän alkaa työntää saapasta, mikä ei ole kaunis näky. Silti hän saattaa voittaa, jos rennolla ei saapas pysy sormissa, vaan karkaa kesken tanssin.

Vaikka en ole 15 vuoteen harjoitellut saappaanheittoa, tänään saunassa minulle tuli se tunne, että minun kannattaa ilmoittautua maajoukkuekarsintaan. Huomenna sataa. Jos saapas karkaa kesken tanssin sormista, minun kannattaa ilmoittautua Puolaan. Siellä tanssin loppuun rakkauden!

 [HTML1]

saku20100509

Saku Paavola – synnynnäinen saapastanssija. Saapas ei pysy sormissa, ote kääntyy puristukseksi ja saappaan kuljetus työnnöksi, niin perusteelliseksi, että tanssista ei ole tietoakaan. Tämä ei ole parasta Sakua. – Silti 48 metriä, loistava tulos väkisin punnerretusta.

ville20100509

Ville Huuskonen tanssii loppuun asti rennosti, pysyy saapas kädessä tai ei. Saapas löytyi yli 56 metrin päästä.

Valkoiset sexsaappaat

~ Jari ~ 1 kommentti

Eilen suomenkielistä blogiani silmäiltiin 506 kertaa. Ehkä joku luki. Tai jopa katsoi kuvan tai pari, kuunteli ehkä biisin. Se oli tähänastinen ennätys.  En väitä, että minulla olisi ollut vuorokauden aikana 506 eri lukijaa.  Ehkä juttujani selaa vain muutama kymmenen friikkiä.  Parhaassa tapauksessa vain yksi. Tiedätkö, olen ylpeä sinusta! Miten tärkeää rujojen ajatusten yksinäisen tien kulkijalle on se, että joku edes vilkaisee häntä, ohikulkijaa, ikkunasta. Sitä ei silloin tunne olevansa niin yksin. Tiedätkö, minä rakastan sinua!

Erityisen ihmeelliseksi Sinun vierailusi täällä tekee se, että vaikka tällä kertaa päätän kirjoittaa vain hauskoista asioista, kuten Matti Vanhasesta  tai, mikä ettei,  moottorisahan terähuollosta, niin ajatus jotenkin kumman pakkomielteenomaisesti  lipsuu liitävään kumisaappaaseen, sellaiseen melko jäykkään ja katapulttimaiseen, koko kädellä tartuttavaan. Siitä puhe mistä puute?

On selvää, että tämän blogin lukijoiden valtavirtaan eivät kuulu laiseni kumisaapashipit ja todennäköisesti sinäkään et ole heitä. Luultavasti et ole koskaan heittänyt minkäänlaista saapasta, etkä joutunut tuon turmiollisen paheen imuun. Se on kuin rakastelua. Sen rytmi tulee niin viettelevällä tavoin uniisi. Minä varoitan Sinua siitä: se on tie, josta yksinkertaisella tavalla ei ole normielämään paluuta. Painotan: älä koskaan heitä saapasta! Muuten on vaara, että Sinusta tulee laiseni kumisaapashippi, ja laiminlyöt asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä.

Minä tiedän Sinusta, lukijani, Google Analyticsin ansiosta jotain ja siksi tunnen suurta tarinankertojan vastuuta, etten johdata sinua valheelliselle tielle. Sinä viivyt blogissani keskimäärin hieman yli kuusi minuuttia, sopiva aika ehkä yhden biisin kuunteluun. Vain yhdessä tapauksessa kymmenestä sinä poistut täältä välittömästi ja otat sen riskin, että minä kerron sisäpiirin vitsin tietämättäsi juuri Sinusta. Toisaalta, enhän minä Sinua tunne, joten miten voisin kertoa?

Erityisen onnellinen olen siitä, että myös Sinä kerrot anonyymisti tarinoita minulle. Tästä blogiseurustelusta tulee ikään kuin intiimimpää, kuitenkin tavalla, jolla emme kumpikaan loukkaa toistemme intimiteettiä.

Yleisin hakusana, jolla lukija googlettaa Saapassissin blogin, on miffy. Sen ansiosta Matti, Miffy ja mää on luetuin blogini. Aikanaan sain kovimman mahdollisen kriitiikin tuosta blogista parhaalta kaveriltani ja sen jälkeen häpesin sitä viikon päivät. Mietin, että olen kirjoittajana ihan paska. Nyt minun on syytä esittää nöyrin kiitos blogini markkinoinnista henkiselle sielunsiskolle, hippityttö Miffylle. Suosio myös sivisti minua, sillä minun oli pakko googlettaa hakusana miffy ja paljastui, että alun perin hän on japanilainen animaatiohahmo. Tämä todistaa, että lukijani ovat harvinaisen sivistyneitä ja kiinnostuneita itämaisesta kulttuurista.

Korkeaa sielun sivistystä viestivät myös kärkiviisikon seuraavaksi suosituimmat haut: kakkosena on saappaanheitto, kolmantena tuppeen sahattu lauta (kiitos Matti), neljäntenä sinisen meren strategia ja viidentenä boheemielämää.  Toivon vilpittömästi, että edes jotenkin voisin palvella noin monipuolisesti asioista kiinnostunutta lukijakuntaa, edes joskus, vaikka vain esteettisesti kauniilla musiikilla.

Entä mitkä ovat omia lempihakujani, joilla blogiini on tultu? Ne ovat työnantaja uhkailee, haun kirjoittajan kanssa ehdottomasti haluaisin keskustella, ja sitten kaikkien hakujen kuningatar:  valkoiset sex saappaat.

Miten Google osasikin johdattaa henkisen sielunsiskoni tai ehkä veljeni juuri minun blogini pariin? Miten se voi tietää, että kirjoitan tätäkin tarinaa valkoiset, seksyt saappaat jalassa, reisiäni verhoten mustat verkkosukat.

Ei maar… Olen karu saappaanheittäjä, joka ei minkäänlaisia saappaita jalkaansa pane. Olen paljasjalkainen kumisaapassissi.

eeva

Saappaanheiton viettelemiä: maailmanmestari, bloggaajanimimerkki Saapaskissa täytti eilen neljännesvuosisadan.

 

kakku

Saapaskakussa riittää kaikille jaettavaa.

Viimeinen kumisaapashippi

~ Jari ~ 2 kommenttia

Kun olen tarkkaillut, mitä ensimmäiseksi tulee mieleeni silloin, kun ajatukseni karkaa saappaanheitosta, niin olen alkanut epäillä, että taidan olla hippi.

Epäilyni vahvistui viime viikolla, kun Saapasnainen viittasi erään Jarin kirjoitukseen, jonka yhteydessä hän mainitsi kolme maagista sanaa – rock, rauha ja rakkaus – niin sydämeni pomppasi ilosta.
 
Kun tänään istuin kirves kädessä halkelutukin päällä pian kukoistavan voikukkanurmen äärellä mietiskellen, niin minnekä muualle aatokseni kumisaappaanheittäjien vakavista kriiseistä vaelsi kuin hauskanpitoon ja vapaaseen rakkauteen. Mies, joka ajattelee seksiä kukkaispellolla  samalla kun hänen kieltään kuivaa armoton jano –  eikö hän olekin hippi?

Huilitaukoni alkoi asiallisella pohdinnalla siitä, miten voisimme ratkaista saappaanheittäjiä rasittavat motivaatio-ongelmat. Kaikkoaisivatko huolet, jos täysillä keskittyisimme kehittämään maailman vetovoimaisinta heittourheiluvälinettä, aluksi palauttamalla mieleen, mitä hyviä piirteitä kumisen saappaan pitkään heittohistoriaan sisältyi ja myös miettimällä sitä, mitkä ominaisuudet saappaasta heittointohimon näkökulmasta vaativat lisäkehitystä.

Ajatukseni sivupolulle johdatti Lily Woodpecker, joka lammella sovelsi omalla persoonallisella tyylillään hippiajan ehkä vallankumouksellisinta innovaatiota, syntyvyyden säännöstelyä. Joku voisi Lilyn tehokasta toimintaa nimittää etniseksi puhdistukseksi, mutta mahdollisena hippinä vältän tuota ilmaisua.

Lily suoritti ehkäisyn vuotavalla ämpärillä. Hän kauhoi lammesta ainakin sata sangollista sammakon kutua kuivalle maalle antaen veden valua takaisin lampeen ämpärin vuotavasta pohjasta. Syynä hipillisiin ryhmäseksistisiin ajatuksiini ei kuitenkaan ollut itse toiminta vaan se, että aloin ajatella sammakoita.

Tulin kateelliseksi sammakoille, kun lammen yli katselin maalle valahtanutta valtavaa kutukasaa. Tuollaista määrää lasten alkioita ei pysty tuottamaan kaksi laihaa sammakkoa vaan niitä pitää olla kymmeniä tuhansia.  Ne olivat tehneet sen ilmiselvästi keskenään hauskaa pitäen ja ryhmätyönä. Mahdollisena hippinä olin kateudesta vihreä, kun sieluni silmin kuvittelin ne hillittömät orgiat, joista massiivinen kutupatteri oli todisteena. Suljin sieluni korvat, koska en kestänyt kuulla sitä yössä soivaa nautinnollista kurnutusta. Sammakot ne vasta ovat tosihippejä!

kutu

Kateuttani vaimensi hieman, kun aloin miettiä sammakoiden ryhmäseksin varjopuolia. Kun sitten virkeät sammakkotenavat alkavat loikkia nurmikolla, niin eihän tuollaisen megalomaanisen ryhmäseksisession jälkeen kukaan voi olla varma, saati tietää, kuka on kenenkin isä ja äiti.

Osaan hyvin kuvitella kahden sammakon vuoropuhelun nurmikolla:

– Katso! Siinä menee poika. Hyppii aivan kuin minä. Katso pomppua!
 
– Ei! Kyllä se minusta on enemmän minun näköiseni, valistaa vanhempi ja kokeneempi sammakko.
 
Sellaisesta sanailusta syntyisi varmasti ilmiriita ja koska vastaavia keskusteluja käytäisiin koko nurmikon mitalla, pystyssä olisi kohta joukkotappelu. Mutta milloin olette sammakoiden nähnyt lyövän toisiaan, saati sotivan? Sammakot siis eivät ilmeisesti tee isoa numeroa isyyskysymyksestä vaan he ovat aitoja hippejä syvällisessä merkityksessä. Heille itsestään selviä elämänarvoja ovat rock-kurnutus, rauha ja rakkaus.

Tulen taas hieman kateelliseksi ja alan pohdiskella syntyvyyden säännöstelyä.

Hippiaate tuskin olisi 1960-luvulla ollut mahdollinen ilman huolettoman harrastustoiminnan mahdollistavaa keksintöä, e-pilleriä. Sammakoiden kohdalla ämpäri ajaa saman asian. Se turvaa saappaanheittäjien ja sammakoiden rauhanomaisen rinnakkaiselon ja hippiliikkeen jatkumisen myös tulevaisuudessa, ajattelen optimistisesti.

Viime kesänä, ennen sankoteknologian kehittämistä ajauduimme saappaanheittäjän ja ehkä myös sammakon näkökulmassa konfliktin partaalle. Heittäjän tukijalan iskiessä maahan jalan alle liiskaantui vähintään kolme nuorta sammakkoa aiheuttaen epätoivottavaa tuen liukumista. Sellainen tuhoaa heiton, olipa kädessä jäykkä tai kumi.

Kiitos nerokkaan Lily Woodpeckerin – rock, rauha ja vapaa rakkaus saivat mahdollisuuden.

mokkimaisema

Viimeisen saapashipin Woodstock: kutulampi, voikukkapelto ja kaukana taustalla mietintätukki.

Totuus Veljestä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Heittäjien klubiin hyvää käytöstä peräänkuuluttavat lukijat ovat vahingoniloisesti kyselleet, minne katosi heidän Siperian suolakaivokseen toiveunissaan karkoittama toisinajattelija, havvaannasikkaaria vasten kilipakumppanin nennee tupruttava ja yljkäänyttä simmoo omasta putelista kentällä naukkaileva nimimerkki Velj.

Viimeinen varma havainto tuosta nettiänkyröiden piällysmiehestä tehtiin puolitoista vuotta sitten urheiluseuran pikkujoulussa, jossa Velj paini tulikuuman saunankiukaan kanssa ja lähti kiitämään yöhön Latalla tuhatta ja sattoo. Eikä miestä ole sen koommin nähty.

Kadonneen klubihäirikön arvoitukseen saatiin äskettäin uutta valaistusta Suomen Saappaanheittoliiton vanhan hallituksen salaisen arkiston avauduttua. Asiapapereista paljastuu, että Velj joutui kohtalokkaasti napit vastakkain Suomen Saappaanheittoliiton sinisenmeren strategiaa valmistelevan työryhmän kanssa, mikä johti peruuntumattomaan välirikkoon ja ahkeran klubikirjoittajan poistumiseen saappaanheittokuvioista.

Huolellisesti piilotetuista dokumenteista löytyy Velj-nimimerkin strategiatyöryhmälle lähettämä tulenpalava viesti:

”Että muka soappaanheetosta pitäs tehä mualiman haaskin haaskanpitolajj. Tuhannen pirulaesta sentään. Haaskooko tässä joku kaepoo! Minoon tottaalisesti erj mieltä. Minä ehotan, jotta tiemme tästä mualiman pottumaesimman ja pitkävetteisimmän toemituksen. Minä vuajin ehottomasti, jotta jos ee oo haaskoo itelläkkään, ee sua olla nuapurillakkaa.

Sitten ne sinisenmeren ratekikot ehottaa, jotta hyvän ilimapiirin esteet pitäs poestoo. Ne tarkottaa, jotta ennee ee sua juuva simmoo ite omasta putelista vuan pittää tarjota nuapurillekkii. Minen tarjoo! Juokoon jokkaenen omiaan. Minä ehotan, jotta riijellään ja änkyröijään, änkyröijään niin muan penteleesti! Ja jos ee se aata, nii änkyröijään lissee. Se rentoottaa!”

Stategian jokaisen yksityiskohdan kanssa Velj on eri mieltä ja päättää viestinsä hieman katkeransävyisesti:

”Vuan eepähän ne liiton herrat ennenkää oo kansoo kuunnelleet, joten pitäkee hyvänänne, minä vaehan lajia. Oon piättännä ens suvena eekon parina ottoo ossoo mykkäkoolujen MM-kilpaeluun, sen jookkuesarjjaan. Siihen on ilimoottaatunna milijoona kolmesattootuhatta jookkuetta, kaekki sisukkaeta suomalaesija, joten vinnaali kestää vähintää kolomekymmentä vuotta. Se ee oo haaskoo vuan pottumaesta. Joten palataa ensvuossatalla asjaan, jos siihen männessä ootta tullunna järkiinne!”

Liiton salaisesta arkistosta löytyivät myös Velj-nimimerkin kootut klubikirjoitukset, joita liiton hallitus oli tutkinut lukuisista rasvaisista sormenjäljistä päätellen huolella ilmeisenä tarkoituksena pyytää poistamaan ne Klubista. Lukijoiden harmistukseksi julkaisen ne tässä, sillä totuuden, niin rujo kuin se onkin, on hyvä tulla esiin.

Veljen klubitarinoita

Miljoona, miljoona saapasta

~ Jari ~ 1 kommentti

Kannatan viisaiden saappaanheittoliittojemme valitsemaa linjaa Annetaan kaikkien kukkien kukkia! Olen pikkupojasta lähtien ollut tuon sulotuoksuisen ja huumaavan ajatuksen fani.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia – ajatuksen esitti 1960-luvulla Kiinan palvottu johtaja Mao Tse Tung valmistellessaan kulttuurivallankumousta tappavin seurauksin miljoonille erilaisille kukille.

Koulussa kirjoitin aineen suuresti arvostamani äidinkielen opettajan Esa Helanderin antamalla otsikolla Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Olin Mao-fani, koska kuvittelin Maon markkinoiman kommunismin tarkoittavan samaa kuin vapaa seksi. Kukaan ei oikaissut. Sain aineesta ysi plussan.

Kumma kyllä, miljoonien kukkien kalmantuoksuinen historia ja elämässä kokemani kolhut eivät ole lannistaneet nuoruuden idealismiani. Kumisaappaanheitto ja erilaisten saappaiden ja heittäjien kukinta merkitsevät minulle edelleen lähes samaa asiaa kuin vapaa seksi.

Ah, ruusumeren tuoksu
oli voimakas ja vahva
Kaikki uljaat sotamiehet
hoiperteli kedolla
Ne venäjäksi kirosivat
Turkiksi ne manas
Vaan ei aikaakaan kun olivat
jo soltut unessa

Tuon ruusumeren kauniin nään
Se on maa ei kenenkään

Vladimir Visotsky (suomentanut Turkka Mali)

Saksan Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Anita Otto ja Saapaskissa kumisaapassissien muistopatsaalla.
tilausnumero
Taihapessa ravintolalaskukin tuodaan saappaassa.
katuunmaalattu
Saappaanheittäjien pääkaupungissa katu on saappain koristeltu.
nayteikkuna
Saapas on esillä taihapelaisten firmojen näyteikkunoissa.
Kumisaapas näkyy firmojen logoissa.
Sisäpiirin saapashuumori kukoistaa.
Saapasleima kädessä on pääsylippu bileisiin.

Hauskuuden ytimessä

~ Jari ~ 1 kommentti


Show goes on ja matka jatkuu.

Ilmapiirin käydessä ahtaaksi minua lohduttaa ajatus katsella maailmaa suurena saappaanheittokomediana, jonka toteuttajina meillä jokaisella on oma ihmiskuntaa huvittava sivuroolimme, jos ei kovin suurta, niin ainakin pieni.

Tällaiseen koomiseen näytelmään hyvin sopivat niin ulkoavaruudellisia viestejä Heittäjien klubiin lähettelevät sivustaseuraajat kuin me välillä änkyröintiin taipuvaiset mutta pohjimmiltamme hyvää tarkoittavat sydämenpaloiset.

Kun välillä pipo puristaa niin rankasti, että näköhorisontti hämärtyy, olen kokenut itseironian lääkitsevän voiman. Tuon tuostakin höpötän itselleni:

”Et sinä tosiaankaan ole se kirkkain kynttilä kattokruunussamme, vaan melko himmeä ja välillä ihan pimee. Mutta show goes on ja matka jatkuu.”

Uuden-Seelannin saapaskentällä olimme suomalaisen mittapuun mukaan keskellä huippu-urheilutapahtumaa: yleisöä oli paljon eli enemmän kuin suomalaisessa keskivertoisessa jääkiekkoliigan ottelussa.

Uusiseelantilaiset kisajärjestäjät korostivat kumisaappaanheiton hauskanpitoluonnetta. Suomalaisesta näkökulmasta poiketen heidän mielestään hauskaa ei ole vain pitkä heitto. Erityisen hauska ja viihdyttävä voi olla täysin epäonnistunut heitto ja se koko koominen prosessi, kun kokemattomalla heittäjällä vaativassa teknisessä suorituksessa menee alusta lähtien kaikki pieleen ja saapas putoaa mahdollisesti omaan päähän. Yleisö taputtaa ja iloon yhtyy myös heittäjä. Onko tosiaan mahdollista, että uusiseelantilaiset osaavat nauraa itselleen? Siinä esimerkillisen fiksu kansa, jossa kytee uuden ihmisyyden mahdollisuus. Rehti suomalainen karvalakinnosto heille!

[HTML2]
Todistetusti huippu-urheilija, rallitähti Elizabeth Mortland, soveltaa autourheilussa saatuja oppeja saappaanheittoon luovalla tavalla, joka saa yleisön riemastumaan.

Taihapelaiset siskomme ja veljemme ottavat hauskanpidon hyvin vakavasti ja tosissaan. He ovat perustaneet Taihapen yliopiston ja sinne hauskuusopin professorin oppituolin. Saappaanheittoprofeetta Michael Abraham on titteliltään professor of joynery Taihapen yliopistosta.

[HTML1]
Michael Abraham kertoo miten kuminen hauskanpitokulttuuri sai Taihapessa alkunsa.

Hauskanpito eli joynery on kaksimielinen käsite. Se ääntyy samalla tavoin kuin joinery, joka tarkoittaa puusepäntyötä. Puuseppien kanssa paljon tekemisissä olevana tiedän, että nikkarointi ja hauskanpito ovat lähempänä toisiaan kuin äkkiä huomaamme. Puusepäntyö on millimetrin kymmenesosan tarkkaa ja suurta taituruutta vaativaa puuhaa, jota siihen kipinän saaneet pitävät verrattoman hauskana ja moni harrastaa sitä koko elämänsä ajan. Samoin on maailman hauskimman urheilulajin, kumisaappaanheiton laita.

Uudessa-Seelannissa me elimme hetken aikaa kumisen hauskuuden ytimessä.

[HTML3]
Viattomuuden loppu? Boot Throwographer näyttää miten kumisaapas suomalaisopein liitää.

[HTML4]
Saapaskissa lataa TV-näytöksessä reilusti yli 40-metrin heiton.

[HTML5]
Saapaskissa huolehtii naisheittäjien opastuksesta.


Kuulijat imevät Boot Trowograhpehin valmennusoppeja silmätarkkana.

[HTML6]
Valmennus puree. Taihapelainen 17-vuotias lahjakkuus liidättää yli 42 metriä.

Kahden sissitoimittajan kohtaaminen

~ Jari ~ 1 kommentti

Meitä sellaisia toimittajia ei montaa ole, jotka olemme vuosia omistautuneet saappaanheiton raportoinnille. Siksi oli lämmin hetki tavata Terry Karatau, Central District Timesin reportteri, joka jälleen viime viikkoina on kirjoittanut useita artikkeleita kumisaappaanheitosta ja useimmiten juttu on sijoitettu etusivulle isoimmalla mahdollisella otsikolla.

Verbaalinen hauskanpito maailman hauskimman urheilulajin parissa on kovaa työtä, aiheen tutkiva journalismi vielä rankempaa ja sen näkee minun ja Terryn olemuksesta.

toimittajajari
Terry ja Saapassissi

Terry oli meitä autoineen vastassa, kun junamme saapui Taihapen asemalle ja yhtenä viimeisistä hän oli meitä hyvästelemässä. Terryn viimeisimmän etusivulta alkaneen ja sisäsivuille jatkuneen jutun aihe oli Gumboot Goodness, kumisaappaaseen liittyvää elämäntapaa hellivä otsikko, jonka monimerkityksisyyden vivahteita on mahdoton suomenkielelle kääntää.

Muita Terryn mainosrahoitteisesti toimivan lehden tuoreimman numeron jymyjuttuja on harvinaisen vieraan, albatrossin laskeutuminen Taihepeen, josta pahasti uuvahtanut sankarilintu kuskattiin paikalliseen terveyskeskukseen hoitoa saamaan, jotta se jaksaisi jatkaa loputonta, ylpeää sinisenmeren liitoaan.

Lehdessä on myös asiantunteva artikkeli nykyajan lampaankasvatuksesta – kiehtovaa luettavaa alan nopeasta kehityksestä ja uusista virtauksista tietämättömälle suomalaiselle – sekä paikallisen kirkollistoimittajan kirjoittama sensaatiojuttu: kymmenen uusiseelantilaisen tiedemiehen porukka on avoimessa kirjeessä kumonnut evoluutioteorian paikkansa pitämättömänä ja taipunut Raamatun luomiskertomuksen kannalle.

Näihin juttuihin on tuskin Terry Karataulla osuutta tai arpaa. Viime viikot mies on keskittynyt Gumboot Dayn ja maailman hauskimman urheilulajin julkituontiin. Lehden etusivulla Terry lupaa palata aiheeseen myös Central District Timesin seuraavassa numerossa.

ollitvssa

Gumboot Day -päivän iltana me suomalaiset ja saksalaiset saapassissit esiinnyimme Uuden-Seelannin Ykkös-TV:n pääuutislähtetyksessä. Kuvassa haastattelua antaa Boot Throwographer.

[HTML1]

Yllä videointi Uuden-Seelannin Ykkös-TV:n lähetyksestä. Tästä löytyy laadukkaampi video, kunhan jaksatte odottaa sen latautumisen ja katsoa toisinaan tulevat alkumainokset.

Minun ja Terryn kollegat Napierissa työskentelevät arkkitehtuuriltaan komeassa talossa, joka edustaa art-deco -tyyliä.

Myös virallinen Taihape ja kaupungintalo liputtavat kumisaappaan kunniaa.

Jäähyväiset kumisaappaan maailman pääkaupungille. Tämä oli viimeinen näkymä Taihapesta ennenkuin astuimme meitä kohti Wellingtonia vievään junaan.

Kaksi pikataivalta yli vuorten

~ Jari ~ 1 kommentti

Aamusumua matkalla Napieriin

Maaseudun ja saappaanheittosalojen tutkija Boot Throwographer syöksyi eilen Overlander- junalla hurjasti keinuen ja kiskot kolisten pitkin kapearaiteista rataa kohti Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläkärkeä, Wellingtonia. Äsken jätimme kyynelehtiviä hyvästejä Saksan saapassisseille. Minä ja Kissa sekä Lily Woodpecker olemme ainoat eurooppalaiset sissit Kumisaappaiden Maailmanpääkaupungissa Taihapessa ja kohta mekin poistumme B. T-ographerin perään.

Matkamme tähänastista osuutta voi kuvata hurjavauhtiseksi, elämyksiä sekä paljon myös tuttuja olen kokenut tämän ennenkin -tuntemuksia sisältäneeksi saappaanheittoseikkailuksi, jonka käänteiden raportoinnissa ei yksikään bloggaajamme ole ehtinyt pysyä täysin mukana.

Sissijoukkoamme uhkaamattoman pitkästymisen torjunnasta on innolla huolehtinut emäntämme, 1970-luvun kansainvälinen rallikuski, Uuden-Seelannin sorateiden kuningatar Elisabeth Mortland, jonka kyydissä jyrkkärinteisen vuoriston kapeilla slalomteillä saimme eilen näytteen nopeasta siirtymisestä Taihapesta puolentoista sadan kilometrin päähän Napierin art-deco-kaupunkiin ja takaisin.

Elizabeth Mortland

lampaat

Lampaita tiellä

Rallia yli vuorten

Napierin helteestä kiisimme vuorten yli grilli-iltaan Taihapen Rotary-klubin vieraaksi. Kaupungin saappaanheittopäällikön Colin Bairdin kanssa keskustelimme harjoitus- ja kilpailutoiminnan kehittämisestä Uudessa-Seelannissa, suomalaisoppien hyödyntämisestä kansainvälisesti ja Taihapen seudulla erityisesti, Uuden-Seelannin liiton perustamisesta ja sen liittymisestä IBTA:n jäseneksi, Uuden-Seelannin maajoukkueen luomisesta ja mahdollisuudesta osallistua MM-kilpailuihin sekä ajatuksesta järjestää Tyynenmeren alueella MM-kilpailut.

colin1
Saapaspäällikkö Colin Baird

Ennen ehtoollispöytään istahtamista hiljennyimme ruokarukoukseen.

Taihapen saapaspäällikkö tutustui netistä paperille otettujen kopioiden ääressä Saappaanheittäjien talon heittourheilijoille tarjoamaan palveluun ja lausui etusivun Siilipojasta ja Siilitytöstä kertovan runon kauniilla englanninkielellä pitäen asianmukaisen tauon ja painottaen kahta viimeistä säettä ”… Sport or sex – it’s up to you. Have you ever heard what is boot-throwing?”

Hänen silmistään näin, että hän piti runosta.

rotaryladyt

Taihapen rotaryleidejä

Kunniaa haimme – taaloja saimme!

~ Jari ~ 1 kommentti

Gumboot Dayn aamu alkoi dramaattisesti. Saimme varmistuksen, että suomalaiset saapassissit haluttiin sulkea kilpailun ulkopuolelle, mikä merkitsi sitä, ettemme voisi yrittää heittää uutta Gumboot Dayn maailmankuulua ennätystä, jota tuhannet ihmiset ovat sinnikkäästi koettaneet rikkoa 25 vuoden ajan.

Urallamme kaiken kokeneina ymmärsimme uusiseelantilaisen näkökulman: ennätyksen saisi heittää kuka ja minkä rotuinen ihminen tahansa, kunhan hän olisi paikallinen kiwikansan edustaja, eikä mikään maapallontakainen suomalainen, jonka olemassa olosta ei ole edes tieteellistä varmuutta. Hypoteettista ja poissa olevaa suomalaista ennätysten murskaajaa olisi vaikea, jos ei mahdoton käyttää Tyynenmeren alueella saapastapahtuman markkinoinnissa.

Memorial Parkin kentän laidalla pidimme hätäkokouksen. Perustimme pikaisesti Kumisaappaanheittäjien ammattiunionin Taihapen paikallisosaston ja valitsimme järjestäjän kanssa neuvottelupöytään meitä edustamaan Saapaskissan. ”Raha meille ammattilaisille ei ole ongelma, vaan suomalaisten kumisaappaanheittäjien imago ja kunnia”, evästimme. Toivoimme Kissan neuvottelevan meille hyvän lopputuloksen, kuitenkin sellaisen, ettei työnantajamme eli Taihapen Rotaryklubin ansaintalogiikka siitä kohtuuttomasti vaarannu. Saapaskissa otti tehtävän vastaan tyytyväisenä kehräten.

Hetken päästä Kissa saapui sopimusehdotuksen kanssa ilosta tanssahdellen. ”Neuvottelut käytiin äärimmäisen hyvässä hengessä. Meitä ei oteta viralliseen henkilökohtaiseen kilpailuun mukaan, mikä merkitsee sitä, että saamme heittää näytösheittoja yleisön edessä ilmaiseksi. Hyvitykseksi lisäksi pääsemme Uuden-Seelannin pääuutislähetyksen saappaanheitto-osion pääesiintyjiksi, mikä tekee meistä koko maassa kuuluisia. Ja mikä parasta, me saamme osallistua joukkueena sekajoukkuekilpailuun normaalisti ja pääsemme siinä heittämään taaloista. Joukkuekisassa käytössä meillä on jokaisella kaksi virallista heittoa!”

”Sopimus on suorastaan liian hyvä”, Boot Throwographerin kanssa riemuitsimme. ”Yksikin virallinen heitto olisi jo ollut kova juttu.”

Tuulen leikatessa kumisaapaskaaria viistosti oikealta me kolme bloggaajanimimerkkiä S. Sissi, B. T-ographer ja S. Kissa asetuimme ensimmäisinä Memorial Parkin areenalle muutaman tuhannen kannustavan silmäparin eteen edustamaan Finland-joukkuetta.

Ensimmäisenä kyntensä kiinni kumisaappaan varteen iski Saapaskissa, joka latasi 39, 61 metriä. Yksi virallinen heitto siis Kissalla riitti rikkomaan Gumboot Dayn nettisivujen kertoman virallisen kisaennätyksen yli viidellä metrillä. Tai niin me yksinkertaisina suomalaisina saapassisseinä luulimme.

Finland-joukkueen tulos

Siitä mikä tuo lehtien otsikoissa rikottavaksi kuulutettu virallinen ennätys tarkalleen ottaen oli, ei nykyjärjestäjillä kuitenkaan tuntunut enää kilpailutilanteessa olevan tarkkaa muistikuvaa. Muistelut virallisesta ennätyksestä vaihtelivat neljän metrin haarukassa ja ne elivät kilpailutilanteen mukaan. Myös ennätysmaininnat kisasivuilta näyttivät viimeisessä päivityksessä mystisesti kadonneen.

Tätä kirjoitettaessa emme siis tiedä, ovatko Kissan tulos ja B. T-ographerin henkilökohtaisen kilpailun yhteydessä tekemä 45,76 metriä uusia Gumboot Dayn ennätyksiä vai jotain ihan muuta. Muistetaanko kyseisiä tuloksia ensi vuonna edes?

Uuden-Seelannin TV:n toistuvasti, lähes inttäen esittämä kysymys, mihin tarvitaan IBTA:n sääntöjä, tuntuu tätä taustaa vasten mielenkiintoiselta. Mihin tarvitaan sääntöjä, tunnontarkkaa tilastointia, lajin kirjoitettua ja painettua historiaa? Gumboot Dayn kokemusta rikkaampana en tosiaan tiedä!

Epätietoisina siitä, menikö meillä hyvin vai huonosti, saavutimmeko asettamamme tavoitteen vai emme, tai mitä väliä sillä on, meidän pohdintamme tuollaisista turhista kysymyksistä katkaisi se, että pitoaineista puhtaisiin kouriimme iskettiin paksu nippu dollareita. Tungimme ne taskuumme muiden ryppyisten seteleiden sekaan.

Saapasissi
Boot Throwographer Saapaskissa

Sinä iltana käyttäydyimme kuin ketkä tahansa äkkirikastuneet.

Sen Gumboot Dayn jälkeisen yön me kylvimme taaloissa tai ainakin kylvimme niitä. Panimme elämän risaiseksi niin kuin jätkäpojat Rovaniemen markkinoilla. Viini virtasi saapaskisan jälkibileissä ja alkuasukastytöt nauroivat. Meille kävi niin kuin useimmille äkkirikastuneille.

Kunniaa haimme, mutta mainetta saimme.

Uuden-Seelannin TV-uutisten saappaanheitto-osio 20.3.2010

bandi

Kisojen jälkibileissä Uuden-Seelannin suosituin bändi Ardijah soitti polyfunkkia.

Suomalaiset suljetaan ulos?

~ Jari ~ 2 kommenttia

Kävi kuten muutama tunti sitten ennustin. Huhut suomalaisten valtavista harjoitusheitoista ovat levinneet kylällä ja osa heittäjistä on ilmoittanut tekevänsä lakon ja jäävänsä pois kisasta, jos ammattilaisten sallitaan ottaa osaa. Meille uhkaa käydä kuin Paavo Nurmelle 80 vuotta sitten, ja olen vakuuttunut, että meidän sulkemisemme kilpailusta pois on mitä järkevin ratkaisu.

Kyse on pohjimmiltaan rahasta. Kylällä katsotaan, että mahdollisuutemme kilpailla rahapalkinnoista olisi epäreilua, koska olemme saattaneet harjoitella enemmän kuin jotkut muut, mihin viittaa sekin, että saappaanheittäjänaisen oli nähty vuoristossa harjoittavan akrobatiaa ja kiipeävän jättikokoiseen puuhun pelkkien kynsien avulla.

Toisaalta kyläläisten raati on lähes taipumassa sille kannalle, että saisimme heittää kilpailun ulkopuolella, sillä pitkiä kumisaapaskaaria olisi sallivimpien mielestä joka tapauksessa mukava nähdä.

Tässä raati on oikeassa. Meille ammattilaisille raha ei merkitse vaan kunnia. Elätämme siis toivetta, että pääsisimme heittämään lehtien mainostamasta ”virallisesta ennätyksestä”, josta on kilpailtu vuodesta 1985 saakka ja valtava määrä ihmisiä on päässyt sitä kokeilemaan.

Tiedämme kyllä, että saapasennätys syntyäkseen vaatii huippukunnon lisäksi täydellistä takatuulta ja lisäksi onnea: mutta suomalainen on kova yrittämään.

[HTML1]

Saapaskissa hioi kuntoaan lauantain kisaan. Hän loikkasi sillalta 80 metriä syvään rotkoon ja jäi roikkumaan takatassuistaan köyden varaan. (Kuvaaja ja editoija Eckehard Dux)

Saapaskissa tempaisi takalaittoman

~ Jari ~ 1 kommentti

lehti

Suomalaisten ensimmäinen harjoitus osoitti, että varoitukseen on aihetta.

Gumboot Dayn järjestäjät Taihapessa olivat helpottuneita, suorastaan riemuitsevia, kun kerroimme, että heidän kilpailusaappaansa ovat vertailukelpoisia eurooppalaisten heittovälineiden kanssa ja joissakin heittämisen hauskuuteen liittyvissä elementeissä ylivoimaisia.

Mainitsimme, että myös Euroopassa pyritään saapasta kehittämällä takaisin kohti saappaanheiton kumisempaa ja hauskuutta suosivaa luonnetta, minkä tiedon taihepelaiset ottivat vastaan iloisin huudahduksin. Järjestäjät ilmaisivat halunsa siirtyä noudattamaan IBTA:n sääntöjä ja urheilullisesti hakevansa Euroopasta oppia, mutta saappaan kumia he pitivät imagoonsa liittyvänä arvokkaana tavaramerkkinä.

Keksin kera nautitun murukahvin ääressä visioimme paikallisella rotaryklubilla järjestäjien kanssa, että Taihapella on edellytykset olla IBTA:n Tyynenmeren alueen keskus, koska heillä on yhteydet uusiseelantilaisten lisäksi australialaisiin saappaanheittopaikkakuntiin. Taihepelaisilla on myös kova halu toimia Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton alkuun panijoina ja luoda alueelleen huippuheittotiimi.

Totesimme, että meidän kahden omista lähtökohdistaan syntyneen saappaanheittokulttuurin kannattaa lainata ideoita toisiltamme ja ottaa oppia toisistamme. Ennen kaikkea on tärkeää, että teemme yhteistyötä, koska maailma on pieni.

Taihapeen äskettäin saapui Kumisaappaanheittopäivää kunnioittamaan kumisaappaanheittologian professori – englantilaissyntyinen sanavalmis ja arvostettu mies – jolta huomenaamuna nauhoitamme haastattelun Netti-TV:tä varten.

Meitä suomalaisia Taihapessa arvostetaan lajin urheilullisina tietäjinä, joista imetään oppia niin paljon kuin mahdollista. Kylän imagotuotteen maailmanmestarijulkkiksina olemme kysyttyjä vieraita niin taidenäyttelyn avajaisissa kuin kisaorganisaation kotihipoissa.

yomainos

Gumboot Day ja kumisaapas näkyvät kaikkialla Taihapen katukuvassa ja firmojen logoissa.

Kisan aattopäivänä kilpailuasiantuntijamme Olli Rosenqvist paiskoo järjestäjien kanssa kentällä hartiavoimin, jotta IBTA:n sääntöjen periaatteet tulevat lauantain kilpailussa mahdollisimman tarkkaan noudatetuiksi. Vauhdinottoradan suhteen jouduimme kentän rajoitteiden takia tyytymään kompromissiin: rataa on heittäjällä käytössä vain kaksitoista metriä Taihepen kisoissa ennen käytetyn neljän metrin sijasta.

Panen pelolla merkille lieviä enteitä siitä, että huoli kisaorganisaatiossa kasvaa, kun jo ensimmäisessä harjoituksessa paljastui, että suomalaisten pitkät saapaskaaret eivät ole pelkkä lelusaappaanheiton luoma myytti vaan Suomesta löytyvät ehkä myös maailman parhaat kumisaappaanheiton taitajat. Miten hyödyllistä tapahtuman tulevan markkinoinnin kannalta kisalle olisi saada paikallinen voittaja.

Tämän vuotisen tapahtuman mediamerkitystä korostaa se, että suomalaisten pitämiä harjoituksia huomenna kello 10 on tulossa seuraamaan Uuden-Seelannin valtakunnallinen TV.

Kumisen Skellerupin tiistaiaamun harjoituksissa ensi kerran käteen saatuaan bloggaajanimimerkki Saapaskissa suhtautui heittovälineeseen etukäteen kriittisesti ja nuuhki sitä epäluuloisesti.

”Hyvä että kumia. Mutta liian lyhyt varsi ja epätasapainoinen”, hän silmämääräisesti arvosteli.

Sanoin optimistisesti: ”Saattaa se lentää. Materiaali on poikkeuksellisen hyvä. Skellerup on kumiltaan huippukauden nokialaista jäykempi. Sopiva kimmoisa jäykkyys on saappaanheitossa kova valtti.”

Kumisaapaskaudella taitonsa oppineena Saapaskissa hallitsi itselleenkin yllätykseksi kumisaappaanheiton heti ja ”bäng” osui oikeaan aikaan. Harjoitusta suosi erinomainen kumisaapastuuli. Ensimmäinen heitto lähti kuitenkin liian alas mutta se oli pitkä. Saapaskissa innostui.

heitto2

Saapaskissan saapas liitää takalaittoman yli taustalla häämöttävän aidan.

Kolmannella yrityksellä se tapahtui. Saapas liiteli kauas, yli kentän takalaitana olleen aidan ja löytyi aidasta monen metrin päästä kuilun reunalta. Jos heitto olisi ollut 30 senttiä pitempi, saapas olisi syöksynyt 50 metriä alaspäin ja sen noutamiseen olisi tarvittu vuorikiipeilijän välineistöä.

Laskin, että kuilun reunalle yltääkseen saapaskaaren täytyi olla 55 metriä pitkä.

”Kerrankin se pysyi sormissa”, Saapaskissa iloisesti yllättyneenä kommentoi.

paakuva

Tyytyväinen Saapaskissa antaa saappaasta lausuntoa medialle.

Taihapen työväentalolla

~ Jari ~ 1 kommentti

Kuten tunnettua, vilkas seurapiirielämä eri puolilla maailmaa kuuluu saappaanheittäjien muuten karun elämän valoisiin puoliin. Mutta koska Seiska ja muut erikoislehdet kertovat urheilijoiden hyvin harjoitellusta taidosta panna elämä ympäri maapallon risaiseksi, ja itsestänikin takavuosien nimiheittäjänä maailmalla liikkuu jokunen kaupunkitarina, en dokumentoi ilmiön historiaa toistaiseksi enempää, vaan Ahosen Jannen tavoin säästän sen muistelmiini.

tyovaentalo

Heittäjien ja muiden työläisten klubi.

Taihepessa paikallisella työväentalolla juhlittiin eilen kansainvälistä St. Patrickin päivää, jonka vastine Suomessa voisi olla Pyhän Henrikin päivä. Patrick käännytti irlantilaisia pakanaveljiämme kristityille tavoille, kuten Kokemäen nimikkopyhimys Henrik teki Satakunnassa. Niinpä Patrickin kunniaksi kerran vuodessa kaikissa irkkuystävällisissä maissa juodaan sammioittain olutta ja biletetään. Pakanaveljemme irkut ja heidän uusiseelantilaiset jälkeläisensä selvästi osaavat poimia kristillisyydestä sen iloisimman puolen.

Itseäni kiehtovat maailman työväentalot ehkä siksi, että koen saappaanheiton olevan mitä fyysisintä työtä, taidoistaan ja kyvyistään ylpeän tosiduunarin hommaa. Työväentaloilla kohtaa henkisiä veljiä ja siskoja, elämänkaraisemia optimisteja, joiden kanssa voi parantaa maailmaa.

Valkean ja komean puutalon seinässä luki Taihape workingmens club. Astuin sisään seurapiiriin työläisyyteni todisteena vihreä heittohansikas vasemmassa kädessä, koska leikin henkeen kuuluu, että jokaisella on yllä jotain vihreää hilpeän irkkuhengen tunnuksena. Tiskillä oli tarjolla tummaa ja vaaleaa sekä ristiveristä. Makuni mukaisesti valitsin ristiveristä ison tuopin.

Koska Taihepessa ollaan – seurueemme romantikko Eckehardt Dux on jo ehtinyt ristiä paikkakunnan Taihappyksi – työväentalolla oli lähestyvä lauantain suuri saappaanheittotapahtuma keskustelujen pääpuheenaihe. Me suomalaiset kannamme täällä mitä suurimmassa määrin julkisen urheilusankarin taakkaa, joten seurapiiriin on helppo astua sisään. Meidät tunnetaan ja kumma kyllä, myös maineemme. Pöytiin kannettiin oluttuoppien kyytipojiksi tarjottuja ilmaisia lasillisia votkaa, viskiä, mitä lie pontikkaa, ja sitä myötä kun niitä eteen ilmestyi, ne kumottiin. Onneksi ne olivat niin pieniä, että juuri kukaan ei tullut humalaan.

Tarjolla oli loputtomasti ilmaista ruokaa, muhennokseksi valmistettua lampaan lihaa. Paikkakunnan alkuperäisasukkaat, maorit, bilettivät omissa pöydissään ja eurooppalaisperäiset omissaan, mutta pöytien välillä risteiltiin vapaamielisesti ja noiden sukuylpeiden kuulujen sankareiden jälkeläisten kanssa oli helppo tulla tutuiksi. Taihapen työväetalolla eri rodut ja maailman ihmiset olivat St. Patrikin yönä siskoja ja veljiä keskenään.

maorinoirish

Taihapelaisia keskustelukumppaneita.

Hauska loppuu nopeaan. Hieman ennen puolta yhtätoista alkoi kilpailuhenkinen tuoppien kumoaminen ja vihreähattuinen kaunotar ehdotti, että hän voisi kuskata meidät majapaikkaan autollaan. Mukaan tuli motellin pitäjä, St. Patrickin päivän perinteestä tarinoiva irkkusukuinen isäntä, jonka kanssa olimme ehtineet tarjota toisillemme ja kumota tuoppeja. Taihapessa meillä on nykyisin ystäväliuta, joista lähellä asuvien kanssa kansallisten kokemusten vaihto jatkui varhain tänä aamuna koleuden vaihtuessa vähitellen lämmöksi.

Koen vierailumme Taihapen työväetalolla retkemme onnistumisen kannalta arvokkaaksi, sillä talo on kaupungin sosiaalisen elämän sydän. Paikalliset ihmiset arvostavat taloaan. ”Siellä käydään läpi päivän bisnekset, jaetaan huolet ja pidetään hauskaa”, mainitsi paikkakuntalainen voimamies.

noirishsissi
Saapassissi mieliharrastuksensa parissa.

Kotoinen olo

~ Jari ~ 1 kommentti
pakkasta3<
Koti-ikävä helpotti, kun heräsimme huurteiseen todellisuuteen.

Ilmasto Taihapessa on ihastuttavan nopeatempoinen. Nurmikko on härmässä. Helteen ja nopeasti ohi kiitäneen sateen jälkeen iski – 2 asteen pakkaskeli, johon sissiosastomme heräilee. Ilmiö lienee yhtä yleinen Uuden-Seelannin kesässä kuin lumihanki Suomessa juhannuksena. Eilen illalla edelleen tuullessa ja sään yllättäen viiletessä totesin T-paidoissaan väriseville paratiisisaaren St. Patrickin päivän juhlijoille, että ilmasto tuntuu oikein kotoisalta. Se on kuin luotu karuihin oloihin tottuneelle suomalaiselle saapassissille.

Kesämajassa, jossa asumme, ei tietenkään ole lämmitystä. Kotoa lähtiessä kapinoin urheilupuseron mukaan ottamista, koska ei sellaista subtrooppisella alueella tarvita. Nyt pusero on käytössä: kuumaa teetä juova ja hieman viluisen oloinen Eeva on kääriytynyt siihen.

Onneksi itsellänikin on urheilushortsit.

Tutkimusretkikuntamme havannoi. Uuden-Seelannin kesä on vähäluminen.

Hämäräperäisen pakaasin arvoitus

~ Jari ~ 1 kommentti

Terveiset Tyynenmeren saarelta, jossa kuukin on kummempi ja väärinpäin. Se loistaa Ibishotellin katon takana Uuden-Seelannin Wellingtonin bisneskaupunginosassa heijastaen suomalaisen kevätauringon säteitä tänne kauas. Se onko yö vai päivä on hieman filososofisempi kysymys. Ibishotellissa, jota olemme alkaneet kutsua Ibtahotelliksi, on tiistaihin aukeava yö mutta oma pääni elää suomalaista maanantai-iltapäivää.

hotelibta

Vaikka emme vielä ole ehtineet pureutua Uuden-Seelannin maaseutuun, jossa elinkeinojen murros on isompi, muutos näkyy myös isossa kaupungissa. Elämisen hauskuuteen liittyvät asiat – ekstriimiurheilu, kulttuuri, luontoharrastus ja ravintolapalvelut – nousevat katukuvassa esiin. Me saapassissit edustamme ehkä sitä ekstriimihuvipuolta.

Wellingtonissa ihmiset puhuvat englantia hauskalla aksentilla. Kun respan tyttö antoi meille huoneen avainta hän lausahti, ”it’s on the chicken floor (se on kanakerroksessa) tai ainakin niin kuulin. Toisesta kerroksesta huone löytyi. Jos tästä lähin puhun englantia IBTA:n ympyröissä sillälailla jännän pehmeästi ja oudosti, se johtuu vain wellingtonilaisesta tartunnastani, joka on jo puheeseeni aiheuttanut lieviä oireita.

Eksoottisin olento, mihin Tyynenmeren saarella olen tähän mennessä tutustunut, on hedelmävihanneskoira. Se on seurallinen ja häntää heiluttava otus, paljon iloisempi kuin lähisukulaisensa huumekoira, takkuturkkinen ja säpsähtelevä reppana, johon joskus tutustuin Virossa.

Taustaksi kerrottakoon, että hedelmien ja muiden vihannesten tuonti Uuteen-Seelantiin on suunnilleen pahin mahdollinen rikos, mihin tulija saattaa erehtyä. Siitä on määrätty kova rangaistus. Omenan salakuljetuksen ylittää törkeydessä ehkä se, että joku yrittää maatataloustuotannostaan ylpeään maahan tuoda salaa oman lempilampaansa.

Käsimatkatavarani onnistui Uuden-Seelannin lentohallissa välttämään ensimmäisen nuuhkijan ja sen toivorikkaan emännän tarkan kuonon, mutta toinen hännänheiluttaja lopulta löysi sen omenan, jonka viime viikolla olin kassini pohjalle kadottanut. Omaakin mieltäni lämmitti löytäjän ilo, jonka vilpittömästi jakoi sen ylpeä isäntä. Parivaljakon onnea täydensi se, että toisesta maahantulijakassista löytyi mandariini. Koira palkittiin silityksin ja taputuksin: kaksi kovan luokan roistoa oli saatu jälleen kiinni.

Lopulta jättikokoinen matkapakaasini saapui maahan ja joutui tullin läpivalaisuun. Ystävällinen tullimies kysyi tiukahkosti, että onko todella totta, että minulla on kassissa valtava määrä kumisaappaita. Minkä takia, hän tiukkasi.

Selitin, että ensinnäkään ne eivät ole kumisaappaita, vaan heittourheilun erikoissaappaita ja ne ovat siellä siksi, että olen saappaanheittäjä.

Tullimies muuttui ystävälliseksi ja viittasi kädellään. No jos olet saappaanheittäjä, niin se on eri juttu. Kumisaapasmaahan saa tuoda kumisaappaita, jos tarkoitus on ihmiskuntaa palveleva, siis jalo.

tervehdys
Saksalaiset ja suomalaiset saapassissit kohtasivat Wellingtonissa toisensa.

Saapassissit yön syliin

~ Jari ~ 2 kommenttia

Keskiyöllä lauantai-illan vaihtuessa sunnuntaiksi nousee Uuden Seelannin suomalaista saapassissiryhmää kuljettava Finnairin kone siivilleen välilaskuja tehden. Matka kestää 27 tuntia. Välillä laskeudumme muun muassa Bangokiin, jonka lentokentältä on viestitty levottomuuksista.

Olen yrittänyt miettiä miten tuolla nukkuvan maapallon yllä ajan voisi viettää pitkästymättä. Joitain virityksiä olen tehnyt. Olen varannut matkalukemiseksi Anne-Liisa Palmu-Jorosen muistelmateoksen: Nokian vuodet – Mitä johtamisesta voi oppia. Veikkaan, että ei yhtään mitään, mutta olen toiveikas. Anne-Liisa vaikuttaa kohtalotoverilta. Nokia teki Anne-Liisan aikana jonkin moista maailmanvalloitusta, jopa onnistui siinä ja nyt on meidän ja IBTA:n vuoro. Ihmisen kannattaa kuunnella kokeneen puhetta, sillä toisiltamme me voimme oppia hyviä käytäntöjä.

Olen pakannut mukaan myös toisen teoksen, mestarikirjailija Kingsley Amiksen rakkainta harrastusta eli juopottelua asiantuntemuksella valottavan teoksen Otetaan taas. Amis on viljellyt harrastustaan lähes kaikilla maailman kolkilla. Näin kokemattoman oppipojan kuin minä on syytä nöyränä kuunnella asiantuntijan ääntä, kun hän reissaa kohti tuntematonta.

Tänään kävin ostamassa sanelukoneen. Olen luvannut Suomen saappaanheittoliiton uudelle toiminnanjohtajalle Eevalle valottaa saapassissien seikkailuja kahdenkymmenen vuoden ajalta ja hieman kauempaakin, sikäli kun kuuntelijalla kiinnostusta riittää. Sanelukone on siitä hyvä, että se taltioi tarinat sellaisena, kuin muistamme ne näinä seikkailujemme kuumimpina vuosina. Hieman yli viidenkymmenen vuoden päästä mentaliteettimme voi olla sellainen, että emme ehkä muista tai meitä ei enää kiinnosta kertoa niistä jutuista parhaita.

Saappaanheittäjien yhteistyö- ja tutkimusretki Uuteen Seelantiin alkaa. Jari ja Eeva lähtöiltana.

Pitoainekriisi Afrikassa

~ Jari ~ Jätä kommentti

Heittäjien klubin lukijat ovat toistuvasti alkaneet kysellä, mitä kuuluu bambaraprinsessa Annille, joka Saappaanheittäjien talossa tarinoi afrikkalaisesta saappaanheitosta selkeällä ja luovalla englannin kielellä, jotka tarinat sitten lähetyspappi Rutkosen opettajatarvaimo Anni Rutkone käänsi luettavalle suomenkielelle. Eikö Anni voisi alkaa blogata, on ehdotettu.

Lähetin Annille sähköpostia ja välitin lukijoiden toivomuksen. Anni vastasi, että itse asiassa hän on uneksinut omasta blogista maailman arvostetuimmassa saapasmediassa, mutta sori, nyt hänellä on paha masis.

Kaikki alkoi lempiapina Zurista. Heti kun IBTA:n julistama teippi- ja pitoainekielto astui voimaan, Zuri alkoi murjottaa ja kietoi entistä enemmän kaksipuolista teippiä sormiensa ympärille ja ruiskutti mielenosoituksellisesti pitoainesprayta karvaisiin sormiinsa pitkän aikaa. Nyt se istuu pappi Rutkosen terasilla kuin ekstaasissa ja nuuhkii sormiaan. Ja kun sormet lakkaavat tuoksumasta tuolle ihanan pihkaiselle lumoaineelle, se ruiskuttaa sprayta lisää. Se ei enää heitä saapasta vaan se vaikuttaa surulliselta ja apaattiselta. Sen pupillit ovat laajentuneet. Anni on syvästi huolissaan Zurista.

Pian Zurin koukkuun jäämisen jälkeen syttyi Bambara-kylässä uusi kriisi. Pitoainekiellon jälkeen saapasseura Jumapili Throwersien ykköskilpailija motoristi-saappaanheittoseura Black Bambaras from Hell eli Helvetin mustat bambarat kieltäytyi ottamasta osaa saapaskisoihin siihen saakka, kunnes teippi- ja pitoainekielto on kumottu. Nyt seuran urheilijat presidenttinsä Obaman johdolla istuvat mielenosoituksellisesti munglebungle-puun alla ja ilmoittavat olevansa lakossa, kunnes Namibian saappaanheittoliitto tulee järkiinsä.

Eniten Anni on huolissaan lähetyspappi Rutkosesta. Pitoainekiellon jälkeen Rutkone on kieltäytynyt koskemasta koppurasaappaaseen ja siirtynyt käyttämään 1990-luvun puolivälin nokialaisia Kontio-kumisaappaita, joita hänellä on varastoituna monta tuliterää paria. Kun afrikkalaisella saapaanheittoyleisöllä on ollut mahdollisuus vertailuun, niin Rutkosen heitot on arvioitu paljon komeammiksi kuin aikaisemmalla, melko pienikokoisella välineellä tehdyt, loppujen lopuksi melko vaatimattomat liidot. Kumisen kotkan hidas purjehdus taivaalla on toisinaan koettu vaikuttavan majesteetilliseksi, vaikka heitot ovat kantaneet parhaimmillaankin niukasti yli 30 metrin. Myös kuuluisa kolmipolvinen liito sopivassa tuulenvireessä on muutaman kerran nähty.

Mikä pahinta, kumisella saappaalla kisailemaan on siirtynyt myös kylän voimamies Jabari.  Jumapili Throwersien edustajat vannovan kuulevansa selkeällä afrikankielellä äänen bäng, kun saapas Jabarin kädestä irtoaa. Herkkäkorvaiset kuulevat paljon enemmän.

Enoltaan noitarummun perinnöksi saanut Zuberi on säveltänyt saapasrokin Bum bäng-ö-bäng-bum Jabarin vaikuttavien kumisaapasesitysten kunniaksi. Bum syntyy siitä, kun Jabarin tukijalka iskee maahan, selittää Zuberi. Se on kuin norsun tanssahdus! Bäng-ö-bäng syntyy siitä, kun Jabarin kädessä kumiterän varsi notkahtaa vetovaiheessa taakse kahdesti. Ja toinen Bum syntyy siitä, kun saapas taivasta kohti kiidettyään syöksyy maahan 16 metrin kohdalla.

Anni itse sanoo pidättäytyneensä nokialaisen perinnesaappaan heitosta, koska sitä ei ole lueteltu IBTA:n virallisten kilpailuvälineiden listalla. Afrikkalaista ilmapiiriä aistinut Anni kertoo vakuuttuneensa siitä, että IBTA.n valitsema kumisen kehityksen tie on oikea myös Bambara-kylän näkökulmasta.

”Pitoainekriisi tarjoaa mahdollisuuden uudistua ja valita uusi tie. Me Jumapili Throwersien heittäjät olemme vakuuttuneet, että voimme tehdä kumisemmasta ja taipuisammasta kilpailuvälineestä paljon paremman kuin nykyinen on. Kyky ratkaista maailmanlaajuinen pitoainekriisi erottaa vahvan kansainvälisen yhteisön heikosta”, kirjoittaa Anni.

PS. Bambaraprinsessa Annin blogeja odotellessa julkaisemme Annin klubiimme kirjoittamat afrikkalaiset tarinat englanniksi ja suomeksi.

Anni in English
Anni Suomeksi

[HTML1]

Bäng!

~ Jari ~ Jätä kommentti

Saapaskäsikissa soitti minulle kuusamolaiseen hotelliin ja kertoi kirjoittaneensa saapasblogin englanninkielellä.

– Itse kirjoitus syntyi nopeasti, koska kirjoitin minulle tutusta aiheesta eli kriiseistä. Nyt olen kriisissä nimimerkkini kanssa. Kyse on identiteetistäni: koen tavallaan olevani saapassissi mutta tanssiessani saappaan kanssa kissa, joten olen siis Saapassissikissa. Mutta kansainvälistä yleisöä ajatellen nimen pitää olla englanninkielinen, eikä Cat Guerilla kuulosta uskottavalta ja mikä pahinta, ihmiset luulevat, että sissikissalla yritän jäljitellä sinua. Voisitko sinä ehdottaa jotakin nimimerkkiä?

Sanoin, että Guerilla tosiaan on vaarallinen sana.

– Eniten pelkään savolaisia, jotka sataprosenttisella varmuudella viäntävät sen Gorillaksi. Eivät ne pahaa tarkoita, mutta ne ovat luonnonlapsia ja pitävät sanojen hassunkurisesta vääntelystä. Niiden huumorintaju on sellainen. Nimi Kissagorilla antaisi ehkä harhaanjohtavan kuvan lajimme herkästä tanssillisuudesta, vai mitä luulet?

Koska kuulin puhelinlinjalla raskaan hiljaisuuden ja epätoivon, sanoin lähteväni saunaan miettimään syntyjä syviä ja palaavani nimimerkkiehdotuksen kanssa.

Muinoisen suomalaisen tavoin verhosin Hotelli Kuusamon luksussaunan hivelevällä löylyllä ja lankesin loveen. Silmät hehkuen kilpaa kiukaan kanssa höpisin itselleni kysymyksiä. Millainen ihminen on Saapaskäsikissa? Miksi hän heittää saapasta? Tiedän Saapaskäsikissan varttuneeksi kumisaapaskauden lapseksi, joka syvästi inhoaa nykyistä koppurasaapasta, vaikka hän on sillä heittänyt maailmanennätyksen. ”Se tuhoaa lajin taiteellisuuden”, niin usein Saapaskäsikissa on huokaissut. ”Saappaanheitto on kadottanut sielunsa. Se ei enää ole muuta kuin normaali heittolaji – paitsi että nykyiseen saappaaseen on muita välineitä vaikeampi tarttua! ” ”Lajin maagisuus ja kaunis liito on kadonnut.” ”Harjoittelu: EVVK.”

Miksi Saapaskäsikissa yhä heittää saapasta ja käyttää aikaansa lajin markkinoimiseen? Siksikö, että hän haluaa pysyä mukana, koska hän lapsenuskoisesti luottaa maagisen kumisaappaan paluuseen? On selvää, että Saapaskäsikissa ei ole mikätahansasaapaskissa vaan kumisaapaskissa.

Koska huomaan pyörittäväni ajatusta kehässä, muutan näkökulmaa. Mikä kumisaappaanheitossa luo sen ainutlaatuisen hauskuuden, joka saa maallikot kyläjuhlissa tarttumaan siihen, vaikka he kiertävät perinteiset heittovälineet kaukaa? Mikä saa kokonaiset perheet liittymään iloiseen saapasporukkaan? Mikä on saappaanheitossa se juttu, joka yhä pitää yllä kumisaappaanheittäjien innostunutta ilmapiiriä, vaikka keskeinen hauska ilmiselvästi on johonkin kadonnut mutta useimpien kumisaapaskauden maagisuuden kokeneiden huulilla? Mikä on se ominaisuus, joka saa kumisaappaan liitämään kuuluisan kolmipolvisen liidon valtavasti pitemmälle kuin samanmuotoinen koppurasaapas tai löysä? Mikä sana on kumisaappaanheiton hauskuuden ydin?

Jotta saan vastauksen, minun on kuunneltava saapasta herkällä kovalla, koska se on hiljainen kaveri.

Mitä kumisaapas sanoo, kun se kimmahtaa kädestä taivaalle?

Se sanoo Bäng!

Mistä tiedän, että heittosaapas on hyvä?

Testi on helppo. Taivutan saappaan varren taaksepäin maahan asti: mitä nopeammin se pomppaa sieltä pystyyn ja mitä kovempaa se sanoo bäng, sen pitemmälle se lentää.

Mutta eihän sitä bäng-ääntä kuule?

Ei niin.  Saapas on hiljainen kaveri. Pitää kuunnella tarkasti!

Mitä tapahtuu, kun heittäjä tekee bängit?

Kun hän tempaisee saappaan taakse, sen varsi menee mutkalle. Kun hän irrottaa saappaan, varsi ponkaisee itsensä suoraksi ja saapas saa siitä valtaisan vauhdin.

Miksi tarvitaan bäng?

Bäng on paljon hauskempaa kuin saappaan väkisin työntäminen. Se on maaginen kokemus.

Mutta eikö heitto ole voimalaji? Mihin tarvitaan voimaa, kun bäng hoitaa homman?

Mitä enemmän voimaa, sitä tehokkaampi bäng. Ja vaikka kumisaapas tavallaan ammutaan taivaalle, pitää sitä myös heittää. Mutta saappaan ja heittäjän suhde on vuorovaikutteinen, kumisaappaan tapauksessa usein rakkaussuhde. Saappaan bäng-liike mukailee lihasten liikettä ja auttaa heittäjää saamaan lihaksistaan enemmän tehoa irti. Kumisaapas on siis hauska kuntoiluväline, jolla voima kehittyy ikään kuin ilmaiseksi. 

Miksei pidetä vain matalaa profiilia ja tyydytä siihen, mihin kaikki muutkin heittolajit tyytyvät?

Kyse on mielekkyydestä. Sellaista ei kannata harrastaa, johon ei ole erityistä syytä. Lajissa pitää olla oma juttu, jotta kansa kiinnostuu siitä.  Jos haluamme harrastaa normaalia heittourheilua, me voimme heittää kiekkoa. Kiekosta saa helposti otteen. Se on hieno laji. Mutta kiekosta puutuu bäng. Saappaanheitto on ainoa heittolaji, jossa se on. Meillä on oma tuote. Bäng!

Mutta eikö saunoessa pitänyt keksiä nimimerkki, eikä filosofoida?

Hotellihuoneesta soitan ja ehdotan Saapaskäsikissalle nimimerkkiä Miss Bäng.

– On hyvä, jos nimimerkki on onomatopoeettinen eli luonnonääntä mukaileva. Silloin se avautuu sellaisissakin maissa, joissa ei englanninkieltä ymmärretä. Ääni bäng syntyy, kun jokin kimmahtaa jostakin, esimerkiksi luoti kalliosta. Kimmahtavasta tuotteesta tässä meidänkin asiassa pohjimmiltaan on kysymys, joten bäng bäng, selvitän ja jatkan:

– Tuolla bäng-strategialla saappaanheittoa on helppo markkinoida kiinalaisille, vaikka ei osaa niiden kieltä. Taivuttaa vain saappaan vartta taaksepäin, ampuu sillä ja sanoo bäng. Tarvitaan vain yksi sana, joka toimii kaikilla maailman kielillä. Kun esittelee itsensä, sanoo vain Bäng, ja sitten bäng bäng. Se on markkinaviesti, jota oudonkaan ei ole vaikea oppia ulkoa.

Saapaskäsikissa sanoi, että Bäng on kummallista telepatiaa, koska hän itse, puoli tuntia sitten kuuli päästään saman ääneen. Bäng! Nimimerkin keksimisen oli aluksi täyttä tuskaa mutta lopulta helppo.

– Minähän olen Saapaskäsikissa, joten käänsin nimen englanniksi. Koska Saapasjalkakissa on Puss in Boots, arvelin, että saman logiikan mukaan Saapaskäsikissa on Puss with Boots. Sehän minä englanninkielellä olen!

[HTML2]

[HTML1]

Hauskanpito on kovaa työtä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!

Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.

Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.

Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:

Huu Haa!

Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.

[HTML1]

Oi Uusi-Seelanti

~ Jari ~ 1 kommentti

Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä  antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.

James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.

Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan  tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.

Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.

Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.

Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja  Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä?  Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa.  Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…

Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.

Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.

Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.

Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.

Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.

Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.

Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja  kapteeni Cookin hengessä.

[HTML1]

Saappaanheittäjän manifesti

~ Jari ~ 1 kommentti

Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.

Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei  it-insinööriä.

Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.

Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.

Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen  juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.

Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia.  Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.

Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?

Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden  saappaanheittäjien  kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja  ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa,  ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.

Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat  ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden,  ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.

Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja  ponnistelun kautta.

Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla.  Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa  saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi;  hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa.  Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.

Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.

Ihmisten aika on koittanut!

PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.

[HTML1]

Vaalipuheen kirjoittamisen vaikeus

~ Jari ~ Jätä kommentti

Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.

Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.

Lausuisinko näin:

”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on  veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi.  Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja  mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse!  Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären.  Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat  ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”

Äkkiä havahdun.

Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:

– Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.

Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:

”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”

Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.

Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:

“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”

[HTML1]

IBTA:n miesten jalanjäljillä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on  pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.

 Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.

Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme,  pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja  mumista käsittämättömiä itseksemme.

Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.

Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.

Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.

Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.

Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.

[HTML1]

Saapassissit etäisille maille

~ Jari ~ 1 kommentti

Suomen Saappaaheittoliiton missioksi eli perimmäiseksi toiminnan tarkoitukseksi on kunnianhimoisesti määritetelty ”booting the world” eli ”maailman saapastaminen”.

Kansainvälisen toiminnan laajuus painottuu myös uusissa, tulevissa valtionapukriteereissä, joten kaikesta päätellen olemme oikealla tiellä.

Olisi hienoa saada suomalaislähtöinen liikunta- ja kulttuuri-ilmiö leviämään kautta maapallon; edes sauna tai joulupukki eivät siinä ole onnistuneet. Jotenkin tuntuu, että meille saappaaheittäjille mikään ei ole mahdotonta, vaan itse asiassa easy going thing.

Ensi maaliskuussa matkaamme Uuteen Seelantiin, jossa talvella on kesä: kohtaamme täysin uuden saapaskulttuurin. Jotain yhteistä meillä on: keskusteluissa olen saanut sen kuvan, että myös Uudessa Seelannissa sikäläiset sissit vannovat hauskanpidon ja kisailun nimeen. Ja Taihapen, tuon saapasmaailmanpääkaupungin kaduilla näemmä luovuuskin on arvossaan.

PS. Uskon, että saappaanheiton arvostuksen nousuun tulevina vuosina eniten vaikuttaa sen kansainvälinen leviäminen. Kun siinä onnistumme, huomioivat meidät paremmin myös media ja sponsorit, jotka enenevässä määrin ovat kansainvälisesti toimivia. Levityksessä meitä auttaa muita urheilulajeja humaanimpi toimintafilosofiamme ja se, että pystymme tarjoamaan harrastusten ja elämäntapojen markkinoille jotain omaperäistä ja sielunelämää syvältä puhuttelevaa.

[HTML1]

Matti, Miffy ja Mää

~ Jari ~ 2 kommenttia

Kadehdin muinaista kaveriani Mattia. Joskus harmaaksi maalattu mies on keskellä myrskyn silmää ja elää elämänsä tähtihetkeä. Ympärillä on kiihkeä, noitajahtiin virittäytyneen joukon lauma ja sen keskellä Matti on ainoa rauhallinen mies. Pääministeri.

Mattiin tutustuin Nurmijärven Sanomien aikoina. Matti oli paikkakunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistaakseni, ja vieraili usein lehdessä. Median merkityksen entisenä päätoimittajana tuntien kävi sanalla. Juttelimme Suomen tulevaisuudesta ja pohdimme eri näkökulmista mm. kysymystä, millainen on hyvä presidentti. Puhuimme välillä historiasta. Molemmat totesimme diggaavamme Kekkosta ja jälleen käänsimme katseemme takaisin tulevaisuuteen.

Sanoin Esalle joskus 1990-luvulla, että Matista tulee vähitellen Suomen pääministeri. Voi tulla presidentti, jos kekkosempaa ei löydy. Vaikka Matti muistuttaa enemmän Kokkosta kuin Kekkosta. Kekkosessa on hieman Isokorpea. Kekkonen viihtyi votkan, tyttöjen ja venäläisten seurassa. Matti vain tyttöjen ja venäläisten, joihin syvempi suhde ei ehkä ilman votkaa onnistu. Presidenttiydestä ja pääministeriydestä viis! Se Kekkoselle ja Matille on yhteistä, että molemmat elävät täysillä keskellä myrskyä. Matti nyt ja Kekkonen vieläkin.

Jotta tarinan kaari toteutuu, tarvitaan kohtalokas nainen.  Menneellä viikolla median huomion valloitusyrityksen teki Miffy, Vantaan sivistyslautakunnan sivistynyt  vasemmistoedustaja, vaikuttavilla hardcorekuvilla. On pakko myöntää, että mieluummin seuraisin tästä edes Miffyn, tuon rohkean perheenäidin tarinaa, sori vanha kamu, mutta mitä tekee Matti?

Matti veti kylmästi esiin salaisen media-aseen, tuppeen sahatun koivulaudan! Tiedättekö mikä se on?  Kaakkimaan poikana voin valistaa, että se on särmäämätön koivulauta, siis sellainen lauta, johon koivun kuori on jätetty päälle, kun ei ole särmärille ollut vara maksaa palkkaa. Sellaisia Vanhasen tiilitalon takapihalta löytyy varmasti iso tapuli. Poliisi ja Tekniikan Maailma tutkivat…

Ja tuppeen sahatun koivun myötä Miffy, tuo suloinen juonittelija,  median valokeilassa himmeni ja tuppeen sahattu koivu seisoi tukevasti estraadilla. On kateellisena pakko kysyä, Matti, miten sinä sen teit?

Lukija voi  ihmetellä, miten tämä tarina liittyy saappaanheittoon. Yhteistä on ooppera. Suomen asioiden hoito ja siihen liittyvä media on alkanut entistä johdonmukaisemmin  toistaa oopperan kaavaa. Siihen liittyy suuria sankaritekoja, juonittelua, halpamielisyyttä ja kohtalokas nainen. Aivan kuten saappaanheitossa.

Nauttikaa taiteesta ja saappaanheitto-oopperasta. Jonkinmoisina kohtalon heitteleminä oopperahahmoina te tulevaisuudessa muistatte Matin, Jorman, Kekkosen, Kokkosen, Saapasnaisen ja sen häijyn nimimerkkikirjoittajan. Unohtakaa Miffy ja minut.

[HTML1]