Tyrvää palaa

Varmistaakseen pakotien punakaarti tuhosi Kokemäenjoen sillat. Kun se ei Vammalassa onnistunut, kauppala sytytettiin bensiinillä tulimereksi. Palo kesti kaksi päivää.

Pari kuukautta vaille 99 vuotta sitten vanha Satakunta oli Suomen väkivaltaisin kolkka. Ihminen ristiinnaulittiin ladon seinään, pappi naulattiin saarnastuoliin kielestään, poliiseja tapettiin ja survottiin jäihin, kartanoita ja isoja taloja tuikattiin tuleen, niskalaukauksia jaeltiin isännille, pösöinä pidettyjä kolkattiin ja työnnettiin Vammaskoskeen.

Myöhemmin historioitsijoilla on ollut hikinen työ selvittää, mitkä tarinat olivat tosia ja mitkä valkoisen sotapropagandan luomia silminnäkijäkertomuksia, jonka tehtävä oli perustella valkoisten omia kostotoimia, jotka tehtiin periaatteella: ammuttiin vähän kaikkea, mikä liikkui, mutta harvemmin todellisia pahantekijöitä, jotka olivat karussa.

Ihmisten käsittely oli puolin ja toisin julmaa. Taustalla oli pitkään kytenyt viha ja inho osattomien ja vallasväen välillä, joka räjähti liekkiin punavallan romahtaessa huhtikuussa1918, kun toiset kokivat, että heillä ei ole enää mitään menetettävää ja toisista tuntui, että heidän on aika kostaa.

Satakunnassa sodittiin vielä sen jälkeen, kun Tampere antautui 6. huhtikuuta vakokaartille ja Helsinki saksalaisille viikkoa myöhemmin.

Vammalan kohtalon päivänä 17. huhtikuuta punakaartilaiset hätistivät paikkakunnan vauraimman kauppiaan Frans Lehtosen ulos Vammalan pappilasta, jossa häntä oli pidetty vankina. Vanhempien mestarien kannustamana sisällissodan lapsisotilaan symboliksi iltapäivälehden erikoisnumeron kansikuvassa päätynyt 14-vuotias punakaartilainen Arvo Koivisto ampui Lehtosta takaapäin winchesterillä päähän ja työnsi hänet Vammaskoskeen. Pyssyssä oli aikalaisen Tyrvään Sanomien toimittajan mukaan dum-dum luoti, joka irroitti puolet Lehtosen päästä. Kauppiaasta jäi Vammaskosken sillalle vain hattu. Kun Lehtonen myöhemmin saatiin ylös Liekovedestä, todettiin, että häntä oli ennen teloitusta pahoinpidelty.

Koivisto eteni punakaartilaisen urallaan Lahden Hennalan vankileirille asti, josta tyrvääläiset noutivat hänet kotiseudulleen. Paikallinen tuomioistuin luovutti Koiviston surmatun kauppiaan Frans Lehtosen Olavi-pojalle teloitettavaksi.

Lapsisotilas Koivisto, tosin sen ajan käsityksen mukaan työmiehen iässä, oli Tyrvään punakaartin jäsen ja Suodenniemen verisen punapäällikön Väinö Koiviston veljenpoika. Arvon veli Nestori kuoli tautiin Lahden vankileirillä. Neljä varmaa murhaa tehnyt ja 16 Ahlströmin työntekijän murhan järjestelemisestä epäilty Väinö Koivisto onnistui karkaamaan Hämeenlinnan vankileiriltä ja kiinni jäämisen jälkeen kahdeksan vuoden vankilatuomion kärsittyään hän eli pitkähkön elämän ja kuoli 80 vuotiaana.

Vammalan kohtalon päivänä Väinö Koivisto toimi Karkun rintamalla punapäällikkönä.

Kauppias Lehtosen murhapäivänä 17. huhtikuuta Tyrvään seudulla tapahtui sotilaallinen ratkaisu, kun Karkun kirkkoaidan takaa ja kuularuiskulla kirkontornista Karkkua puolustanut punaisten rintama tykkitulessa romahti ja pakeni kohti Vammalaa. Kummallekin puolen aitaa jäi sievoinen määrä kaatuneita. Uimataidottomimmat pakenijat hukkuivat teiden yli tulvivaan Rautaveteen, jonka tulvan punaiset olivat joidenkin tietojen mukaan panneet itse liikkeelle valkoisten etenemisen hidastamiseksi.

Vammalan asemalle punaiset tuhosivat joitakin junia ja vaunuja, mutta jättivät aseman ja kauppalan itäpuolen ehjäksi, koska se oli Nälkälänmäki, köyhien asuinalue. Vain pappila itärannalta tuikattiin tuleen ja sen jälkeen vetäydyttiin Vammaskosken yli länsirannalle. Punaiset asettivat Vammalan kirkon torneihin kaksi konekivääriä, jotka nakuttivat jonkin aikaa. He yrittivät myös räjäyttää siltaa, siinä juuri onnistumatta, vain yksi miina räjähti, toinen jäi suutariksi.

Koitti Vammalan kohtalonpäivän ilta. Siirtäkäämme puheenvuoro itärannalle saapuneelle nimettömälle valkokaartilaiselle, jonka kuvaus tuoreeltaan 24. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä Länsi-Savo –lehdessä vaikuttaa yksityiskohtaisen tarkalta:

”Ilta alkoi hämärtää. Väkevinä kohisivat Vammaskosken keväiset vaahtopäät kuohut laulaen vapautuksen voimakasta säveltä… Mutta kellon ollessa hieman yli puoli kymmenen nähtiin mustan savupatsaan kohoavan pimenevää taivasta vasten. Pian kohoaa toinen, kolmas ja neljäs, niin että noin kymmenen tienoissa koko seutu on kamalana tulimerenä, jonka keskellä kohisi ja ryskyi syytäen kipinöitä ja kekäleitä kilometrien päähän Kiikkaan päin.

Puhalsi kohtalalainen itätuuli. Yhtä aikaa oli kymmeniä taloja tulessa. ”

Paloa seurannut Aamulehden erikoiskirjeenvaihtaja kertoi ”kauppalan näyttäneen yhdeltä ainoalta tulimereltä.”

Tyrvään Sanomissa nimimerkki Maiju antoi raportin tulen keskeltä:

”Pommit räiskyvät. Kotini palaa. Vammala palaa. Prusi, Tuomarin ja Nordlingin talot leimuavat pimeän illan kaameissa liekeissä. ”

Seuraavana päivänä palosta raportoinut valkokaartilainen tarkasteli edessään avautuvaa näkyä:

”Aseman puolelta Vammaskoskea on poltettu vain rovastin pappila ja Lehtosen sivukauppa. Puhelinpylväät on rekien ja rattaiden kanssa laitettu barrikaadeiksi. Komea kauppala on raunioina. Tuossa on osuuskauppa sorakasana. Tuolla lääkärin uusi rakennus tuhkana. Tuolla Kansallispankin kaksikerroksinen talo. Kymmenittäin yksityistaloja. Kunnantalokin on palanut ja Tuomarin asunto, jossa oli vanha arvokas kihlakunnan arkisto.

Tuomiston talo on tuhkana. Navetan paikalla näkyy palaneita lehmien raatoja, 23 lehmää on poltettu kytkettyinä kiinni navettaan, samoin tallissa kaksi hevosta. Kaikkiaan palaneita taloja on ainakin 50.

Tätä kirjoitettaessa roihuavat tulipalot Punkalaitumella päin, luultavasti Illossa, osoittaen tietä mitä punaryssät pakenevat.”

Myös Maiju kiinnitti huomiota eläinten kohtaloon huhtikuun 19. päivän aamuna:

”Lehmät, hevoset, lampaat, siat ja kaikki elävät olivat yhtenä luumöhkäleenä kytkyihinsä paikalle palaneet.”

Paetessaan Kauvatsalta punakaarti tuhosi Karhiniemen lossin. Nykyään paikalla on silta.

Vammalan vielä kytiessä huhtikuun 19. päivänä tulipaloja roihahteli lähellä Kiikoisissa ja Kauvatsalla valkokaartin puhdistaessa pikkupitäjiä punaisista. Kiikoisissa paloi viisi taloa.

Räjähdykset ja savupatsaat etenivät Porin radan vartta päivän kuluessa. Porista tiedotettiin, että viimeinen punikkijuna oli lähtenyt kaupungista aamulla kello 10. Siinä matkustivat ylipäällikkö Hannes Uksila ja räjähdysmestarit, jotka viime hetkellä sytyttivät aseman tuleen. Samana päivänä roihusi Harjavallan asema, sitten poltettiin Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän ja Kauvatsan rautatieasemat. Kolme rautatiesiltaa räjäytettiin, joista isoin oli Pahakosken silta.

Huhtikuun 19. päivän iltaan mennessä valkoiset ilmoittivat puhdistaneensa punaisista Porin ja Tampereen välisen ratavarren Kiikkaa lukuunottamatta, jota punakaarti vielä piti halussaan. Seuraavana päivänä uutiset kertoivat punaisten poistuneen myös Kiikasta räjäytettyään takanaan sillat, muun muassa rautatien ylittävän. Kiikka jäi punaisilta ehjäksi ja asemakin säilyi.

Miksi vanha Satakunta päätyi tulimereksi ja miten tarina jatkui?

Jatkan itsenäisyytemme alkumetreistä myös seuraavassa blogissa, koska mielestäni moni asia on pohdiskelun arvoinen.

P.S. Esitän kiitoksen Tyrvääläinen sukua harrastamassa –blogin kirjoittajalle Anne Metsäpurolle, joka on tutkinut Tyrvään seudun henkilöhistorioita ja kertonut arvokasta tietoa myös tässä blogissa esiintyvistä henkilöistä Arvo ja Nestor Koivistosta sekä Frans Lehtosesta. Henkilöhistorian syventämiseksi suosittelen kyseisiä blogeja ja kaikkea muutakin Metsäpuron tuotantoa.

Lähteinä olen käyttänyt vuonna 1918 ilmestyneitä sanomalehtiä sekä SSHY:n arkistoa.

 

Anne Metsäpuron kommentti Tyrvää palaa -kirjoitukseen:

Seuraavanlaisen arvokkaan palautteen sain Anne Metsäpurolta sähköpostitse, koska syystä tai toisesta blogini kommentointitoiminta ei toiminut. Merkittävin Annen huomio koskee Väinö ja Arvo Koiviston sukulaisuussuhdetta, jota ei ollut, vaikka Koivistot olivat lähtöisin samalta paikkakunnalta eli Suodenneniemeltä. Pahoittelen tulkintavirhettäni kirkonarkistoja kiihkolla tutkiessani. Virhe johtui samasta pitäjästä ja samannimisestä isästä. Onneksi on Anne Metsäpuro, sukulaistyttö, joka on paras tuntemani asiantuntija, mitä tulee vanhan Satakunnan sukuihin. Seuraavassa Annen palaute:

”Moikka,

Yritin kirjoittaa kommenttia blogiisi, mutta se ei onnistu.

Palautteeni liittyy Tyrvää Palaa tekstiin sivulla:
http://bootthrowing.net/blog/isokojar/2017/02/20/tyrvaa-palaa

Palaute jota yritin kirjoittaa on:
Hei,
Väinö Koivisto ja Arvo Koivisto eivät olleet sukua.
Juha Väinö Koivisto syntyi 12.1.1896 Suodeniemen Sävillä. Se käy ilmi mm. papintodistuksesta. Ja Suodenniemen seurakunnan rippikirjoista 1892-1901
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16789&pnum=344
Hänen vanhempansa olivat David (Taavetti) Iisakinpoika Koivisto s. 3.2.1862 Lavia Aluskylä ja Amalia Antintytär Mäkelä s. 20.9.1864 Kankaanpää. Davidin isä oli Isak Malakias Matinpoika s. 17.1.1828 Lavia k. 13.8.1882 Lavia Aluskylä.

Arvon vanhemmat ovat Vihtori iisakinpoika Koivisto s. 8.3.1860 Suodenniemi ja Karolina Josefina Miinantytär Leppänen s. 20.5.1864 Kiikoinen.  Vihtorin isä oli Isak Immanuel Heikinpoika s. 22.8.1838 Suodenniemi.
Taavetin ja Vihtorin isännimi on sama, mutta kyseessä on kuitenkin eri henkilöt. Sukunimistä ei sukulaisuutta voi päätellä.

Kauppias Lehtonen haettiin käsittääkseni keskellä yötä kotoa. Lienevät olleet viemässä Vanhaan Pappilaan, jossa oli muitakin vankeja. Mitä lienee tapahtunut kun sillalla jo päätyivät tappamaan kauppiaan.

Kiitos vain itsellesi mielenkiintoisesta blogista!
t. Anne”

Pahoittelen, että kommentointitoiminto ei toistaiseksi toimi. Yritämme hakea asiaan ratkaisua. Kommentoida voitte joko facebookissa tai lähettämällä minulle sähköpostia (jari.isokorpi(at)kauniskaari.fi).

Kaksi paksua – kumpi kaatuu?

Saunan portailta usein katselimme  isoa kuusta, joka varjosti pihaa. Se pitäisi kaataa, mutta uskallammeko? Näytti siltä, että sekä sauna että aitta voisivat jäädä kuusen alle. Mahdollinen kaatoalue oli kapea. Oli osuttava parin metrin aukkoon, sillä toisella puolen vaani konkelo ison koivun kanssa. Tavoitteemme oli pyöräyttää kuusi maahan koivun oksien kautta runkoon osumatta.

Tehtiin kaatolovi. Se ratkaisee mihin suuntaan kuusi kaatuu.  Tässä vaiheessa kaikki näytti hyvältä.

Kaikki on korkeimman kädessä. Jos puun alle jää, ei kypärä auta. Pipo riittää. Sahaamalla voi kaatosuuntaa vielä hieman säätää. Pirjo on kirveen hamaralla iskenyt aamulla ostetun kaatokiilan sahausrakoon. Saas nähdä mitä tapahtuu 🙂

Nyt se kaatuu. Onko suunta oikea?

Kuusi on kaatunut. Miten kävi aitalle?

Raivataan ylimääräiset oksat pois niin nähdään.

Täydellinen kaato kohtaan johon tähtäsimme. Aitta jäi ehjäksi eikä tullut konkeloa.

Aika mukavasti pihkaista polttopuuta ja oksia kokkoon.

[youtube https://youtu.be/dae0XW5Ak8Q]

Katso videolta millaisia fiiliksiä onnistunut kaato aiheutti.

Vikahteella saa ihmeitä aikaan

Rikkailla ei ole tapana maksaa veroja vaan tavalla tai toisella he junailevat itselleen veroparatiisin. Kalmarin Unionin aikaan Satakunnassa sanonta verot köyhän kansan verta juo oli sananmukaista totta. Veroista vapaa aateli keräsi veroja sotajoukon avulla luontaisetuinaan ryöstö, kidutus, pakotettu seksi, tuhopoltto ja mitä mielikuvituksellisimmat rosvoparonin elämää sulostuttavat kauheudet. Muistona veronkannosta Satakuntaa geneettisesti rikastuttivat juutilaissukuiset lapset. Suur-Huittisissa veronkanto uudistui ja taisi hetkeksi jopa lakata, kun syksyisenä päivänä 1522 talonpojat varustivat kirveet ja vikahteet sota-aseiksi Sammun Takkulan kappelin mäellä. Sinä päivänä vainoajista tuli vainottuja ja vainotuista ainakin hetkeksi oman elämänsä herroja, jotka seuraavana kesänä saattoivat mahtailla Kokemäenjokilaakson hyvällä viljankasvulla, kunnes uusia saaliinhimoisia verottajia ilmaantui ja suu oli pantava soukemmalle.

Näin huittislaisten kapinaan perehtynyt J.R. Aspelin kuvailee tapahtumaa Uudessa Suomettaressa vuonna 1866, numerossa 49:

”Juutin sodan kauhuja muistuttavat enimmät Juutinnimiset talot ja paikat Suomen rantamailla. Parhaiten näkyy juutilaisten muisto säilyneen Satakunnassa, jossa rahvas monessa kohden liittyi noita vainoojiansa vastustamaan.

Varsin ankara näkyy tappelu olleen Juutinarolla Huittisissa. Suuri joukko juutilaisia ratsumiehiä, muutamia satoja luvultaan, oli paluumatkallaan ylimaan pitäjistä. Huittisten miehet silloin päättivät ruveta väijymään tuota joukkoa Sarvolan ja Sammun kylien välillä.

He jakaantuivat kahteen osaan. Niistä toinen asettui likeisemmälle Sammun kylää maantien varrelle, jossa toisella puolen oli vuori ja toisella suo. Toinen joukko asettui puoli vanhaa virstaa tuonnemmaksi Raskalan ja Sarvolan kyliin, jossa metsään kätkettynä pitkin maantietä väijyi vihollisen tuloa. Aseina kuuluu talonpojilla olleen nuijia ja keihäitä sekä seipäisiin köytettyjä kirveitä ja vikahteita.

Tuskin olivat juutilaiset ehtineet ensimmäisen joukon ohitse, niin tämä karkasi heidän selkäänsä ja ennen kuin juutilaiset saivat selville mitä tehdä, oli heillä toinenkin joukko vastassa.

Tuntematta tien vierteitä juutit pakenivat suolle, johon hevoset vajosivat pääsemättömiin. Siinä he talonpoikain saartamina vähitellen saivat surmansa kaikki. Ei yhtään kuulu päässeen pakoon. Suo sai siitä pitäin Juutinaron nimen. Tarinan mukaan surmatut haudattiin Takkulan kappelinmäkeen, josta pitkin aikoja on luita ja aseita löydetty.”

Talonpoikien käyttämä sotataktiikka on yksinkertaisuudessaan nerokas ja antaa viitteen siitä, että motitus oli miehille tuttua historian hämärästä, jolloin hirvieläimiä saarrostettiin ja ajettiin ansakuoppiin.  Kun tie katkaistaan molempiin suuntiin ja hevoset pelotetaan oikealla tavalla tekemään sotilaiden puolesta päätöksen, ne ensin ehkä yrittävät rynnätä päin vuorta ja pillastuneina syöksyvät toiselle puolen tietä suohon. Vikahteilla oli silloin helppo viiltää hevosten vatsat auki, jolloin ne valahtavat polvilleen ja seipään päässä olevilla kirveillä oli vaivatonta jaella tasapainonsa menettäneille sotilaille armoniskuja. Sellaista kypärää ei ole keksitty, joka kasaan menemättä kestäisi hyvin ruokitun talonpojan valtavalla voimalla iskevää kirveen hamaraa.

Taidetta   Huittissa Lauttakylän keskustassa.

Vuonna 1895 tuli nykyaika vanhaan Satakuntaan junaradan muodossa. Juna pysähtyi Tyrvään, Kiikan ja Kauvatsan asemilla. Tyrväällä alkoi ilmestyä Tyrvään Sanomat ensimmäisenä paikallislehtenä Suomessa. Vuoden 1895 ensimmäisessä numerossa sivulla kaksi on uutinen, jonka otsikkona on Muinainen sotatanner:

”Muinainen sotatanner on löydetty Huittisten pitäjän Sammun kylän Vähäkäen maalta, noin kilometrin päästä kirkolta Tampereelle päin. Sanotun talon omistaja Y. Vähäkäki rupesi tänä syksynä sulattamaan Hiukkavainio nimisen peltonsa mäkeä pelloksi, ja sitä tehtäissä on löydetty jotenkin läheltä maan pintaa suuri joukko ruostuneita keihäänteriä, isompia ja vähempiä; tikarin teriä useampaa laatua, veitsen teriä, muutamia hyvin suuria, miekkain kappaleita ja kahvan osia; pronssisia solkia, priiskoja ja vanhanaikaisia epoletteja, pronssivitjain kappaleita, suitsien kuolaimet; spiraali- ynnä muita renkaita sekä joukko pronssi- ja rautakaluja, joiden tarkoitusta on vaikea arvata. Siellä, missä näitä kaluja on löydetty, on myöskin ollut kalujen päällä taikka ruokamullan joukossa runsaasti mädäntynyttä luunpulua, joiden rakenteesta ja laadusta voipi otaksua niiden olevan ihmisen luuta.”

Kooltaan mahtava näyttää juutilaisten joukkohauta olleen. Aspelinin mukaan pikkupojat olivat kaivelleet pellosta sotaromua vuosisatoja. Kuten Tyrvään Sanomien kirjoitus kertoo, välillä unohtuneesta haudasta romua löytyi lisää luiden jo lähes maaduttua.

Huittislaisten tapaan koko Ala-Satakunta nousi kapinaan ja lisää vallanpitäjien ruumiita syntyi Kokemäellä, Harjavallassa, Ulvilassa, Eurassa ja Laitilassa. Hengissä säilyneet juutilaiset yrittivät paniikissa Suomesta pakoa meritse, mutta joutuivat rannikon verenhimoisten merirosvojen uhreiksi.

Seuraavaan vuoteen mennessä koko tanskalaisvalta oli kukistettu niin Itämaaksi nimitetyssä Suomessa kuin Ruotsissa. Valtaistuimelle nousi kuningas Kustaa Vaasa. Kalmarin Unionin ja myös katolisen kirkon lonkerot väistyivät Satakunnan yltä ja aikaisempaa tarkemmat verottajat vouteineen ilmaantuivat. Alkoi kansalle taloudellisesti äärimmäisen raskas Ruotsinvallan aika.

Suohon sotkemisen taito

 ”Huittisisa on tyätä ja ruakaa.

Tyrväällä nälkää ja huaria.

Karkusa järviä ja vuaria.”

Vanha huittislainen hokema

Väkivalta on aina ollut mediaseksikästä. Niin Amerikan kuin Satakunnankin villeissä länsissä väki kai enimmäkseen teki muuta kuin tappoi ja tappeli. Kuitenkin vain kaikkein väkivaltaisimmat tarinat ovat jääneet elämään kansan suussa, historioissa, kirjoissa ja elokuvissa. Nykyisin parhaista tappelutarinoista tehdään pelejä, jotta me rauhaa rakastavat pullamössösukupolvien kasvatit ties monennessako polvessa saamme elää nuo sielun pimeitä kieliä värisyttävät veriset sekunnit uudelleen. Väkivaltaisilla tarinoilla on tehty enemmän rahaa kuin aikanaan tuottoisilla ryöstöretkillä vieraille seuduille konsanaan.

Seuraava ajankohtaan nähden yksityiskohtainen väkivaltatarina kotiseudultani Suur-Huittisista historian hämärästä kaivettuna juontuu niin kauas kuin juuttilaissodan aikoihin. Tarinan oli kansan suusta tallettanut J.R. Aspelin vuoden 1866 Uuteen Suomettareen, numeroon 49.

Tarina kertoo siitä, miten huittislainen sekalainen joukko tappoi yli 300 tanskalaisesta ryöstelevästä ritarista koostuvan sotilasosaston sananmukaisesti sotkemalla sen suohon. Sotastrategisesti kertomus on mielenkiintoinen, koska se on varhainen kuvaus ikivanhasta suomalaisesta sotaopista, motittamisen taidosta. Samalla se kertoo, miten pitkälle kansan yhteistyötaidot Kokemäenjoen ja sen sivujokien varsilla olivat kehittyneet jo varhaisina vuosisatoina.  Mutta aloitetaan kaikki alusta ja kokoonnutaan syksyisenä sunnuntaina vuonna 1522 Huittisten kirkkoon.

Tuona sunnuntaina Huittisten isännät pyysivät pappia lukemaan kirkonmenojen jälkeen seurakunnalle salakielisen viestin, jonka mukaan ”Huomenna on härkä tapettava.” Huittinen on viiden joen leikkauskohtaan muodostunut suisto ja sen kirkkoon väkeä kokoontui jokien varsilta veneillä ja kärryteitä pitkin. Kirkkoon tultiin myös Keikyästä, Kauvatsalta ja Vampulasta.

Tanskalaissotilaiden suohon sotkemiseen johtanut  ”häräntappo”  käynnistettiin tässä kirkossa. Huittisten kirkko on rakennettu 1500-luvun vaihteessa.

Aikalaisasiakirjoista saamme hieman vihiä siihen, minkälaista seurakuntaa Huittisten kirkossa tuona sunnuntaina istui ja ketkä kirkonmäellä palveluksen jälkeen olivat mahdollisesti äänessä.

Huittisten isoja isäntiä tuohon aikaan olivat ainakin Takun ja Ytin pojat. Takku oli luonut omaisuutensa kuskaamalla tynnyreissä hevoskuormittain suolaa Turun linnasta ja kaupittelemalla sitä vähäisempinä erinä jokivarsien taloille. Tuohon aikaan hän laajensi reviiriään aina ostamalla lisää maata, kun tilaisuus tuli. Sukupolvesta toiseen Takut olivat jonkinmoisia kyläpäälliköitä, myöhemmin myös pappeja ja nimismiehiä ruotsalaistetuin sukunimin.

Ytit olivat asuttajia ja maanvaltaajia. Juuri 1500-luvulla Ytit olivat haastettuina käräjille heidän tyrvääläisten mielestä laittomasti valtaamistaan maa-alueista Tyrvään puolelta. Ytit tuomittiin muhkeisiin sakkoihin, mutta ei se heidän intoaan lannistanut. Juuttilaissodan aikoihin Ytit olivat kääntäneet katseensa Kauvatsan suuntaan, jossa pitkä pätkä hehkeää Kauvatsajokilaaksoa Levelän ja Mulvolan välissä odotti valtaajaa. Sinne suuntasi kolme Ytin veljestä ja he perustivat Yttilän, josta paljon myöhemmin tuli Kauvatsan kirkonkylä.

Toiset Ytit nuolivat maajanosta kuivia huuliaan Kokemäenjoen eteläpuolelle Köyliön suuntaan. Myös sinne Pyhäjärven rehevään maisemaan perustettiin Yttilä kirkonkyläksi. Myöhemmin 1700-luvulla kummassakin Yttilässä oli Ytterberg niminen ruotusotilas kantaen ruotsalaistettunakin muistoa tarkkavainuisten maanvaltaajien sukunimestä.

Viivähdin Yttien suvussa, koska Kauvatsan Yttilä-taustaisena minussa väkisinkin Palmien kautta virtaa tuota maanvaltaajaverta, tosin valtavasti laimenneena. Niinhän se sukupolvitarina menee, että geenit sekoittuvat mitä villeimmin, mutta tavat ja tottumukset sukupolvesta toiseen säilyvät. Katson mihin suuntaan hyvänsä minun sukuni tarina liittyy maan valtaukseen ja metsän asutukseen, jonka ansiosta Suomi ponnisti metsäteollisuuden avulla nykyiseen yltäkylläiseen vaurauteensa. Historian myötä esi-isäni oppivat tekemään motteja myös  käsitteen epäsotilaallisessa merkityksessä.

Mutta palataan syksyn 1522 Huittisten kirkkoon ja tarkastellaan kolmea Kauvatsan miestä lähemmin, koska heidän liikanimensä antavat vihjeen heidän persoonistaan tai ainakin kauvattalaisesta huumorintajusta.

Yksi heistä oli Levvee ja toinen Vatisuu. Levvee antoi nimen talolle ja Levelän kylälle, joka nykyisin tunnetaan Kauvatsankylänä. Levvee tukee myyttiä kauvattalaisten poikkeuksellisesta isokokoisuudesta. Jo varhain Kauvattalla tunnettiin sanonta, että vain viisi kauvattalaista isäntää mahtuu kirkonpenkkiin rinnakkain. Kauvatsaa nimitettiin isovattaisten maaksi. Peilistä tarkkailemalla olen arvellut, että jokunen pisara leveläläistä geeniä on minunkin dna:hani päässyt roiskahtamaan.

Liekö Vatisuu ollut suurisuinen tarinankertoja vai mahdollisesti suursyömäri, mikä seudun maalliseen vaurauteen keskittyneen ja sen tunnusmerkkiä mässäilyä suosineen tavan perusteella on hyvin todennäköistä. Ehkä Vatisuu oli molempia.

Kirkonpenkissä vanhempiensa vieressä istui Kauvatsan Ahvenukselta kotoisin oleva poikanen, joka kansalta sai liikanimen Orinkulli. Hänen etunimensä oli Dionysius. Hänestä tuli Nissilän ensimmäinen isäntä. Käräjäkirjojen perusteella Dinysius eli Nissi näyttää suuntautuneen lähinnä pienimuotoisiin kepposiin. Pojan mahdollisesti  dionyysisestä elämänurasta eivät asiakirjat mainitse.

Seuraavassa blogissa lavean kuvailun sijasta kerron tapahtumista, jotka sisältävät pelkkää raakaa toimintaa. Valotan hieman myös tapahtumien yhteiskunnallisista taustaa ja niiden merkitystä myöhemmälle historialle. Mutta pysähtykäämme siihen hetkeen, kun joukko haarniskoihin pukeutuneita tanskalaisia ryöstellen ja raiskaillen ratsastaa Ylä-Satakunnasta kohti Huittista ja vaarasta hälytetty kansa kuuntelee papin puhetta. Huittisten pappi saarnaa latinaksi mutta viestin härän tappamisesta hän kertoo suomeksi.

Tappelijan kehto

“Jag var ett barn, när han drog bort,

sen fridens dag var slut, 

Dock minns jag än hans stolta gång,

jag minns den var minut, 

Hans hatt, hans plym, den bruna hyn 

Och skuggan från hans ögonbryn: 

Nej, aldrig går det ur min syn, 

Hur härlig han såg ut.”

J.L. Runeberg: Soldatgossen

Johan Ludvig Runeberg runossaan Sotilaspoika tarjoaa elämyksellisen ajankuvan siitä, millaisia tunteita Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas 1800-luvun kylän raitilla kävellessään herätti ja miltä hän aikalaisten silmin näytti. Vapaasti käännettynä: ”Olin lapsi kun hän lähti, kun rauhan aika päättyi. Muistan hänen ylpeän käyntinsä. Muistan joka yksityiskohdan: hänen hattunsa, hänen sulkansa, hänen ruskettuneen ihonsa ja varjot hänen silmäkulmiensa alla. Mielestäni ei koskaan unohdu, miten upealta hän näytti.”

Porin rykmentti oli vanhan ajan Ruotsin armeijan valio-osasto, sen yksiköistä ammattitaitoisin ja paras. Rykmentti otti mies miestä vastaan taistelemalla suurvalta-ajan jälkeisen Ruotsin ainoat merkittävät voitot, lähes aina ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan: Koljonvirta ja Parkumäki Kustaan sodassa ja Lapua Suomen sodassa ovat niistä tunnetuimpia. Rykmentin tavaramerkki oli suora pistinhyökkäys vihollista päin. Rykmentin miesten pistimet olivat 70-senttisiä, kun vastustajan rotanhännät olivat 30-senttisiä. Myös rykmentin miehet olivat satakuntalaisella tavalla isoja. Kuka väittää, että koolla ei ole merkitystä siinä tapauksessa, että koko on varustettu mitä rautaisimmalla itseluottamuksella?

Rykmentin miesten ympärillä liikkui kansan rakastamia tarinoita, joita uuvuttavien marssien, nälän, tappelujen ja kulkutautien karaisemat sotasankarit mielellään itse kertoivat. He olivat suosittuja vieraita totien äärellä niin pappiloissa kuin majataloissa. Heidän pelottomuuttaan, sisukkuuttaan ja neuvokasta tappelutaitoaan sekä kertojanlahjojaan ihailtiin. Rykmentin sotilas kultanappeineen ja nauhoineen oli kuin nykypäivän räppäri, tarunhohtoinen hahmo, johon haluttiin samaistua ja joka läsnäolollaan ei voinut olla kohottamatta satakuntalaisen muutenkin korkeaa itsetuntoa, olipa hän piika, pappi, isäntä tai renki.

Kolme sotaa käynyt Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas Juha Palmi syntyi 21.4.1759 Kauvatsan Yttilän kylässä, jonka ohi Kauvatsajoki virtaa. Myös Palmin isä ja isoisä olivat sotilaita.

Jo hieman varhemmilta ajoilta lienee peräisin tuttu sanonta: Piru oot, jos oot Porista ja koko perkele, jos Kokemäeltä!

Arvelen sen liittyvän Porin Rykmentin Kokemäen komppaniaan, jonka riveissä Palmi-sukunimen perustaja Johan Palm eli Palmin Juha, taisteli. Tosin Palmin liittyessä komppaniaan vuonna 1788 sen nimi oli jo muutettu Toisen majurin komppaniaksi. Rykmentin historiaan jäävät suuret taistelut, Porrassalmet ja Lapuat, olivat vasta edessä. Välittömään historian kulkuun ne voitot eivät vaikuttaneet mitenkään, mutta sitä suurempi niiden vaikutus saattoi olla myöhempään historiaan ja nykyisten suomalaisten omakuvaan.

Ilman rykmentin tappelutarinoita ei paljon myöhemmin olisi syntynyt Runebergin Vänrikki Stoolia, eikä myöskään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka oli demokraatin vastaveto aatelisupseerien merkitystä suorittavan portaan kustannuksella ylikorostavalle Runebergille. Ilman näitä kahta teosta suomalaisten omakuva ja historia saattaisivat olla toisenlaiset tai sitten nämä nerokkaat kirjailijat olisivat keksineet tilalle jotain samankaltaista muuta.

Palmin Juha, jota myös Juhaniksi saatettiin poikana kutsua, oli ammattitappelija historian hämärään katoavassa sukupolvien jatkumossa. Kauvatsan Yttilässä, Porran, Kouhin ja Mikolan talojen muodostamassa ruodussa sotilaan ammatti periytyi isältä pojalle ja tältä pojanpojalle tavalla, jonka Runeberg runossaan Sotilaspoika kertoo. Sitä lauluahan me lapsena lauloimme kansakoulussa.

Johannes-nimen saaneen pojan tulevasta sotilasurasta keskusteltiin luultavasti jo kastajaisissa, jotka pidettiin huhtikuussa 1759 Yttilässä Mikolan talossa. Johanneksen isä oli yttiläläinen ruotusotilas Tuomo Ytterberg ja kummeina murahteli kaksi sotakarhua, nuorehko komppanian furiiri Johan Philip Lydeen ja lievikoskelainen Tuomon aseveli, knihti Sigfrid Hilman.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä sotajermut toiveikkaina juttelivat, kun nuoren miehen kehtoa keinuttivat. Mahtoiko Lydeen kehaista, että siinä on ihan isänsä näköinen tappelijanalku, vain arvet enää puuttuvat. Lahjoittiko Hilman pojalle kummilahjaksi ja tulevaksi leikkikaluksi käytöstä poistamansa pistimen?

Tulevan ruotusotilaan äiti Vappu piteli papin kastaessa sylissään lasta mutta pojan isoisä Yrjö Ytterberg kastajaisista puuttui. Hän oli kaatunut pikku-ryssän aikaan vuonna 1741 Helsingissä torjuessaan Kokemäen komppanian riveissä venäläisten rynnäkköä Suomeen.

Tappelu verissä

“On Kaakkimaa yksi kappeli,

jossa Lepistö ja Palmi tappeli.

Ja Kaakin Manta nauraa luritti.

Kun Lepistö Palmia kuritti.

 

Kaakkimaassa korven keskellä

sillä Kaakin Pransun leskellä,

siälä on se Nestori Viitamaa,

joka riirat ja torat aikaansaa.”

 

Pikkupojasta lähtien olen hillinnyt hurjaa luontoani ja osallistunut tappeluihin vain siinä tapauksessa, että on ollut pakko. Olen arvellut, että kunniakas ja arvostettu tappelemisen taito säilyy vähäiselläkin lajiharjoittelulla, mikäli on lahjoja. Määräävin luonteenpiirteeni on todennäköisesti laiskuus, joka kohdistuu monenmoista rellestämistä kohtaan. Ehkä minussa äitini suvun pihkalalaisena piirteenä kytee jotenkin naivi lapsen usko, että elämä olisi mukavampaa, jos ei lainkaan rähjättäisi ja tapeltaisi. Etupäässä yritän hurmata lähimmäisiäni heitä vuolaasti kehumalla ja ystävällisellä katseellani. Mitä päällekäyvempi ja sillä tavoin itsestään epävarmempi ihminen, sitä enemmän häntä yritän kannustaa ja kehua.  Oikein tiukoissa paikoissa viljelen huumoria. Tiedän, että monilta verisiltä yhteenotoilta välttyy kun käyttää luovuutta, eikä hermostu. Mutta myönnän kyllä, että synkkä palmilainen tappelijan geeni on minulla verissä.

Häveten tunnustan, että paljon olen hässäköihin joutunut siihen nähden, miten kovasti olen niitä koittanut välttää. Tappeluista ja kärhämistä ei minunkaan elämänurallani ole ollut puutetta; niistä monenmoista tarinaa, totta ja keksittyä, olen kuullut maailmalla liikkuvan. Sama vika oli minua sata vuotta vanhemmalla isotaatallani Palmin Nestorilla (syntyi 1856), jonka tappelusta Lepistön Hermannin kanssa Mäenpään Santra sai aiheen pilkkalauluun.

Viitamaan poika Nestori, sukunimeltään Palmi, oli tunnetusti pahapäinen, varsinkin kännipäissään, ja hänen kunnioitettavasta asenteestaan kertoo se, että hän oikeaa jalkaansa ontuvana harmaapartana haastoi tappeluun 14 vuotta nuoremman naapurinsa Lepistön Hermannin melko varmasti aavistaen lopputuloksen. Mutta eihän tappelussa voitto ole tärkeintä, vaan se, että patoutunut vitutus tulee hetkeksi kertaryminällä hoidettua.

Palmia kannusti ratkomaan naapurikiistaa tappelun keinoin todennäköisesti se, että hän oli taidostaan saanut nuoruudessaan hyvää palautetta.  Saattoi Nestori olla jonkinmoinen tähtitappelijakin samalla tavoin kuin myöhemmin hänen poikansa Selmi (syntyi 1894), joka erään tavallista rajumman tappelun jälkeen tuomiota välttääkseen lähti Amerikkaan ja värväytyi Yhdysvaltojen armeijaan. Silloin käynnissä oli ensimmäinen maailmansota (1914 – 1918) ja laajaa tappelutannerta oli nuorelle riuskalle miehelle sopivasti tarjolla. Saattoi olla niinkin, että tulevan voittajapuolen sotajoukkoihin eksyminen pelasti Selmin hengen. Jos hän olisi pysynyt Suomessa, hänellä rettelöijän maineen vuoksi olisi ollut suuri riski tulla tapetuksi hävityn kapinan aikaan (1918) silloin, kun valkoiset punaisia oikein urakalla ampuivat.

Huonompi tuuri kävi Palmin naapurinpojalle Kaakin Selmille (syntynyt 1900). Antautumisen jälkeen hän kuoli vankileirillä Riihimäellä. Äitini eno, Kauvatsan punakaartiin kuulunut Piilisen Svante (syntynyt 1895), ammuttiin 23. 5. 1918 kirkkoaitaa vasten Huittisissa. Pahaa hänen ei tiedetä tehneen, mutta asiakirjojen mukaan eivät viiden kauvatsalaisen teloitetun teot ampujia näytä edes kiinnostaneen. Svante oli yli kaksimetrinen, päätään muita pitempi.

Palmin Jari, Palmin Nestorin tyttären pojanpoika,
taustalla Atlannin aaltoja.

Kylmää harkintaa

Torpparin aurinko.

Jos Kiikoisten vuoden 1836 torpparikapinassa on jotakin nykypolville opittavaa, se on kylmä harkinta. Vaikka kapinoitsijoita oli ehkä satoja, he onnistuivat pitämään väkivallan aisoissa. Viha ei keittänyt yli, eikä ori kohtalokkaasti karannut torpparien käsistä missään vaiheessa: ei Uuden Majamaan tappelussa, ei Eerolassa, eikä oikeussalissa, vaikka kliseetä käyttäen ”alkoholilla oli enemmän tai vähemmän osuutta asioiden kulkuun”.

Torpparien päättäväinen, yksimielinen käytös viittaa siihen, että kapina oli hyvin suunniteltu ja taitavasti johdettu. Kapinoitsijoiden horjumaton itseluottamus antaa vihjeen siitä, että yhteiskunnallista verkostoa pitkin oli taustoja varmisteltu ja vuoropuhelua käyty myös maaherra Lars Gabriel von Haartmanin kanssa.

Torpparien Eerolassa mainitsema maaherralta saatu lupa karkottaa Ruotsilan herrat Kuorsunmaasta harmailla seipäillä, jos nämä sinne ilmestyvät, on mielenkiintoinen. Lupasiko tosiaan korkein läänin järjestyksestä vastaava viranomainen kapinallisille, että hän katsoisi läpi sormiensa, eikä lähettäisi sotilaita, mikäli omankäden oikeus pidetään kohtuudessa, eikä yletöntä väkivaltaa käytetä?  Vai keksivätkö torpparit omasta päästään väitteen maaherran heille antamasta kartanonisäntien epäsuorasta pieksemisluvasta vain painostaakseen ja horjuttaakseen vastapuolta?

Häätökirje Uuteen Majamaahan oli toimitettu vuoden 1935 lokakuussa, joten torppareilla oli aikaa valmistella kapinaa koko talvi ja seuraava kesä. Sikäli kun he olivat yhteydessä maaherraan, niin tuon ajan virkakoneiston byrokraattisuudesta johtuen he todennäköisesti eivät menneet maaherran luo itse vaan käyttivät välikättä.

Kuka oli todennäköisin ehdokas torpparien puhemieheksi maaherran luona Turussa? Itseoikeutetulta vaikuttaa Hämeenkyrössä asuva Turun akatemianvouti Carl Adolf Björkbom, joka myöhemmin Tyrvään käräjillä piti mettämaalaisten puolta ja puristi kiikkalaisen yläluokan ahtaalle. Hän murskasi kartanon isäntien häätöperustelut juridista muotoseikkaa hyväkseen käyttäen niin pontevasti, että häätökeskustelu loppui siihen ja sen jälkeen oikeutta käytiin lähinnä sellaisista sivuseikoista kuin kuka löi ketä ja kuka söi toisen eväät.

Akatemiatilojen veroja voutina kantava  Björkbom oli Kiikoisissa tuttu, torpissakin poikennut vieras. Akatemian torppariksi pääsystä suorastaan kilpailtiin, koska ne pyrittiin mahdollisimman nopeasti vapauttamaan itsenäisiksi tiloiksi, jotta akatemia saisi niistä verotuloja. Yhteiskunnallisen asemansa takia Björkbom oli myös Turun seurapiireissä maaherra Haarmanin kanssa läheisempi kuin hyvän päivän tuttu.  Haartmanilla oli tiiviit suhteet Turun akatemiaan ja sen virkamiehiin: hänen isänsä Erik oli ollut Turun yliopiston rehtori ja Haartman itsekin nuorempana työskenteli akatemiassa kamreerin sihteerinä ennen Venäjän ulkoministeriön palvelukseen siirtymistään.

Vaikka kyseessä on arvaus, en pidä mahdottomana, vaikka Haartman ja Björkbom olisivat yhdessä ideoineet torpparikapinan hoidon ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin tavalla, joka rauhoittaisi torpparit ja tekisi mahdolliseksi kapinan lakaisemisen mahdollisimman nopeasti huomiolta piiloon maton alle. Se, että venäläiset saisivat idean ja puuttuisivat levottomuuksien hoitoon Satakunnassa sotajoukon avulla, oli maaherran näkökulmasta pahin mahdollinen uhkakuva: se vaarantaisi Suomen autonomian ja samalla myös maaherran oman aseman ja hänen tulevaisuuden suunnitelmansa Suomen suhteen.

Torpparikapinan aikaan Suomen suurruhtinaana oli Nikolai I, joka maan autonomiaa kohtaan ei ollut kaikkein joviaalein keisari, vaan epäluuloinen. Viisi vuotta aikaisemmin Venäjän joukot olivat käyneet kukistamassa talonpoikaiskapinan Puolassa, jonka seurauksena Puolan autonomia poistettiin ja vaihdettiin tiukkaan venäläiskomentoon. Suomalaisella yläluokalla oli työ ja tuska todistaa keisarille, että muualla yleiset talonpoikien kapinat pysyvät poissa ja uskollisuus keisariin säilyy parhaiten niin, että Suomi pidetään autonomiana ruotsinkielisen yläluokan käsissä.

Haartman ei arvostanut ruotsinmielisyyttä, vaan piti venäjänkielen taitoa ja venäläissuhteita kaupallisesti Suomen kannalta hyödyllisimpänä.  Mutta autonomisen Suomen etuja ajava talousmies hän oli. Venäläisten sormia hän ei halunnut sotkemaan lääninsä tai Suomen asioita, vaan halusi pitää ne omissa näpeissään.

On arvoitus, miten paljon maaherra suhteidensa kautta taustalta vaikutti Tyrvään käräjien lopputulokseen, joka vesitti ruotsinkielisen yläluokan vaatimukset. Emme esimerkiksi tiedä, millaista keskustelua hän kävi oikeuden tuomarin, vapaaherra Carl Reinhold Mellinin kanssa.  Ratkaisevaa oli, että Haartman pyynnöistä huolimatta kieltäytyi lähettämästä Kuorsunmaahan sotilaskomennuskuntaa. Se viimeistään teki mahdottomaksi metsäseudulle suunnitellut torppien häädöt. Paikallisten viranomaisten voimin kapina oli mahdoton kukistaa ja panna häätöjä toimeen. Metsässä torppareilla oli ylivoima.  Maaherran näkökulmasta oli parasta, että kansannousun aiheuttanut häätöasia unohdetaan ja piilotetaan arkistojen kätköön mahdollisimman pian.

Tyrvään käräjillä

Kiikoslainen esi-isäni asutti torppansa tämän ojan vartta pitkin 1700 – 1800 -luvun vaihteessa. Oja antoi torpalle nimen.

 Sydänjuuria myöten loukattu Ruotsilan kartanon isäntä Johan Jacob Wirzén kävi kuumana. Hän vaati rangaistusta niille, jotka olivat puineet hänen viljansa, hakanneet häntä varstoilla sekä syöneet hänen eväänsä ja juoneet hänen vaivalla korpeen toimittamansa juoman, muun muassa tynnyrillisen viinaa, jolla oli tarkoitus juhlia Uuden Majamaan torpparin häätöä.

He olivat tuhonneet hänen omaisuuttaan, muun muassa viinatynnyrin ja mikä pahinta, ajaneet hänet pois torpasta, joka kuului Ruotsilan kartanolle.

Koska tappelu Uudessa Majamaassa ja tapahtumat Eerolan torpalla liittyivät yhteen, tuomari Carl Reinhold Mellin yhdisti ne samaan oikeusjuttuun. Syytetyille lähetettiin haasteet 19. marraskuuta 1836 pidettäville Tyrvään kihlakunnan syyskäräjille.

Valtaosa torpparikapinaan osallistuneista sadoista miehistä jäi tunnistamatta, mutta vihjeen syyllisehdokkaista antoi tuomarille nimismies Philemon Gallénin laatima luettelo 35 paikalla olleesta, jotka hän oli Eerolassa tunnistanut.

Mahtoiko Gallén itse toimittaa haasteet vai turvautuiko hän lautamiesten apuun? Helppo tehtävä se ei ollut. Oli kuljettava tiheäkasvuisen metsän läpi  Kiikasta 30 kilometriä kärryteitä ja polkuja pitkin sekä ylitettävä vesistö, jotta pääsi Kuorsunmaahan asti ja sen jälkeen oli kierrettävä torppa torpalta esittämässä asiaa, jonka kuulemista ei kukaan kaivannut ja johon koko mettämaa suhtautui vihamielisesti. On todennäköistä, että sitä viestiä ei haastemies uskaltanut viedä ilman henkivartijoita, koska hän joutui taivaltamaan tarkkailtuna uhan alla syyspimeässä metsässä ja yöpymään tulikiukkuisten ja arvaamattomien torpparien keskellä. Suuri osa haasteista jäi jakamatta, mutta osan urhoolliset haastemiehet onnistuivat toimittamaan perille.

Suurin hankaluus oli siinä, että kun oikeudenkäynti alkoi, kukaan syyllisehdokas ei tullut paikalle. Tuomari määräsi, että koko joukko on haastettava uudestaan tasan kuukauden päästä pidettäville ylimääräisille käräjille ja vastahakoiset on tuotava kruunun kyydillä.

Nimismies Gallén piti kapinoivien mettämaalaisten käräjille tuontia omin voimin mahdottomana tehtävänä. Hän pyysi kruununvouti Gustaf Hästeskolta lisävoimia. Tämä kääntyi maaherra Lars Gabriel von Haartmanin puoleen ja ehdotti jälleen venäläisen sotaväen kutsumista. Haartman väitti vastaan ja sanoi, ettei se näin kiireisessä ajassa onnistu.

– Gallénin pitää vain yrittää tulla toimeen Tyrvään ja Karkun kihlakunnan siltavoutien ja haastemiesten avulla, maaherra ilmoitti.

Ylimääräiset käräjät pidettiin Tyrväällä 19. joulukuuta. Vain osa syytetyistä oli saatu haastettua ja vielä harvempi tuotua paikalle. Heistä kukaan ei tunnustanut tehneensä mitään laitonta. He olivat tulleet Eerolan torpalle sattumalta tai uteliaisuudesta. Eräs kertoi tulleensa auttamaan Eerolaa muutossa, mikäli tämä häädetään. Eerolan lanko Pekka Tuomaanpoika oli ollut lintumetsällä ja poikennut torppaan pyssyineen sadetta pitämään. Nimismiestä kohtaan kaikki kertoivat käyttäytyneensä kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Paikalle saatujen mettämaalaisten vakuutettua omalta kohdaltaan syytteet perättömiksi torpparien puolustusasianajaja akatemianvouti Carl Adolf Björkbom kohdisti rajun hyökkäyksen Ruotsilan isäntiin. Hän vaati heille edesvastuuta laittomasta häätöyrityksestä. Nämä olivat edellisenä syksynä lähetetyssä häätökirjeessä irtisanoneet torpasta vanhan torpparin lesken Riitta Tuomaantyttären, joka oli keväällä kuollut. Torppari oli jo vuosia ollut vanhan torpparin poika Matti. Jos joku olisi asianajajan mielestä voitu laillisesti irtisanoa niin Matti, eikä kuollut mummo, joka torpan pitoon ei  liittynyt millään tavoin.

– Irtisanominen on laiton. Apteekkarin yrityksellä ottaa torppa haltuunsa ei ole mitään oikeutusta, jyrisi asianajaja Björkbom.

Koska oikeuteen oli saatu kuskattua vain torpparikapinan varmistusjoukkoja ja näkyvimmät aktivistit olivat poissa, juttu päätettiin lykätä huhtikuulle 1837.

Oikeudenkäynnin sitten jatkuessa päästiin lopulta käsittelemään tappelua, joka oli käyty Uuden Majamaan riihessä. Kaikki paikalle saadut syytetyt vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että he eivät nähneet mitään, koska riihessä oli niin pimeää.

Apteekkarin seurueeseen kuuluneella lautamies Antti Setälällä oli ollut hieman terävämpi näkö. Hän todisti, että miehet jotka puimalan ovella pieksivät varstoilla Ruotsilan isäntää, olivat torppari Juho Salo, entinen lampuoti Matti Kesti ja renki Taavetti Liisanpoika.

Näistä jokainen oli kadonnut tavoittamattomiin, samoin kuin kaikki muutkin, jotka kapinassa olivat tehneet jotakin mainitsemisen arvoista. Mettämaassa, joka ulottuu Kokemäenjoen rannasta Pohjanmaalle saakka, on helppo pysyä näkymättömissä. Varoitus noutajien lähenemisestä kulkee nopeasti polkuja pitkin. Etsitty voi vaihtaa piilopaikkaa metsäseudulla mielin määrin liikkumalla torppien verkostossa torpasta torppaan tai suojautumalla kiihkeimmäksi aikaa tiheään, lähes läpikäymättömään metsään ja sen louhikoihin.

Tuomari lykkäsi juttua jälleen, nyt vuoden 1837 syyskäräjiin ja määräsi kaikki sakon uhalla saapumaan paikalle.

Vaikka syytettyjen edustus käräjillä silloin oli yhtä vajavainen kuin aikaisemminkin, oikeus jakoi tuomioita. Ensiksi käsiteltiin Eerolan torpan tapaus. Oikeus totesi, että Eerolan torpassa ei ollut harjoitettu väkivaltaa. Nimismiestä ja hänen seuralaisiaan ei ollut pahoinpidelty. Näyttöä oli ainoastaan metelöinnistä ja tungoksesta.

Ruotsinkielinen tuomari merkitytti oikeuden pöytäkirjaan, että nimismies keskeytti toimituksen Eerolassa tarpeettomasti ja ilmoitti asiasta esimiehilleen ”af skräm”, siis pelosta. Oikeus kuitenkin päätti, että se ei rankaise nimismiestä hänen harkitsemattomasta teostaan, vaan näissä oloissa se voidaan antaa hänelle anteeksi.

Huomatessaan joutuneensa alakynteen, Gallén yritti vaatia syytetyille rangaistusta luvattoman väenkokouksen järjestämisestä. Tähän oikeus ei suostunut. Kädenojennuksena nimismiehelle oikeus katsoi, että koska syytetyt olivat aiheuttaneet Eerolan torpassa tungoksen ja metelin, heidän oikeudenkäyntikulujaan ei tuomita nimismiehen maksettaviksi.

Ruotsilan kartanon omistajan nostama Uuden Majamaan juttu kuivui kokoon, koska tekijöitä, isännän pieksijöitä, ei ollut saatu kiinni. Oikeus antoi isännälle kuitenkin mahdollisuuden nostaa uuden oikeusjutun, jos heidät joskus tavoitettaisiin.  Hänen omaisuutensa hävittämisestä ei tuomittu ketään, sillä kukaan oikeuteen saapunut ei myöntänyt osallistuneensa tekoon tai tietävänsä siitä mitään.

Oikeudessa torpparit asianajanansa välityksellä vaativat Wirzénille rangaistusta siitä, että hän oli virittänyt riihen ovella pyssyn ja yrittänyt ampua heitä. Tämänkin syytteen oikeus hylkäsi, koska apteekkarin puolesta eräs seurueeseen kuulunut todisti, että ”eihän sillä pyssyllä voinut ampua, kun sen lukossa ei ollut piitä”.

Näin monessakin mielessä kiusallinen torpparikapina oli saatu turvallisesti lakaistua maton alle.

Oikeusjutun ollessa vielä kesken, senaatti vahvisti 22. helmikuuta 1837 Kuorsunmaan isonjaon. Silloin torppareille, ehkä myös Gallénille selvisi, miksi nimismies oli lähetetty Kuorsunmaahan torppia mittaamaan ja niitä tarkastamaan. Kiikanojan yhdeksän torppaa sijaitsivat senaatin uuden tulkinnan mukaan ylijäämämaalla, joka ei kuulunut taloille vaan kruunulle. Näistä torpista senaatti halusi veroa maksavia uudistiloja. Yhdeksälle onnekkaalle torpparille senaatin päätös merkitsi torppien itsenäistymistä, taloon tehtävän pakkotyön loppua ja torpparien suvuille tulevaisuutta vakavaraisina metsänomistajina.

Kolmekymmentä torppaa Kuorsunmaajärven ympärillä, Eerola ja Uusi Majamaa mukaan lukien, jäivät Kiikanojan taloille. Apteekkari Wirzénin ja Matti Uuden Majamaan kylmä sota siis jatkui.  Metsänasuttajien kamppailu irti isäntävallasta kesti vielä lähes sata vuotta. Nälkävuodet olivat edessä ja verinen kansalaissota, jonka jälkeen vasta tuhansien torpparien pääjoukko itsenäistyi.

Vuoden 1836 torpparikapina aiheutti sen, että apteekkari ei onnistunut Uuden Majamaan torpparin häädössä. Niin yksittäinen tapahtuma kuin olikin, se luonnollisesti lisäsi satakuntalaisten muutenkin hyvää uskoa omiin mahdollisuuksiin ja yhteistyön voimaan.

”Veljekset Matti ja Juho perheineen asuivat torpassaan vielä vuosien kuluttua, samoin Antti Eerola omassaan”, mainitsee Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Seuraavassa blogissa menemme ”hänen hirmuisuutensa” Turun ja Porin läänin maaherran Lars Gabriel von Haartmanin housuihin.  Pohdimme torpparikapinaa kansallisesta ja kansainvälisestä näkökulmasta. Miten maaherra suhtautui torppareihin ja mitkä olivat hänen motiivinsa? Olivatko kapinan yllättävät  käänteet sattumaa?

 

Apuun kasakat!

Ens miehenä vaarahan ryntäilee,

väen käskevi seuraamaan.

Jumalauta, jos joku kuhnailee,

kun Zidén on huutanut kerran:

”Hurraa, pojat, eespäin vaan!”

Johan Ludvig Runeberg:

Vänrikki Stoolin tarinat (Paavo Cajanderin käännös)

Kiikoisten korvessa oli syyskuussa 1836 käyty kaksi yhteenottoa torpparien ja vallasväen välillä. Niissä valtaa pitävä luokka oli jäänyt alakynteen. Korven väki oli onnistunut torjumaan häädön ja karkottamaan myös toisen torpparialueelle suunnatun retkikunnan. Tapeltu oli mutta torpparit olivat pitäneet väkivallan kontrollissa ja säilyttäneet malttinsa. Teräaseita – kirveitä, kuokkia ja viikatteita – työkaluja, jotka herkimmin aiheuttavat hengenmenon, ei ollut käytetty. Pyssyt oli pidetty olalla. Voimankäyttöä oli riihinujakassakin kartanonisännän vähäisistä vammoista päätellen säästelty. Veri ei ollut vuotanut.

Korpeen raivattua peltoa.

Psykologisesti oli vääjäämätöntä, että Ruotsilan isännän Johan Jacob Wirzénin mustelmat ja haavoitettu itsetunto vaativat hyvitystä. Tappion häpeään ei hänellä arvovaltasyistä ollut varaa. Jotta ymmärrämme hänen tilanteensa paremmin, tarkastelkaamme sitä lähemmin.

Kiikan kirkonkylässä Kokemäenjoen rannalla sijaitseva Ruotsila oli 3 000 hehtaarillaan yksi Kiikan harvoista herraskartanoista ja niistä suurin. Ruotsinkielistä yläluokkaa oli lähiseudulla kartanonväen lisäksi niukasti. Asujamisto koostui rintamailla suomenkielisistä talonpojista ja metsäalueella torppareista, joiden juuret olivat talonpoikaisia ja ruotuväkitaustaisia.

Ruotsilan omistajat kuuluivat Zidénien upseerisukuun. Heidän yhteydessään on mahdollista puhua sankarimaineesta ja soturin kunniasta, jolla tuon ajan herrasväen keskuudessa oli iso arvostus. ”Ruotsilan valkotukkien” äiti Catharina Zidén oli Vänrikki Stoolin tarinoissa mainitun luutnantti Johan Jabob Zidénin täti.

Wirzénin veljekset ja heidän serkkunsa tuleva sotasankari Zidén 1780-luvulla syntyneinä ikätovereina viettivät yhdessä lapsuuttaan Ruotsilan mailla. Myöhempien tapahtumien perusteella Johan Jacob Wirzénin ja Johan Jacob Zidénin persoonassa oli yhteinen piirre: tiukoissa paikoissa he valitsivat toimintavakseen röyhkeän hyökkäyksen. He tekivät sen spontaanisti tappioista piittaamatta. Luonteeltaan he olivat miehiä, jotka komentavat joukkonsa käymään tulta päin ja ryntäävät itse edellä.

Kuorsunmaassa Wirzén hyökkäsi seurueensa edellä  pyssy kädessä pimeään riiheen ja sai selkäänsä. Vuonna 1809 Koljonvirralla Ziden rynnäköi vaasalaisten kärjessä ylivoimaista vihollista vastaan ja melkein koko porukka Zidén mukaan lukien sai surmansa. Upseerisuvun kunnian näkökulmasta selkäsauna torpparilta lienee kuolemaa vakavampi asia. Wirzénin nopeaa toipumista todisti, että hän jo löylytystä seuraavalla viikolla istui satulassa nimismies Philemon Gallénin johtamassa Kuorsunmaahan ratsastavassa joukossa. Ehkä hän kruunun miehen avulla uskoi pystyvänsä edistämään omaa, torpparin häätämiseen liittyvää asiaansa.

Erityisen tukala oli nimismies Gallénin asema. Hän yritti selittää torppareille käyntistä tarkoitusta mutta vihattujen Wirzénien mukana olon kuumennettua tunteita hän ei saanut viestiään perille. Gallénin esimiehet kuuluivat ruotsinkieliseen yläluokkaan mutta hänen suhteensa suomenkieliseen väestöön oli viranhoidon näkökulmasta elintärkeä. Virkamies Gallén oli epäonnistunut maaherran ja kruununvoudin hänelle uskomassa tehtävässä täydellisesti.

Gallén ilmoitti tapahtumista kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja maaherra Lars Gabriel von Haartmanille. Kruununvouti ehdotti maaherralle sotilaskomennuskunnan lähettämistä Kuorsunmaahan. Suomen autonomian puolesta kamppailevalle Haartmanille venäläinen sotilaspartio Suomessa oli epämiellyttävä ajatus. Millaisen kuvan se antaisi Suomen viranomaisten kyvystä hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Se tarjoaisi venäläisille heidän kauan kaipaamansa tekosyyn puuttua omista etuoikeuksistaan kiinnipitävän maan asioihin.

Haartman torjui kruunvoudin ehdotuksen kasakoiden lähettämisestä. Hän käski miehen itse lähteä Kuorsunmaahan ja tutkia tapahtumien taustat sekä varottaa torppareita ryhtymästä äärimmäisyyksiin. Tuomiokunnan tuomaria maaherra kehotti suorittamaan asiassa laillisen tutkimuksen.

Niin vakavana von Haartman asiaa piti, että hän informoi siitä kenraalikuvernöörin kansliaa.

Näin torpparikapinan käsittely alkoi Tyrvään syyskäräjillä. Niihin liittyen tapahtui sellaisia asioita, että vallasväki jälleen ehdotti maaherralle kasakoiden kutsumista. Niistä kerron seuraavassa blogissa.

Psykologista sotaa

Torpparit olivat taitavia hirsirakentajia. Tämä isäni suvun vaiheisiin liittyvä ja välillä omistajaa vaihtanut kiikoslainen torppa on rakennettu 1870-luvulla ja se on edelleen käytössä.

Kultakauden taiteilijan Akseli Gallen-Kallelan setä kiikkalainen 31-vuotias nimismies Philemon Gallén joutui torpparikapinassa syntipukiksi ilman omaa syytään yrittäessään tunnontarkasti hoitaa virkaansa.

Viikko edellisessä blogissa kerrotun torppariperheen epäonnistuneen häädön jälkeen Gallén puki virkapuvun päälleen ja ratsasti Kuorsunmaahan toimeenpanemaan kruununvoudin hänelle määräämää tehtävää. Nimismiehen asia, kuten myöhemmin osoittautui, oli torpparien etujen mukainen, eikä liittynyt edellisen viikon tapahtumiin. Torpparit eivät tahtoneet Gallénin jaloa tarkoitusta uskoa.

Viikon aikana saavutettu voitto Ruotsilan valkotukista oli levinnyt polkuja pitkin torpasta torppaan laajalla alueella. Samalla liikkui tietoa, että Ruotsilan isännät olivat uhanneet tulla lähiaikoina isolla joukolla ja kruununmiesten avustuksella häätää kaikki Kuorsunmaan torpparit kostoksi apteekkarin kärsimästä tappiosta.

On uskottavaa, että kaikenlaisia uhkauksia on esitetty huudoksi menneessä nokituksessa apteekkari Johan Jacob Wirzénin joukkojen joutuessa pakenemaan sekasorrossa kapinaan nousseesta Kuorsunmaasta. Se on eri asia, että kaikkien torpparien irtisanomiseen Wirzéneillä tuskin oli varaa. Se olisi merkinnyt suunnilleen samaa kuin nykypäivänä keskeisten osaajien irtisanominen työpaikalta. Kartanon menestys ja olemassa olo riippui tuohon aikaan vahvasti torppareista, jotka huonosti motivoituneinakin olivat maatalousalalla korvaamattomia ammattilaisia.

Kohtalaisen täyspäisinä torpparit kuitenkin tiesivät, että kartanon omistajien, vaikka kuinka vääriksi koettujen oikeuksien vastustaminen ei voi jäädä seurauksetta. Mitä muotoja yhteenotto saisikin, se jatkuisi. Viikon aikana torpparit olivat organisoineet pyssyillä ja seipäillä aseistautuneen satojen mettämaalaisten joukon, joka oli suunnitelmallisesti valmistautunut taistelemaan valkotukkien häätöyrityksiä vastaan torppa torpalta ennen kaikkea psykologisen sodankäynnin keinoin, vaikka käsitettä psykologinen sodankäynti ei siihen aikaan tunnettu suomen eikä ruotsin kielessä.  Tehokkaan taistelusuunnitelman laatimiseen ja viestimiseen paikallinen murre riitti hyvin ja siksi torpparit pystyivät pitämään henkisesti aloitteen käsissään.

Kun Philemon Gallén tiistaina 20.9.1836 nousi hevosensa selkään, mukana seurasivat Wirzénin veljekset, siltavouti Heikki Enegren, lautamies Antti Setälä ja seitsemän muuta miestä. Tuon kokoinen joukko aseistautuneena voi olla hyvinkin tehokas. Lähtiessään Gallén tiesi edellisviikon maanantain yhteenotosta. Hän luultavasti tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hänen seurueensa oli paljolti sama kuin Kuorsunmaan tappeluun osallistunut. Nyt pitäisi mettämaalaisten kanssa tehdä yhteistyötä, vaikka näiden sieluissa tulilanka paloi. Ilmeisesti Gallénilla ei ollut vara valita seuruettaan vaan oli otettava ne miehet, jotka mukaan lähtivät ja joilla kaikilla oli hieman erilaiset intressit syvällä korvessa valvottavanaan.  Mutta minkäs teet. Senaatin maaherralle antama tehtävä, jonka maaherra Lars Gabriel von Haartman välitti kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja jonka tämä delegoi Gallénille, oli käsky, jota kruunun virkamiehen oli toteltava. Satoi tai ukkosti, Kuorsunmaassa oli toteutettava torppien tarkastus.

Gallénin seurueen matkan teki raskaaksi se, että mettämaahan siirtyessään he olivat alusta asti torpparien armoilla. Tiet olivat huonoja ja välillä piti käyttää polkuja sekä ylittää vesistöjä. He joutuivat turvautumaan mettämaalaisten apuun. Taukoja pidettiin torpissa ja eräässä oli ulosmittauskin suoritettava verorästien takia. Metsäseudun kuohunnan huomioiden voi arvata, että porukan vastaanotto ei torpissa ollut satakuntalaisen vieraanvarainen, vaan pikemmin kohteliaan kopea.

Väsyneet ratsunsa nimismiehen joukko jätti matkalle. Kiikosjärvi ylitettiin veneillä. Sen jälkeen matkaa jatkettiin Järvenpään uudistilalta lainatuilla hevosilla. Yön seurue vietti Mäkipään torpassa. Aamulla porukka eteni Uuden ja Vanhan Majamaan ohitse syvemmälle korpeen. Joukko suuntasi kohti Eerolan torppaa.

Matkaa valvoivat kymmenet silmäparit, joiden omistajien hahmot vain välillä häivähtivät puiden lomasta. Metsässä oli suoritettu hälytys. Gallénin lähestyessä Eerolaa heidän edellään ja ohitseen juoksi kymmeniä pyssyillä ja seipäillä aseistettuja miehiä. Nämä kehottivat joukkoa kääntymään ja palaamaan kotiin, kun vielä olivat terveitä. Vanhan Majamaan kohdalla joku oli maininnut, että Eerolaan ei kannata mennä, koska se, mitä siellä haluatte tehdäkin, estetään.

Eerolan piha oli täynnä kookkaita aseistettuja miehiä ja heidän määränsä lisääntyi koko ajan. Gallén luki pihassa maaherran kirjeen, sitten suomensi sen, selvittäen, minkä takia hän oli tullut. Hän käski lautamiehen ja siltavoudin mitata torpan rakennukset ulkoa ja meni itse sisään.

Kun mittaajat kyselivät, onko talossa sylen mittaa, heille vastattiin, että sellaista ei löydy, mutta muun mittaisia seipäitä, pitempiä ja lyhempiä, löytyy kyllä.

Joku lisäsi, että ”torpan rakennukset saa kyllä mitata ulkoa, mutta jos menette sisään, niin näette, miten napit kohta helisevät”.

Sisällä isäntä Antti Eerola ilmoitti nimismiehelle, että tietyillä vierailla ei ole Kuorsunmaahan asiaa, koska maaherra on sanonut, että jos Ruotsilan väki tulee tänne, heidät saa ajaa pois harmailla seipäillä.

Gallén kehotti isäntää käskemään ylimääräiset vieraat talosta pois. Eerola sanoi, että en käske, koska en ole ketään paikalle kutsunutkaan.

Joku joukosta huusi, että ”me olemme seitsemästä pitäjästä ja sen nimismies voi kirjoittaa papereihinsa”.

Gallén yritti selittää sisällä tungeksivalle joukolle, että kyseessä ei ole häätö vaan pelkästään katselmus. Hän varoitti seuraamuksista, joita väen huono käytös saattaisi aiheuttaa.

Torpparit ilmoittivat, että heillä ei ole mitään nimismiestä vastaan, joka on kruunun edustaja, mutta Ruotsilan valkotukilla ei ole tänne mitään asiaa.

Eräs kuitenkin varoitti, että jos Gallén ei heti poistu Kuorsunmaasta, hän lähtee hakattuna useampaan palaseen.

Gallén tiedusteli, olisiko mahdollisesti jossakin muussa torpassa vähemmän väkeä.

Torppari Juho Heikkilä vastasi:

– Luultavasti on yhtä ahrasta!

Torppari Antti Eerola pyysi ja sai Gallénilta kirjallisen todistuksen käynnin syistä, jotta hän voisi sitä myöhemmin käyttää tapahtuman viranomaiskäsittelyssä. Hän ilmoitti, ettei usko, että kyse on pelkästä katselmuksesta.

Tunnelma torpassa ja sen ympäristössä oli niin painostava, että nimismies päätti keskeyttää toimituksen ja poistua paikalta.

Matkalla Kiikkaan nimismiehen joukko sai tiedon, että Majamaan ja Mäkipään välillä sillat oli hajotettu. Seurue päätti kulkea toista kautta ja yöpyi Mäkipään sijasta Salon torpassa. Seurueeseen kuuluva lautamies Antti Setälä oli viikkoa aikaisemmin omin silmin havainnut, että Salon isäntä oli yksi miehistä, joka höyhensi varstalla Ruotsilan isäntää. Yön joukko nukkui levottomasti vihollismaassa ja palasi melko unettomin silmin Kiikkaan.

Ruotsilan herrojen kunnia ja kruunun arvovalta ei tietysti sallinut, että asia jätettäisiin tähän. Gallén raportoi tapahtuneen kruununvouti Hästeskolle ja maaherra von Haartmanille. Hän arvioi joukon Eerolan pihassa koostuneen sadoista henkilöistä ja luetteli niiden 35 miehen nimet, jotka hän tunnisti. Hän pyysi, että asiassa ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimiin.

Jännite kapinaan nousseiden mettämaalaisten ja rintamaiden valtaeliitin välillä toisen epäonnistuneen Kuorsunmaan retken jälkeen vain kiristyi. Seuraavassa blogissa kerron, miten tapahtumat etenivät.

Itsenäistymisen jälkeen taloiksi muuttuneet torpat alkoivat kukoistaa. Nämä Isonkorven ruusut on istutettu joko 1920- tai -30-luvuilla.

Tappelu pimeässä

Kiikoslainen metsätorppa 1800-luvulta.

Kansan motivoimiseksi ovat vallanpitäjät Suomessa käyttäneet keppiä ja porkkanaa. Porkkanaa on tarjoiltu niukasti ja enemmän on luotettu kepin voimaan. Sen notkeaa versiota ruoskaa kerrotaan Ruotsilan kartanon ruotsalaisisäntien kokeilleen 1830-luvulla torppareihinsa.

Kiikkalaisen isohkon kartanon omistivat Ruotsilan valkotukiksi kutsutut veljekset Henrik Gustaf ja Johan Jabob Wirzén, luutnantti ja apteekkari. Kun kartanonherran ruoska itsetuntoisen satakuntalaisen torpparin selkään sivalsi, lyöjän naama pantiin vastaisen varalta muistiin:

– Ko toi saatanan Kana-Jaako tullee pimmeesä vastaan…

Kiivasluontoisen riehujan merkitsi tapaamislistalle useampi silmäpari.

Torpparilaitos oli järjestelmänä kelvoton ja tilanne kiusallinen kaikkien kannalta. Osa torpista menestyi hyvin mutta taksvärkkimiehinä torpparit tai heidän värväämänsä sijaiset olivat isäntien mielestä saamattomia. Kartanopäivänä moni säästeli hevostaan ja voimiaan kotitilan töitä varten.  Torppareilla oli keskenään tapana sanoa, että liikutaan vain sen verran, että tuppi välillä heilahtaa. Työtahti oli voimia säästävä yhteisestä sopimuksesta. He olivat tekevinään työtä mutta se eteni hitaasti.

Wirzénit eivät luottaneet myönteiseen palautteeseen ja palkitsemiseen vaan komentamiseen ja ruoskaan sen jatkeena. Ruotsilan valkotukkien vahvan direktio-oikeuden turvasi kontrahtipaperi, joka oikeutti isännän ottamaan varsinkin sukupolvenvaihdostilanteissa  torpan haltuunsa ilman minkäänlaista korvausta torppariperheelle sukupolvien aikana tehdystä työstä. Heillä oli oikeus koventaa torpparin kontrahtia kauaksi yli perheen kipurajan. Sellaisen luulisi tekevän torpparin alamaiseksi, kuuliaiseksi ja nöyräksi, helposti hallittavaksi. Kartanonherroilla oli oikeus takanaan. Niin Ruotsilan isännät luulivat. He erehtyivät.

Torpparikapina alkoi nykyisessä Sastamalan kaupungissa Kuorsunmaajärven rannalla Kiikoisissa, ”Satakunnan villin lännen” torpparikeskittymässä keskellä korpea. Se imi mukaan sadoittain torppareita, lampuoteja, talollisia ja renkejä seitsemän pitäjän alueelta. Kiikoisten lähimmät naapuripitäjät olivat Kauvatsa, Kiikka, Suodenniemi, Lavia, Mouhijärvi ja Tyrvää. Vaikka internetiä ei tuohon aikaan ollut, verkostoviestintä metsässä toimi tehokkaasti, olihan houkuttimena tappelu ja torppareista monet olivat Porin kuninkaallisen rykmentin ruotusotilaiden poikia, joille tappelun jalo taiteenlaji oli sukuperintönä verissä.

Kapina alkoi, kun Ruotsilan isännät päättivät ottaa Uuden Majamaan torpan kartanon haltuun ja häätää torppariperheen kotoaan pois. Perheen ajo talvea vasten tielle herätti naapureissa voimakkaita tunteita mutta sen oikeutusta torpparit eivät pystyneet kiistämään. Isännät toimivat pykälien mukaan. Häädön aikana ja sen jälkeen tapahtui kuitenkin niin hämmentäviä asioita, että tilanne karkasi häätäjien käsistä ja Uusi Majamaa piti torppansa.

Maanantaina 12. syyskuuta 1836 kartanonisäntä apteekkari Wirzén ratsasti aseistautuneena renkiensä kanssa Uuteen Majamaahan. Mukana seurasivat entinen siltavouti Erkki Sjöblom ja lautamies Antti Setälä. Heidän saapuessaan torpan riihestä kuului puinnin jytinä. Vanhaan satakuntalaiseen tapaan vilja kepakoitiin talkoilla: illalla oli tarkoitus joukolla syödä, saunoa ja juhlia.

Hevosen selästä hypättyään Wirzen ilmoitti ottavansa torpan haltuunsa ja määräsi talkooväkeä lopettamaan puinnin. Sitä jatkaisivat torpan uuden haltijan nimissä kartanon rengit. Vilja kuuluu kartanolle, apteekkari ilmoitti lyhyesti.

Matti Uusi Majamaa pyysi, että hän saisi asua torppaa seuraavaan kesään saakka ja muuttaisi vasta silloin. Apteekkari vastasi, että se ei käy.

Ovesta astui sisään Uuden Majamaan sukulainen Juha Korkeenalanen, joka vetosi apteekkariin, että perhe saisi jäädä torppaan. Apteekkari ei suostunut.

Torppaan laskeutui kylmä, kyräilevä hiljaisuus.  Kohta riiheltä alkoi kuulua rytmikäs varstojen jyminä.  Kana-Jaakoksi kansan kutsuma Wirzen tarttui pyssyynsä ja kiirehti joukkoineen estämään omavaltaisuuden. Riihen ovella seisoen hän työnsi pyssynpiipun sisään ja ilmoitti ampuvansa, jos talkooväki ei lopeta laitonta puintia.

Myöhemmin kiisteltiin oikeudessa, aikoiko Wirzén ampua vai ei. Torpparit väittivät hänen virittäneen pyssyn ja yrittäneen laukaista, minkä apteekkari joukkoineen kiisti. Siitä oltiin yhtä mieltä, että torpanpoika Mattilan Matti tarttui riihen puolelta pyssyn piippuun ja väänsi aseen apteekkarin käsistä.

Samassa rytäkässä riihen uumenista ryntäsi miehiä, jotka pieksivät apteekkarin varstoilla. Oli niin pimeää, että kukaan apteekkarin miehistä ei nähnyt heidän kasvojaan. Pehmitys oli niin perusteellinen, että seuraavana päivänä apteekkari oli täynnä mustelmia ja ontui. Niin kovaa kukaan ei ollut lyönyt, että vihattu häätäjä olisi vakavasti loukkaantunut.

Apteekkarin joukot puolustivat isäntäänsä ja onnistuivat saamaan takaisin pyssyn. Riihestä lappoi kuitenkin ulos niin synkännäköisiä miehiä varstat kädessä, että häätöjoukot ottivat jalat alleen ja pakenivat Vanhaan Majamaahan punomaan Uuden Majamaan valtaussuunnitelmaa. Puimapaikalla torpparit ryhtyivät juhlimaan voittoaan ja pitivät niin hurjaa melua, että häätöporukka pelästyi ja luopui iskusta.

Tämän kertaisista Uuden Majamaan talkoojuhlista tuli normaalia railakkaammat. Torpan tarjoaman kestityksen lisäksi käytössä olivat häätöporukan yltäkylläiset illalliseväät, jotka olivat jääneet Uuteen Majamaahan. Mukana häätäjillä oli muun muassa viinatynnyri, jonka talkoolaiset tyhjensivät ja juhlan kunniaksi hajottivat. Myös apteekkarin joukkojen mukanaan tuomat leivät, voit ja läskit syötiin ja kahvit juotiin.

Tunnelman noustessa Uudesta Majamaasta alkoi kantautua häätöporukan korviin karmivia uhkauksia. Eräs humalaisimmista huusi, että kun Kana-Jaako saadaan kiinni, se hakataan ja sen pää ripustetaan Uuden Majamaan seinään varoitukseksi seuraavalle.

Kun häätäjät seuraavana aamuna varovaisesti hiipivät Uuden Majamaan talolle, se oli tyhjä. Vain Iisakki Korkeenalanen makasi sammuneena riihen edessä. Häätäjät aloittivat aamiaisen Uuden Majamaan tuvassa, mutta ateria jäi taas syömättä, kun paikalle tuli puimaväki seipäiden kanssa ja ilmoitti, että porukan olisi viisainta lähteä kotiin.

”Apteekkarin ja hänen seurueensa ei auttanut kuin palata jokseenkin epäonnistuneelta retkeltään ihmisten ilmoille”, kirjoittaa Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet tähän, vaan laajenivat konfliktiksi vanhan Satakunnan torpparien ja valtaeliitin välillä. Virkavallan koneisto joutui napit vastakkain torpparien kanssa. Metsäseudun asukkaat nousivat puolustamaan yhteistä asiaa ja aseet vaihtuivat yhä järeämmiksi.  Panokset olivat isot, sillä häätö, jollaisia pelättiin nyt yleisesti, olisi perheille elämisen toimeentulon pohjan murentava katastrofi. Kapinasta oltiin huolissaan Helsingissä kenraalikuvernöörin virastossa sen jälkeen, kun voimattomat viranomaiset pyysivät torpparien kukistamiseen avuksi kasakoita. Kapinaa käsiteltiin oikeuslaitoksessa, jossa torpparit ja heidän tukijansa tekivät yhteistyötä tehokkaasti. Sen miten kansannousu jatkui, kerron seuraavassa blogissa.

Menneet sukupolvet arvostivat kauneutta.

Miten minusta tuli Kaakkimaan poika?

Kaakkimaantie Kaakinkorvessa, nykyisellä Palmilla. Niin syvällä ettei pitemmälle pääse.

Alasatakuntalaisen miehen sielu on talo. Se on hänen nimensä, vuodentulo keskeisin uskontonsa ja rajakivien määrittelemät manttaalit isänmaansa. Niin on ollut siitä lähtien, kun muuan balttilaiskansa Kokemäenjoen suulle souti ja sivujokia pitkin Satakunnan asutti. Miehet olivat leveäharteisia ja keskivartaloltaan isoja ja he olivat tottuneet ratkomaan eteen tulevia ongelmia kylmästi harkiten voiman avulla; naiset olivat kapealanteisia, työteliäitä ja isoja ja monet pinnaltaan kopeita.

Vanhin poika peri isien pystyttämän talon ja yritti naimakaupalla saalistaa lisää pinta-alaa. Nuoremmista pojista ja tytöistä tuli renkejä ja piikoja, joilla oli kova halu omaan maahan, mutta niukasti mahdollisuuksia. Talon joutomiehistä isännät pääsivät eroon kätevästi: heille annettiin hevonen ja lähetettiin sotatielle, onnekkaissa tapauksissa Keski-Eurooppaan asti. Isäntien mielestä piiat olivat kivoja ja heille oli käyttöä. Jos ei muuten, niin silmänilona. Isännän nahan alla sykki lämmin sydän. Pienessä talossa tai torpassa saattoi olla yksi renki mutta kahdeksan piikaa, joista renki nai ensimmäiseksi raskaaksi tulleen ja seuraavaksi lapsivia tarjottiin vaimoiksi sotilaille.

Ruotsinvalta lopuillaan käynnisti isonjaon. Yhteisomistuksessa olleet metsät jaettiin taloille ja kartanoille. Isännät eivät tahtoneet keksiä, mitä ihminen moisesta joutomaasta kostuu. Emäntä ehdotti, että voihan siellä laiduntaa lehmiä, niin kuin tähänkin asti. Ja onhan se komeaa, jopa arvoa ylentävää, että tuli lisää maata. Isäntä tuumi, että vaikkei mettän paljoudesta välitöntä hyötyä ole, niin onhan se omaa.

Venäjän vallan tulo aiheutti isännille lisää huolia, kun Porin rykmentti purettiin. Maineikkaita satakuntalaisia tappelijoita ei enää tarvittu maailmalla.  Joutoväkeä, laiskoja rengin retaleita ja sotavammaisia lapsineen ja vaimoineen olivat kaikki nurkat täynnä. Ne syövät talon tyhjäksi, isäntä murehti.

Lähetetään ne metsään, emäntä ehdotti. Annetaan niiden asua ja tulla toimeen siellä sillä ehdolla, että käyvät omine ruokineen talossa töissä. Tuovat sieltä metsästä meille polkuja pitkin mukanaan marjoja ja villaa ja viinaa ja kaikkea mitä metsästä löytyy.  Työntekijöinä ne tulevat meille ilmaiseksi, toisin kuin kalliit rengit ja täytyyhän niiden vuokransa muullakin tavoin maksaa.

Eivät ne siellä omin nokkineen kauaa elä. Metsä uuvuttaa pitkän päälle kenet tahansa. Kun ne väsyvät, ne kuolevat nälkään. Kuolleet eivät tarvitse elättiapua, isäntä ilahtui.

Hän alkoi heti kirjoitella torpankontrahteja. Ne menivät kaupaksi, sillä maan ja ennen kaikkea vapauden nälkä oli joutoväessä huikova. Jatkuva isännän silmälläpidon alaisena eläminen ja kyläkuri tuntui nuorisossa ahdistavalta. Metsässä, aina kun oli silmänkantamattomissa, olisi vapaus tehdä mitä haluaa.

Kun katson omia sukujuuriani, ne kaikki vaelsivat 1800-luvun aikana metsään, valtaosa sille ylängölle, joka alkaa Kauvatsan kirkon takaa. Se on kohta, jossa alava, tasainen Ala-Satakunta vaihtuu jylhäksi vuoriseksi Ylä-Satakunnaksi. Siitä tuli torpparien, kuttujen, viinankeittäjien ja kuuluisan satakuntalaisen kutunjuuston valtakunta. Siitä tuli tarinoiden, pilkkalaulujen ja luovan selviytymisen kehto. Siellä ihmiset kuolivat nälkään ja selviytyneet kasvoivat maineeltaan jättiläisiksi, jotka tunnettiin kymmenien kilometrien säteellä ja joista kerrottiin tarinoita sukupolvia myöhemmin. Näitä ihmisiä rintamailla pilkattiin mettämaalaisiksi mutta he itse ottivat sen kunniana, mutta jos oikein pilkattiin, vetelivät raivolla pilkkaajaa turpiin ja jos tappelu laajeni, tarttuivat metsätyön harjoittamin käsin lähintä uhkaajaa kurkkuun tai ensimmäiseen aseeseen, mikä käteen sattui.

Pitkään aikaan siihen metsään ei kulkenut teitä, vaan ihmiset vierailivat toistensa luona polkuja pitkin. Se metsä oli rajaton ja ulottui usean pitäjän alueelle, mutta käytännön kannalta siellä ei valtakunnallisilla hallintorajoilla ollut merkitystä. Siellä vallitsivat omat lakinsa.  Jo 1870-luvulla siinä loputtomassa metsässä asui enemmän asukkaita kuin Tampereella ja Porissa yhteensä. Se metsä oli Suomen suurin torpparikeskittymä. Siellä vaatimattomista kulkuyhteyksistä huolimatta sosiaalinen elämä talkoojuhlineen, piirileikkikallioineen ja iloisine torppineen oli huomattavasti vilkkaampaa kuin kaupungeissa nykyisin. Metsässä raadettiin kilvan, laulettiin, tanssittiin, mässäiltiin, tapeltiin, ryypättiin, tehtiin talkoilla puhde- ja yötä ja harjoitettiin epäaviollista seksiä, jos ei muuten niin maksua vastaan ja kun metsän vapautta halusivat maistella, sinne asiakkaiksi hakeutuivat myös rintamaiden asukkaat, niin papit, isännät kuin nimismiehet.

Metsässä pikkumaiset lakikoukerot oikaistiin ja siellä vallitsivat selviytymisen lait. Rintamailla metsäseutua sanottiin Satakunnan villiksi länneksi.

Jos tuosta noin sata vuotta kestäneessä torppariajan kertomuksesta etsii historiallista juonta, sen eräs piirre on metsän valtava arvonnousu ja torpparien kamppailu irti isäntien talutusnuorasta itsenäisiksi metsänomistajiksi. Kuten myöhempi kertomukseni vuoden 1836 torpparikapinasta vihjaa, isäntien ja torppariväestön yhteenotto oli välillä väkivaltaista huipentuen vuoden 1918 sisällissodassa veriseksi. Yhteisen tavoitteen puolesta metsän asukkaat oppivat tekemään yhteistyötä, joka oli tehokkaampaa kuin rintamaiden isäntien harjoittama. 1800-luvun kapinassa torpparit nujersivat ruotsalaisisäntien harjoittaman mielivallan ottamalla lain hetkeksi omiin käsiinsä ja saavuttivat itsensäkin yllättäen hyviä tuloksia, mistä johtunee, että tapahtuma on valtakunnallisessa historiankirjoituksessa unohdettu; mettämaalaisten onnistunut kapina siihen aikaan ei oikein sovi historian valtavirran käsitykseen, jonka mukaan suomalainen maalaisrahvas olisi ollut passiivista, herroja kunnioittavaa, hieman tyhmää ja nöyrää, siis holhousta tarvitsevaa. Harkitsevat ja tarkkaan tekonsa suunnittelevat satakuntalaiset eivät ole olleet nöyriä koskaan, he tiesivät mitä he tekivät, eikä mielivaltaan alistuminen ole ollut heillä päällimmäisenä mielessä. He osasivat hoitaa asiansa tehokkaasti sekä metsässä että oikeussalissa.

Kun esipolvien jälkiä seuraten synnyin mettämaalaiseksi Kaakkimaan pojaksi vuonna 1956, metsässä elettiiin jo vaurasta aikaa.  Sain elää yltäkylläisen lapsuuden voitokkaassa selviytymiskulttuurissa ja käydä haluamani koulut. Vaikka ison kylän koulussa minua mettämaalaisuudestani yritettiin kiusata, se ei isommin häirinnyt, vaan nosti taustastaan ylpeän miehen itsetuntoa. Minulla oli jälkikäteen ajatellen kuvaavia pilkkanimiä: Iso-Antti, Vastarannan kiiski, Filosofi.  Sellaisiahan minä olen suurimman osan elämästäni ollut. Kaakkimaa, kuten jo suuri osa Suomea, oli 1960-luvulla metsiensä ansiosta voimissaan ja kukoisti.

Urheilujuhla viinin voimalla vuonna 1883

Olympialaiset leikit pidettiin Kauvatsanjokeen laskeutuvalla lehtoniityllä.

Antiikin ajoista lähtien, todennäköisesti aikaisemminkin, urheilu on kuulunut niihin ääriponnisteluihin, jotka tunnetusti vaativat raskaat huvit. Kisojen jälkeen sivustaseuraajilla on ollut tapana ylistää kisailijoita heidän ylimaallisista suorituksistaan mutta paheksua heidän ylenpalttista biletystään.

Historian kätköstä olen kuitenkin kaivanut esiin jo unohdetun kisatapahtuman, joka juhlimista myöten sai osakseen pelkkää kiitosta paikalla olleelta reportterilta.

Tämä tapahtui kotiseudullani Kauvatsalla heinäkuussa 1883. Kisa järjestettiin Antiikin olympialaisten inspiroimana Kauvatsanjoen rannalla Marttilan ”olympialehdossa” ja iltabileet pidettiin jonkin lievikoskelaisen talon riihessä.

Reportterin mukaan, vaikka tapahtuma oli sen ajan mittapuun mukaan suuri kansanjuhla, väki viihtyi pikkutunneille, vaikka viinaa ei tarjoiltu lainkaan. Kansa juhli, sekin Antiikin esikuvan mukaan, viinin voimalla. Ne jotka mahdollisesti olivat liikaa humalassa, reportteri mainitsee, olivat sitä jo paikalle tulessaan tai sitten heillä olivat omat pullot mukana.

Näin 24-vuotias kansakoulunopettaja Vilho Oksanen raportoi Kauvatsan olympialaisista leikeistä turkulaisessa Aura-lehdessä lauantaina 21.7.1883 sivulla 3:

”Kansanjuhla Kauvatsalla

Kauvatsan Nuoriso-Yhdistys oli päättänyt viettää vuosijuhlansa kansanjuhlan muodossa heinäkuun 15. päivänä. Ilma oli ennen ollut sateinen ja näyttänyt jokseenkin toivottomalta, mutta luontokin tuntui suosivan juhlaa, sillä ihan sateiden välillä saatiin kaksi poutapäivää, edellinen viimeisiä juhlavalmistuksia varten, jälkimmäinen itse juhlaa varten.

Mainitsemista ansaitsee, että juhlailtanakin oli satanut noin parin venäjän virstan päässä jokseenkin ripeästi ja joitakuita pisaroita oli pudonnut aivan likellekin, mutta itse juhlapaikalle ei pisaraakaan pirahtanut.

Juhlapaikka, jonka maanviljelijä W. Marttila oli hyväntahtoisesti juhlaa varten antanut, oli erittäin tarkoituksenmukainen. Se oli ensin haapa- ja koivumetsikköä ja yleni vähitellen. Kahdelta sivuilta se vietti loivasti alaspäin, muodostaen kaksi ketoa, jotka yhtyivät kulmittain, ja joista toinen kulki pitkin joenrantaa. Tämä luonnon kaunistama paikka oli ihmiskäsin raivattu ja puhdistettu. Kilpailukentälle, metsikköön ja porttien pieliin oli pystytetty suuren suurilla kiehkuroilla somistettuja salkoja, joiden päässä liput liehuivat. Mäenrinteellä kohosi lipuilla, lehtipuilla ja seppeleillä koristeltu lava puhetta ja soittoa varten.

Sitten kun väkeä oli alkanut paikalle saapua – sitä oli kokoontunut ainakin 700 sekä omasta että naapuriseurakunnista, vieläpä joitakuita kaukaakin – sekä soiton säveleitä kuunneltu, astui puhujalavalle pastori L. A. Palonen esittäen pitkänpuoleisessa puheessa kansanjuhlien merkitystä ynnä kertoen kreikkalaisten olympialaisista leikeistä. Tämän avauspuheen jälkeen alkoivat kilpailut.

Ensinnä oli kilpa-ammuntaa, johon oli ilmoittautunut 16 kilpailijaa. Kaikki ampuivat vapaalta kädeltä sadan kyynärän matkan päästä tauluun, joka oli samanlainen kuin sporttiklubin yleisessä kilpa-ammunnassa käytetty. Ampuminen ei oikein toiveiden mukaan onnistunut, sillä paikkakunnan ampujat, vaikka kyllä muuten ovat taitavia, eivät ole tottuneet vapaalta kädeltä luotiansa lähettämään. Sitä paitsi he valittivat suuren ympärillä olevan väkijoukon vaikuttaneen heihin häiritsevästi.

Ammunnan jälkeen alkoi kilpasoutu, missä nuorukaiset rivakkain vedoin matkansa suorittivat.

Tämän perästä juostiin kilpaa radalla, joka oli kolmensadan kyynärän mittainen. Erittäin tuntui yleisöä huvittavan saapasten sekoitus, johon pikkupojat ottivat osaa. Olipas siinä temmellystä, ennen kuin kukin sai omansa periä.

Raikas nauru kajahteli myöskin siitä 30 sylen pituiselta radalta, missä pojat juosta hytkyttivät kaulaan asti ulottuvissa säkeissä, ja missä moni meni kellellensä pitkin pituuttansa. Hauska katseltava ja koelteltava oli myös taistelupukki, mistä monta komeaa kuperkeikkaa tehtiin.

Kilpailujen väliajalla pidettiin puheita: lyseolainen W. Korpela puhui Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kansallisesta työstä, R. Korpela sivistyksen luonteesta ja apukeinoista, ja F. L. Jalonen Nuoriso-Yhdistysten tarkoituksesta.

Muiden tointen päätyttyä ryhdyttiin palkintojen jakamiseen. Niitä oli yhteensä 25 ja ne jaettiin seuraavasti: ampumisesta sai ensimmäisen palkinnon, revolverin, Juha Tassari, toisen, pistoolin, Sahan seppä Eemili, kolmannen, tadikon, Matti Rajala, neljännen, lapion, Fredrik Lindström Kokemäeltä, viidennen, ruutisarven, Kustaa Lepistö; soudusta: ensimmäisen, lapion, Nestor Matomäki, toisen, partaveitsen, Kustaa Lepistö, kolmannen, luistimet, Fredrik Iso-Ruka, Neljännen Frans Mäkinen, viidennen, kirjasen Isänmaan puolustuksesta Frans Wilen; – Juoksusta: ensimmäisen, hyvät ruojusaappaat, D. Snellman Kiikoisista, toisen, tadikon, W. Pajunen, kolmannen, kirveen, Frans Lehtinen, neljännen, partaveitsen, R. Eklöf, viidennen, teräsveitsen, F. Laksonen, (toinen, kolmas, neljäs ja viides palkinto määrättiin arvalla), kuudennen, veitsen, Marttilan renki Kalle; – säkissäjuoksusta: ensimmäisen, kahvipannun, Nestor Ojala, toisen, viikatteen, Marttilan Kalle, kolmannen, tupakkalaatikon, W. Pajunen, neljännen, puukon tuppineen, Ferdinand Kouhi, viidennen, kirjasen Oma tupa oma lupa, Maurits Fagerlund; – saappaansekoituksesta: ensimmäisen, Kansanvalistusseuran Maantieteellisiä kuvaelmia, osan Venäjä 1 – 4, Nestor Porra, toisen, peilin, Y. Lehtilä, kolmannen, leikkikellon, W. Järvenpää, neljännen, kynänvarsia, Oskar Marttila.

Kun täten kentällä kaikki oli suoritettu, lähdettiin lähellä olevaan suojukseen, jossa nuorison iloinen tanssi oli jo alkanut. Tanssin väliajalla piti ylioppilas E. N. Setää esitelmän Turun yliopiston vihkimisestä ja yliopiston oloista sen alkuaikoina. Aine oli valittu sen johdosta, että juhlapäivänä heinäkuun 15. päivä oli yliopiston, kansamme tärkeimmän sivistysahjon, kansansydämen, vihkimispäivä. Sitten tanssia jatkettiin kello kahteen saakka aamulla.

Toimikunnan kiitokseksi tulee mainita, ettei juhlasta ollut saatavana mitään päihdyttäviä aineita, paitsi viiniä ynnä sen lisäksi virvoituksia, niin kuin limonaadia, kahvia, teetä, maitoa, mansikoita ja ruokaa. Siitäpä olikin seurauksena, että elämä oli erittäin siivoa verraten siihen, mitä näillä tienoin on totuttu näkemään näin suurissa ja paljon pienemmissäkin väenkokouksissa. Joitakuita oli, jotka olivat ottaneet vähän liiemmälti, mutta he olivat jo joko sinne tullessaan taulassa tai tuoneet pulloja muassaan. Mitään pahaa melua ja rähinää eivät nämäkään pitäneet; eikä yhtään ”raatoa” nähty makaavan teiden sivuilla. Emme kuulleet kenenkään lähteneen tyytymättömin mielin, vaan kaikki tuntuivat olevan siinä mielessä, että tämä Kauvatsan ensimmäinen kansanjuhla oli kaikin puolin erittäin onnistunut, josta tulee kiitos kaikille vaivannähneille, etenkin toimikunnan jäsenille W. Marttilalle ja J. Vilpolalle. Lopullisia tilejä ei ole voitu vielä tehdä, mutta luultavaa on, että puhdas voitto tekee hyvän jonkun kolmatta sataa markkaa.”

 Kauvatsalle oli rakennettu uusi kirkko vuonna 1879 ja satakuntalaista afäärifennomaanisukua edustava Lauri Palonen oli palannut sen papiksi. Laurin kasvsattipoika Emil Nestor Setälä oli pappilan sivurakennuksessa kolme vuotta ennen tapahtumahetkeä saanut Suomen kieliopin valmiiksi. ”Olympialaisten” aikaan hän oli 19-vuotias.

Kansakoulun opettaja Vilho Oksanen perusti Lähteenmäen koulun, joka toimii edelleen.

Lähteenmäen koulun kupeella avautuu viljava Kauvatsanjokilaakso. Joki kiemurtaa sen keskellä.  Koululta kahden kilometrin päässä häämöttää Lievikosken Marttila, jonka lehdossa kisat pidettiin.

Kauvatsanjokea Lähteenmäen koulun lähistöltä Lievikosken suuntaan.

Kunnia rauhan tekijöille

LOL

Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus ”Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. ”Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. ”Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.

Mutta tarvitaan yhteistyötä

Tarvitaan hiukan yhteistyötä, sanoi kansakoulunopettaja Vilho Oksanen, kun Kauvatsan Osuusmeijerin, Valion, oman pankin ja Kauvatsan höyrysahan alkuunpanijana toimi.

Oksanen oli keskeinen käynnistäjä myös suomalaisessa nuorisoseuraliikkeessä. Aikaansaapa kansakoulunopettaja perusti Kauvatsan Nuorisoyhtiön vuonna 1882 toisena nuorisoseurana Suomessa. Puukkojunkkarimaineestaan eroon pyrkivät kauhavalaiset ehtivät yhdistää nuorisonsa muutaman kuukauden  ennen kauvatsalaisia.

Oksasen aikana pienestä Kauvatsasta, joka oli hetki aikaisemmin irtautunut Suur-Huittisista, tuli vauras sivistyskeskus. Oksasen ja hänen kaltaistensa voima oli suomenkielisyydessä ja – mielisyydessä, jota fennomaniaksi kutsuttiin.

Keisarin vallan alla autonomian aikana he halusivat kasvattaa suomalaisnuoret itsetietoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi, irti keskinäisistä halolla-päähän -lyöntikilpailuista tekemään järkevää yhteistyötä Satakunnan ja Suomen hyväksi.


Kauvatsan Nuorisoseuran talo (Seurantalo) on ollut paikkakunnan huvielämän keskus 1930-luvulta tähän päivään.

Oksasen hyötyajattelu näkyi Kauvatsan nuorisoseuran alkuperäisessä nimessä: sivistynyt nuoriso muodostaisi yhteistyössä kotiseudulleen yhtiön, josta olisi  aineellinen ja henkinen hyöty koko Suomen kansalle.

Viraapelityönään separaattorimenetelmän puolesta puhujana kiertänyt ja  osuusmeijeriä johtanut kansakoulunopettaja katsoi kansallisten rajojen yli. Kauvatsalaista huippuosaamista edustava separaattorivoi meni kaupaksi Englantiin ja Pietariin. Kun osuusmeijerit perustavat yhteisen voinvientiyhtiön, neuvotteluvoima ja hyöty  kansainvälisillä markkinoilla moninkertaistuu, päätteli Oksanen.

Oksasen ideoimasta yhteistyöstä syntyi Voinvientiyhtiö  Valio, jota hän 18 vuotta johti Kauvatsalta käsin.

”Mutta tarvitaan yhteistyötä”, päätti Oksanen puheensa, kun hän oli alkuunpanemassa Satakunnan nuorisoseurojen liittoa.  Syntyy komeampia laulujuhlia, jos kaikki maakunnan nuoret kootaan yhteen, mietti Oksanen mielessään. Ja kun nuoret laulavat, tanssivat ja urheilevat yhdessä ja tutustuvat toisiinsa, millaisia yhteisyrityksiä Satakuntaan syntyykään.

Mihin tahansa hankkeeseen Oksanen ryhtyi, hän normaalisti kohtasi vastustusta. Nuoriseurojen yhteistyötä luodessa se oli erityisen rajua.  Oksasen taistelupari Emil Nestor Setälä, lapsinero, joka oli Kauvatsan pappilassa laatinut Setälän kieliopin  16-vuotiaana, oli innokas sääntönikkari. Sorvattuaan keskusliitolle pykälän, jossa alkoholinkäyttö nuorisoseurojen tilaisuuksissa kiellettiin jyrkästi ankaran rangaistuksen uhalla, osannottajien keskuudessa nousi tyrmistys, jonka jälkeen syntyi  riita, joka viivytti hanketta useita vuosia. Mutta Oksasen yhteisö toteutui lopulta.

Kun rahaa virtasi maailmalta Kauvatsalle mukavasti, Oksanen ryhtyi puuhamaan pankkia, johon se talletetaan. Vuonna 1905, samana vuonna kuin Valiota,  isäntien myötävaikutuksella Oksanen oli perustamassa Kauvatsan Säästöpankkia, jonka ensimmäiseksi johtajaksi, silloisella kielellä kirjuriksi, hän ryhtyi. Pankin ensimmäiset tallettajat olivat Oksasen kolme omaa pikkupoikaa.

Kauvatsan ja Satakunnan teollistuminen alkoi tästä koskesta. Suur-Huittisten pappi Nils Idman nuorempi perusti siihen Sääkskosken vesisahan vuonna 1757.

Ensimmäisen maailmansodan alla voin vienti väheni ja Kauvatsan toiseksi isoimman isännän Marttilan Vihtorin murheeksi hänen vesisahansa tuhoutui tulipalossa.  Oksanen kokosi isännät yhteen ja perusti heidän kanssaan vuonna 1912 Kauvatsan rautatieaseman viereen uusinta tekniikkaa edustavan Kauvatsan Höyrysaha-Osakeyhtiön, jonne tukit uitettiin metsistä Kauvatsajokea pitkin ja sieltä sahatavara vietiin junanvaunuissa Raumalle. Kansakoulunopettaja johti  sahaa kirjurin tittelillä.  Kohta sahan rinnalle perustettiin tiilitehdas, koska Kauvatsanjoen saviäyräät tarjosivat tuotannolle raaka-aineen.

Isännät ja kohta myös talollisiksi muuttuneet torpparit vaurastuivat voin ja sahatavaran viennistä. Talojen koko suureni ja Kauvatsan metsäisille rinteille sahan ja tiilitehtaan työläiset rakensivat mäkitupia. Koska toiset kauvatsalaiset olivat varauden suhteen tasa-arvoisempia kuin toiset ja maaseudulla yhä vallitsi jyrkkä luokkajako, ristiriidat roihahtivat kansalaissodassa yhteenotoksi Oksasen oppilaiden kesken. Joitakin köyhemmän puolen edustajia ja sivullisia ammuttiin Huittisissa kirkkoaitaa vasten.

Mutta 1920-luvulla kauvatsalainen sahatavara ja voi meni niin hyvin kaupaksi maailmalla, että koko seutu jälleen vaurastui ja talvisodassa kauvatsalaiset tekivät taas yhteistyötä Sallan rintamalla, vaikka se joillekin saattoi olla periaaatteellisista syistä vaikeaa.

Kauvatsalaisia oli Oksasen aikaan yli 3000, nyt enää 800. Kurkiaura lentää kohti etelää.

Kansakoulunopettaja muutti itse Kauvatsan Lähteenmäen koululta kuntarajan taakse Kokemäen Tulkkilaan ja rakensi sinne ison talon. Rahasta kansakoulun opettajan elämä tuskin oli  kiinni, koska hän oli Kokemäen suurimman talollisen Vitikkalan vävypoika ja suvulla oli omistuksia sekä Kokemäellä että Kauvatsalla: myös Marttila kuului suvun  imperiumiin.

Kokemäellä Oksanen haki piristystä opettajan vapaa-aikaan perustamalla sanomalehden, joka levisi Kokemäen ja Kauvatsan lisäksi osaan muita Kokemäenjokivarren kuntia. Kauvatsan kuntakokouksen puheenjohtajana, asemassa joka nykyisin vastaa kunnanvaltuuston puheenjohtajan tehtävää, hän piti seudun kaikkia merkittäviä yhteistyölankoja käsissään.

Joku voi perustellusti sanoa, että Oksasella oli liikaa valtaa. Toisaalta Oksasen itsetietoisia oppilaita ja yhteistyökumppaneita, kauvatsalaisia isäntiä, oli vaikea suostutella tekemään sellaista, mitä he eivät ensin perusteellisesti harkinneet ja vakuuttuneet koituvan omaksi hyödyksi. Jos asia vaikutti houkuttelevalta, sen taakse löytyi huolellisen punninnan jälkeen rahaa.

Projekteistaan Oksanen tuskin ehti paljon kerätä omaa hyötyä. Saadessaan edellisen hankkeen toimimaan, hän oli jo käynnistämässä uutta, muun muassa panemassa pystyyn Kauvatsalle lisää kansakouluja. Myös Lounais-Suomen kansalaisopiston perustamisessa hänellä lienee ollut sormet pelissä, mutta paikkakunnan pienuuden takia sitä ei voitu perustaa Kauvatsalle vaan se syntyi lähinaapuriin Huittisiin. Oksanen oli aina siellä, missä kansa piti koota jonkin yhteisen asian taakse.

Piilijoen kansakoululla vaalittiin 1960-luvulla suomalaisuusaatteen perintöä.

Olen käynyt kauvatsalaisen kansakoulun 1960-luvulla ja vieläkin aistin sen suomenmielisen hengen.  Näillä Oksasen kaltaisilla opettajilla, jota myös Piilojien koulun opettaja Härkälän Paavo edusti, lienee ollut iso merkitys meidän maalaislasten itsetunnon nostajana. Suoraan sodasta kersantin natsat takissa opettajaksi tullut Härkälä vakuutti meille, että suomalainen pystyy mihin vain ja kyllä me sen uskoimme.

Mielestäni Suomi muistuttaa  1880-luvun keisarikuntaa, vaikka haasteellinen yhteisö, johon Suomi autonomisena yksikkönä kuuluu,  ei ole enää Venäjä vaan EU. Niinkuin Oksasen Kauvatsa, Suomi on täynnä mahdollisuuksia mutta tarvitaan yhteistyötä. Siksi kaivataan lisää Oksasia.

Runoilija on rumpali

Sen lehmän nimi oli Leena.

Se oli syntynyt ennen minua, 1950-luvun alussa Palmin navetassa ja se varttui mummuni Palmin Senjan kasvattamana.

 Mummu oli viisas nainen ja niin oli lehmälaumaa johtava Leenakin.

Leena oli ruskea, pyöreä, sarveton, lempeä lehmä, ei kovin isokokoinen. Kun sitten lehmäjoukkoon ilmestyi iso vaaleaverikkö Helena, joka väkivallalla yritti ottaa vallan laumassa, se oli toivoton hanke. Lehmät nousivat Helenaa vastaan kapinaan. He kunnioittivat Leenaa, joka omalla älykkäällä rauhallisuudellaan johdatti tyttäret laitumella maukkaille ruohotupsuille.

Ei meillä montaa lehmää ollut, kolme tai neljä, mutta maito vietiin Zetorilla Kauvatsan Osuusmeijeriin, joka kotimme lähistöllä oli pienikokoisuudestaan huolimatta eräänlainen mallimeijeri.

Se oli perustettu vuonna 1887, kun useimmat osuusmeijerit syntyivät vasta 1900-luvun alkuvuosina. Meijeriä johti sivutyönään kansakoulun opettaja Vilho Oksanen. Juuri hän ajoi voimallisesti meijerien yhteistyötä ja oli johtava hahmo Valiota perustettaessa. Kauvatsan Osuusmeijeri oli vuonna 1905 Valion perustajajäsen ainoana meijerinä Satakunnasta. Valio vastasi maitotuotteiden ulkomaankaupasta. Oksasesta tuli Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja 18 vuodeksi.

Oksasen ansiota oli se, että Kauvatsalla voi kirnuttiin separaattorimenetelmällä, kun ympäristön muissa meijereissä käytettiin radiaattoria. Kaukoviisas Oksanen johti separaattoriliikettä. Radiaattorimenetelmällä tehty voi maistui makealta, eikä ollut ihmisten mieleen. Separaattorivoi oli toista maata. Se meni kaupaksi.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa voi oli Suomen vientituote sahatavaran ja paperin rinnalla. Teollistuminen Euroopassa lisäsi voin kulutusta. Pietarin ja Englannin tehdastyöläiset ahmivat satakuntalaista voita niin paljon kuin meijerit kykenivät toimittamaan.  Voirahoilla kotiseutuni maitotilat rakensivat komeita taloja.

Vaikka en sitä ulospäin näyttänyt, olin lapsellisella tavalla ylpeä, kun perheemme palkittiin Kauvatsan Seuratalolla hopealusikalla maidon korkeasta rasvaprosentista. Varmasti uneksin, että minäkin joskus saisin lusikan jostakin ansiosta. Kun mietin, niin iso kunnia palkinnosta kuului Leenan rennolla tyylillä johtamalle lehmälaumalle, jossa vallitsi positiivinen, maidontuotantoa edistävä ilmapiiri.

Kun Leena kevättalvella 1969 kuoli vanhuudenheikkouteen, sain 12-vuotiaana nuorena runoilijana aiheen lehmän hautajaisista kertovaan runoon. Tapaus oli sen verran erikoinen, että herätti mielenkiintoni. Ei lehmiä yleensä haudattu, vaan pattipolvikantturatkin saateltiin Osuusteurastamon autoon. Mutta Leena oli niin loppuun palvellut maitotalouden sankari, että kuoli toimensa ääreen navettaan, eikä enää kyytiin kelvannut.

Kirjasin tapahtuman samana iltana runomuodossa sinikantiseen vihkoon, jonka laulaja Eeva muutama vuosi sitten löysi.

Kun tarkemmin mietin, Leenan kaltaisia pieniä, pyöreitä, ruskeita, empaattisia  lehmiä ei missään näy. Ehkä he ovat kuolleet sukupuuttoon. Leena saattoi olla satakuntalaisen rotunsa viimeisiä. Mutta sen geenit on tallennettu oman laitumen multaan, joka nyt kasvaa metsää.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=kfhLYlZoa60&w=560&h=315]

 

Rakkaudesta pilkkalauluun

Matti Nykäsen esiintyminen inspiroi minua julkaisemaan tämän tarinan.   Matti lauloi vissyn voimalla humoristisia lauluja itsestään viime yönä Play del Inglesin Iskelmä Baarissa.

Seuraava sepitelmä syntyi, kun mietin, millainen voisi olla nykyajan pilkkalaulu. Ennen vanhaan pilkkalaulun tekijä välttyi joutumasta kunnianloukkauksesta oikeuteen, kun hän muisti mainita laulussa itsensä sen tekijäksi. Vielä parempi, kun pilkkasi naapurien ja kaverien lisäksi muutaman säkeen verran itseäänkin. Nykyään se ei taida riittää. Siksi muistutan, että seuraavan laulun henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin ei heillä kai koskaan todellisuudessakaan ollut.

Laulu on kunnianosoitus reippaille satakuntalaisille isännille. Puukkojunkkarit katosivat Pohjanmaalta jo puolitoistasataa vuotta sitten, mutta Satakunnan Villissä Lännessä nujakointikulttuuri voi edelleen hyvin.

 

Rahka ja Makkonen Harjavallassa

 Vessan peilin eessä Rahkalla silmät seisoo päässä.
Makkosella rakko toimii. Mutta aivot ovat jäässä. 

Vessan ovesta ravintolaan tunkee kauhee sauhu.
Valtaa salissa juoppolallit oikeutettu kauhu.

 Leijuu Rahkan ympärillä tupakin sininen sauhu.
Päättää alakerran portsarit: nyt saa riittää tämä touhu.

 Kaksi hormooniheikkiä vessaan sisään ryntää
ja he hevosina Rahkan nenällä vakoo portaisiin kyntää.

 Huutaa Makkonen: Miksi kaksi noin pulleaa hessua
tönii noin väkivaltaisesti meidän Rahka-ressua?

 Saappaastaan Makkonen kaamean Mauserin tempaa,
ampuu lamput rikki, huutaa: pimeässä tappelu on paljon hauskempaa! 

Rahka virkistyy, käryävän tupakin hessun korvaan tumppaa.
Makkonen povestaan lutkuttaa piristävää skumppaa.

Syntyy ravintolan portaissa tappelus suuri.
Pyörii hessut alas portaita, päällä Makkonen on se suurin.

 Soittaa baarin pupupojat paikalle Karhukoplaa.
Huutaa Makkonen: kuka sitä puhelinta roplaa?

 Tulittaa Makkonen Mauserilla pulloja vähän.
Sanoo: nyt saa loppua juopottelu tähän!

Makkonen Mauseriin puhaltaa ja odottelee vartin,
siinä joutessansa Rahkapiiras sytyttelee Smartin.

 Jo viikko sitten isänniltä päättyi kruunun kihlat
Ja Mauserista rasvattu on lukko sekä rihlat.

Tulee ravintolan johtajalta junkkareille pahvit:
Tulkaa tänne Harjikseen, niin minä tarjoon kahvit! 

Tästä jutusta niin monta tarinaa kulki,
että tein tämän laulun, jotta totuus tulis julki.

Tähän Joroisten Sonni teki säettä pari
ja loput sepitti Isonkorven Jari.

 Senköhän takia ne hormooniheikit erotettiin, kun näin mitättömästä asiasta niin ison oikeusjutun tekivät?

Pullan syönnin erityisosaaminen

Selfie Playa del Inglesin hotellihuoneesta, jossa tämä tarina kirjoitettiin.

Mitä paremmin ihminen oppii tuntemaan sukunsa historian ja omat  perintötekijänsä sekä niiden yhteistoiminnan, sitä taitavammin hän pystyy käyttämään niitä hyväksi. Niin urheilussa kuin taiteissa sinun erilaisuutesi ratkaisee, koska kummassakaan ei ole tarkoitus tehdä mitään keskinkertaista, vaan jotakin ainutlaatuista. Sinun on hyödyllistä tietää, millä tavalla olet samanlainen kuin muut, mutta erityisen arvokasta on tuntea oma erikoislaatusi, jotta pystyt tilanteen tullen ottamaan siitä hyödyn ja huvin irti.

Isäni oli kiharatukkainen ja iloluonteinen urheilijanuorukainen, yksi urheiluseura Kauvatsan Pontevan kolmesta komeasta isännästä. Monenlaisia urheilusuorituksia hän nuorena ja hiukan vanhempanakin teki, mutta muuan tapaus on suvussamme saanut osakseen poikkeuksellista arvostusta.

Se sattui Satakunnan eräässä suuressa maatalousnäyttelyssä 1950-luvulla. Sinne kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuivat ihailemaan massiivisia sonneja ja traktoreita, tuottoisaa lypsykarjaa sekä isäntiä ja vereviä neitosia. Ne olivat isoja juhlia siihen aikaan.

Ohjelmassa oli myös pullansyöntikilpailu. Jos en ole koskaan muistanut mainita, niin isäni piti pullasta.

Varsinainen ammatti, jolla isä rahaa ansaitsi, oli metsätyö. Isääni motivoidakseen metsäpomo kehui häntä Satakunnan parhaaksi metsuriksi. Ei isä metsässä kauaa viihtynyt, poistui lotilta yleensä jo puolen päivän aikaan, kun aamulla päätetty urakka oli tehty. Mutta oli se pikkupojasta komeaa katsottavaa, kun isä moottorisaha kädessä juoksi männyn runkoa pitkin ja juoksun aikana oksat vauhdissa karisivat rungolta. Lopulta isä tarttui tukkisaksiin ja yli satakiloisen ruhonsa voimalla nosteli kaksisataakiloiset tukit keskelle aamun aikana muodostunutta valtaisaa hakkuuaukeaa. Minä poikana nostin kyllä tukin toisesta päästä.

Ruokavalioltaan isä oli sellainen tyyppi, jota nykyään sanotaan luolamieheksi. Hänen herkkuaan olivat munuaiset, joita hän keitti valtavia määriä isossa padassa. Hänelle maistui myös Lievijärven hauki, jota voissa paistettuna meni kerralla useita kiloja. Isän rankingissa kalojen ykkönen oli Piilijoen lahna, jota hän suolattuna mielellään sunnuntaina järsi niin, että tähteeksi jäi vain isoja ruotokekoja. Makkaroista halvin ja paras, hampparinväärä, oli isoina annoksina metsurille kelpo välipala myös.

Ruisleipää hän ei oikein arvostanut. Ohrasta leivottu kakko upposi paistetuilla kananmunilla päällystettynä kyllä. Ainoa eväs, jota isä metsään otti, oli kuitenkin pulla. Aamuisin hänelle pakattiin reppuun kaksi pitkää vehnälonkaa ja meijerivoipaketti. Metsässä tauolla isä kastoi voipullaa kahviin ja aina välillä joi mukistaan voisen kahvin. Siinä huvissa voita kului helposti parissa päivässä kilo.

Kuten metsätyössä, myös syömisessä, isä oli ällistyttävän tehokas. Paistettu haukikasa vain yhtäkkiä katosi asetilta ja samoin kävi munuaisille ja suolalahnalle sekä – pullalle.

Maatalousnäyttelyn pullansyöntikilpailussa oli hieman vaikeuskerrointa. Rivi pullia piti syödä käsiä käyttämättä ylhäältä roikkuvasta narusta. Pulla ei saanut koskettaa maata. Loppusijoituksen ratkaisi suorituksen nopeus.

Isälle pullat eivät tuottaneet pienintäkään ongelmaa. Hän ahmaisi ne  narun päästä kokonaisina suuhunsa, puraisi pari kertaa ja nielaisi. Ja toisin kuin tukkia pitkin juostessa, pullansyöntikisassa rauhallinen tahti riitti – voitto tuli ja se oli niin ylivoimainen, että se herätti maatalousnäyttelyn yleisössä suurta hämmästystä. Sitä ei ole kerrottu, mitä isäni sai voittopalkinnoksi, ehkä pullia.

Vuosikymmeniä myöhemmin isäni saavutus koitui suvussamme menestykseksi, kun tyttäreni Eeva sai kutsun maailmanmestarien pelkokertoimeen Argentiinaan, jossa pääpalkintona oli 10 000 euroa.

Valmentajaroolini vuoksi jouduin evästämään häntä matkalle. Sanoin, että mitään sellaista, missä on vaara loukkaantua, sinun ei ole lupa tehdä.

Totesimme yhdessä, että yksi laji, joka ehkä ratkaisee loppukilpailuun pääsyn, on syöminen. Sanoin, että siinä kisassa suvullamme on niin vahva perinne, että siinä emme häviä. Eeva kertoi muistavansa taatan uroteon ja sanoi vakuuttuneensa siitä, että kyky syödä tehokkaasti on suvussa periytynyt.

Sanoin, että jos kaikki menee suunnitellulla tavalla, niin sinä ja Ahosen Janne päädytte vastakkain finaalissa. Ja olipa finaalitehtävä mikä hyvänsä, niin siinä sinä kyllä häviät. Janne on kaveri, joka ei anna periksi. Mutta hyvä niinkin.

 

Matkalla Satakunnan Villiin Länteen

Jouluaattoaamuna 2014 matkalla Tyrväälle. 

Minulta on kysytty, mikä on seuraava suuri projektisi sen jälkeen, kun nuori polvi ottaa vastuun saappaanheiton maailmanvalloituksesta. Paljastan sen tässä. Aion kirjoittaa enemmän, vaihtelevista aiheista. Saappaanheittoa en hylkää: onhan siihen liittyvä mediatyö asiantuntijaosaamistani, jota saatan hyödyntää monin tavoin. Tunnen saappaanheiton sielunelämän, verenkierron ja sykkeen sekä siihen sisältyvän inhimillisen draaman ehkä maailmassa parhaiten. Se on kansainvälisesti myyntikelpoinen vaellustarina mutta jotta se kantaa, se kannattaa tarjoilla englannin kielellä ja vasta kääntää suomeksi.

Rakkaudesta suomenkieleen aion kirjoittaa lisää kotiseutuni historiallisia tarinoita työnimellä Satakunnan Villi Länsi. Suvustani ja muista vanhan Satakunnan asukkaista, metsän asuttajista ja kesyttäjistä ne kertovat. On ne sen verran erikoisia juttuja, että kai niistä muutama Hollywoodissa filmataan, ellei sitten aidossa ympäristössä noin 15 kilometriä Kokemäenjoesta mutkan kohdalta koilliseen.  Vaikkei elokuvattaisikaan, ehkä niistä syntyy lukukelpoisia kokoelmia hieman Sakari Topeliuksen Talvi-illan tarinoiden tapaan.

Aito Kiikoisten mies Peltomaan Henry oli se kaveri, joka sai houkuteltua minut saappaanheittoon mukaan nähdyin seurauksin. Jos jollekin halutaan jakaa saappaanheiton uranuurtajapalkinto, niin ehkä se hänelle kuuluu. Henry oli sen verran fiksu, että ymmärsi jättää heittourheilun jo parikymmentä vuotta sitten. Hän ryhtyi keräämään paikallisia tarinoita. Henry videoi vanhojen ihmisten muisteluja ja ottaa talteen valokuvia. Saaliinsa hän tallettaa digitoituna kassakaappiin. En kovin hyvin tunne aarteen sisältöä. Olen saanut vain makupaloja. Kun noin viisi vuotta sitten kävin kylässä, taltioituna oli muun muassa 30 000 valokuvaa. Parantuneen tekniikan ansiosta niitä on nyt todennäköisesti tallella valtavasti enemmän. Voidaan puhua oman aikamme Lönrotista. Kun jokin aika sitten keskustelimme, Henry kertoi hankkineensa metallinpaljastimen ja luotaavansa suomalaisten historiaa pintaa syvemmältä tekemällä muinaishistoriallisia kaivauksia Sallassa, josta Henryn vaimo on kotoisin.

Minua ja Henryä yhdistää jonkinmoinen uudisraivaajahenki. Se taitaa olla molemmilla satakuntalaista sukuperintöä. Muuten olemme aivan erilaisia persoonia. Siinä missä Henry on keräilijöiden aatelia, olen minä tarinankertoja. Eräänlaisena höpötanelina olen palloillut pikkupojasta lähtien. Sanovat sitä sukuviaksi.  Kirjoituksista ja valokuvista olen saanut elantoni.  Olen myös soittanut kitaraa ja laulanut, mutta siitä ei minulle ole maksettu, tuskin koskaan edes luonnossa. Toisin oli isoisäni Isonkorven Matin serkulla, Satakunnan kuuluisimmalla pilkkalaulujen tekijällä Syrjälän Villellä. Hänelle saatettiin maksaa. Höpötaneli on hänen keksimänsä nimitys omasta itsestään. Mutta palaan tuohon etevään humoristiin ja humanistiin myöhemmin.

Hyvä tarina vaatii joskus hieman kenttätyötä. Tarina ei ole minkään arvoinen, jos se ei ole syvärakenteeltaan tosi. Sukuni vaiheisiin perehtymisen ja kotiseutuni historian tutkimuksen aloitin noin viisi vuotta sitten. Ehkä muistatte, innokkaana paikallishistorian löytöretkeilijänä aloin tarinoida heti, koska blogin kirjoittaminen oli minulle tapa tehdä muistiinpanoja, taltioida omia muistojani ja tutkimaani.

Vaikka Villin Satakunnan ensimmäiset tarinat saavat poskilleni häpeän punan, sisältyi niihin nerokkuuttakin.  Mielestäni juttu kauvattalaisesta keenistä oli melko hauska ja avasi näkökulman kauvattalaisuuden ytimeen, huomattavan kehittyneeseen ruumiinosaan. Olin aikaani edellä, sillä paikallisesta perimästä on viimeisen vuoden aikana tullut geenitutkijoiden lempiaihe.  Kauvattalainen keeni oli pakina, jossa tallentuu kauvatsalaista, tarkemmin sanottuna jalonjalaista puhetapaa. Jalonojalaista on harvemmin muistiin merkitty. Äitini on kotoisin sieltä.

Anttien ja Mattien nimiperinteessä vaivaa aloittelijalle anteeksi annettava tiedon puute, joka korjautui seurakuntien arkistoja kaivamalla.  Blogikirjoitus oli siis mitä asiantuntemattomin mutta kannusti tutkimaan eri sukujani lisää. Työssä auttoi serkkuni, joka on Sastamalan sukututkijoiden puheenjohtaja sekä eräs tyrvääläisten sukujen tutkijatar, joka paljastui etäiseksi sukulaistytöksi. Oman suvun historian tuntemus on ihmiselle muuta omaisuutta arvokkaampaa, koska sukuperimä vaikuttaa ratkaisevasti elämään. Mitä paremmin sukunsa historian tuntee, sitä enemmän geenejään voi käyttää hyväksi, koska voi valita, mitä sukunsa ominaisuutta milloinkin hyödyntää. Ihminen ei ole ajopuu.  Ehkä minäkin eläkepäivinä hankin mammonani pilkkalaulujen esittäjänä. Kylä mää voin semmottia tehrä ko mää oon nin söpö!

Tarina Hissun Kissun on miltei elokuvan synopsis, mutta sitä vaivaa paha kansalaissodan vaiheisiin liittyvä asiavirhe: mainittua taistelua tuskin käytiin Tampereen Kalevankankaalla, vaikka sielläkin kiivaasti sodittiin, vaan siitä 30 kilometriä pohjoiseen Karkun kirkon luona, jossa punaisten rintama murtui vasta Tampereen romahduksen jälkeen. Kiikan punakaarti nimittäin soti siellä. Tarina kehittyy varmasti vielä, koska hengissä on henkilöitä, joilla on lisätietoa kerrottavana tuosta lannistumattomasta satakuntalaisesta punasissistä.

Muistelma Ensi kertaa naisissa, jossa isosetäni Iisakin kanssa seikkailimme Kiikoisissa, on luonnollisesti kestävällä tavalla tosi. Isonkorven Iisakki on paikallissankarin mitat saanut omalakinen sissi, joten häneen joudun palaamaan ehkä useamman kerran ainakin tarinan sivuhenkilönä. Jotain kerrottavaa minulla myös on Lanteen Iisakista, Iisakin ja Matin enosta, joka oli ainakin nuoruudessaan hurja mies ja ehkä Iisakin esikuva.

Tulen antaneeksi tulevaisuudestani sellaisia lupauksia, että  vaimo epäilee, pystynkö niitä täyttämään. Mutta eikö se ole niin, että nykytalous toimii odotusarvoilla?  Siispä odottamaan ja punnertamaan tarinoilla Suomi nousuun!

Isonkorven susipojan jäljillä

Isonkorven nykyisen talon rakennutti Isonkorven Iisakki 1928.

Elettiin vuotta 1859, kun taatani isä Isonkorven Antti vaelsi kirveineen ja vaimoineen Vanhan Satakunnan korpeen niin syvälle, että jos hän olisi pitemmälle mennyt, hän olisi alkanut vaeltaa korvesta pois ja 15 kilometrin päässä Kiikanojalla hän olisi tullut metsästä ihmisten ilmoille.

Hallahöyryjä tunkevan Mäntysuon laitaan Antti alkoi pystyttää riihtä, jonka lujia hirsikertoja oli vielä jäljellä lapsuudessani. Polttelin niitä 1960-luvun lopulla Isonkorven saunan pesässä.

Antti ei ollut mikä tahansa mies, vaan asuttajasukua, jolle metsän valtaus oli verissä. Hänen isänsä kolmen torpan Mattina tunnettu Perähuhdan Matti oli samoihin aikoihin sytyttelemässä kaskea ja tekemässä elämänsä viimeiseksi jäänyttä valtausta lähes yhtä syvällä korvessa kuin poikansakin.

Isonkorven perustamisesta ei mennyt vuottakaan, kun uudessa riihessä saunovalle Antille ja hänen vaimolleen Tuohiniemen Esterille syntyi esikoinen, joka sai nimekseen Josefiina, kahdesta Isonkorven Viinusta ensimmäinen, ja vajaan vuoden päästä siitä syntyi poika Antti Eevertti. Se oli alku tarinoille, jotka paikkakunnalla tunnetaan tavaramerkillä Hullut Isonkorven veljekset, vaikka pitää muistaa, että tuohon paljon puhetta aiheuttaneeseen joukkoon kuului suurimman osan ajasta yksi tyttö.

Useita kilometrejä pitkä Isonkorven tie rakennettiin 1966, jotta pääsisin oppikouluun. Hiekka tiehen otettiin Isonkorven pellosta.

Mummuni Palmin Senjan sylissä keinutuolissa saaliin kiedottuna noin viisivuotiaana kuulin ensi kertaa tarinan Isonkorven susipojasta, joka oli yksi veljeksistä. Ehdin susipojan välillä unohtaa, koska sukuni tositarinoiden aarteisto on mitä rikkain, ja meillä nuoremmillakin suvun jäsenillä on taipumusta ajautua tai joutua mitä kummallisempien puheenaiheiden päähenkilöksi. Susipoikatarina alkoi vaivata mieltäni sen jälkeen, kun se kymmenkunta vuotta sitten tuli vastaani metsän toiselta puolen, Kiikoisten Tyynistönmaasta, tarina-aineistoja keräävän Peltomaan Henryn kertomana.

Sekä mummuni että tyynistönmaalaisten kertomuksessa susiemo ottaa pennukseen  alle kymmenvuotiaan Isonkorven pojan tämän käydessä riihen nurkalla kusella. Liekö susi menettänyt oman lapsensa. Joka tapauksessa hellä susi kasvattaa ja jopa ruokkii pojan, opettaa hänelle susien tavat ja pojasta tulee lauman jäsen. Poika pysyy tukevasti kaksijalkaisena ihmisenä ja hän puhuu selvää Kaakkimaan kieltä. Susipojan kavereita ovat metsästäjät, koska koira on tarpeeton: poika auttaa heitä haistamalla hirvieläinten jäljet. Jotkut pelkäävät poikaa, koska tämä ulvoo öisin ja sudet vastaavat kuorossa. Hänen väitetään seurustelevan susien kanssa. Muuten hän tyytyväisenä asuu omassa asunnossaan ja tekee monenlaisia töitä.

Kansantarinat vaeltavat kymmeniä vuosia, parhaat vuosisatoja. Niiden alkuperä on joskus arkistoista jäljitettävissä. Arkistoja penkoneena minua on hämmästyttänyt, miten jopa parisataa vuotta vanha tarina on osoittautunut kansan suussa kulkeneena viimeistä faktaa myöten todeksi. Satakunnan metsäseudulla ei loppujen lopuksi paljoa satuiltu, saati valehdeltu. Siihen ei ollut varaa, koska elämän jatkuminen riippui tosiasioiden tarkasta havainnoinnista, täsmällisestä viestinnästä ja muistamisesta. Elämä ja kuolema korvessa oli sananmukaisesti koko ajan veitsenterällä. Kansalla oli omat muistimetodinsa aikana, jolloin nettikalenteria ei tunnettu.

Kertomus susipojasta minua oudosti viehätti. Jos se on totta, olen suden sukua. Ainakin isosetäni oli puoliksi susi. Perimysasioissa kai nykyään myös adoptiot lasketaan.

Salin hyllyssä on kuva vuonna 1914 Isossakorvessa syntyneestä sedästäni  Ernestistä. Rajavartija Ernesti kuoli lokakuussa 1941 Petsamon Suonikylässä käydyssä taistelussa, jossa kaatui 53 vastustajaa ja kaksi suomalaista, toinen Ernesti ja toinen Rajavartijakomppanian alikersantti (Lähteenä kirja Luton miehet).

Aina tiukasti tosiasioissa pitäytyvä mummu kertoi ehkä susipojan nimen, mutta en sitä muista. Aloin siis selvittää susipoikatarinan syntyä ja sitä, kuka on se veljes, johon tarina liitetään. Kusipaikka riihen nurkalla antoi hyvän vihjeen. Isonkorven väki asui riihessä siihen asti, kunnes talo valmistui. Susipojan täytyi olla siis yksi varhaisista veljeksistä.

Veljeksiä oli lopulta yksitoista kahdesta eri äidistä ja lisäksi kaksi tyttöä, jotka molemmat olivat Viinuja. Kaikkien elämäntarinat tunnen pääpiirteittäin, koska heistä on merkintöjä kirkonkirjoissa, mutta papin papereissa ei ole mainintaa susipojasta.

Kun Isonkorven Antti 1860-luvun alkupolella loi omaa isokorpilaista imperiumiaan, elettiin ankaria aikoja, vuodesta vuoteen jatkuvaa nälkävuotta, joka huipentui pahimmilleen vuonna 1867. Ruoka oli hankittava omin neuvoin metsästä. Syötiin linnunmunia, kaloja, riistaa, marjoja, juotiin koivunmahlaa ja kaikkea ison korven tarjoilemaa herkkua. Ruokavaliota voisi kutsua luolamiehen dieetiksi. Jos omat neuvot eivät riittäneet, jos metsän anti ei maistunut, asujan armahti kuolema. Sellaisen selviytymistaistelun voittaja oli hyvien aikojen palattua todella neuvokas ja vahva persoona.

Antti Eevertin ja Viinun jälkeen syntyi Sakari vuonna 1862, Kustaa vuonna 1864 ja Aleksanteri vuonna 1866. Viinu kuoli kulkutautiin nälän heikentämänä jo vuonna 1864 ja Sakari, Kustaa ja Aleksanteri vuonna 1868. Jäljelle riiheen jäivät Isonkorven Antti vaimonsa kanssa ja pojista sitkein, Antti Eevertti. Uusia lapsia syntyi tilalle vähitellen: vuonna 1871 uusi Josefiina eli Viinu ja vuonna 1873 Vihtori. Vuonna 1880 oli Antin vaimon Esterin vuoro kuolla.

Vuoden 1973 jälkeen talossa ei ole enää asuttu.

Emäntä talossa pitää olla. Viisikymppinen Antti nai itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman piian, Lanteen Hetan, ja Isonkorven poikien kakkossarja pääsi vauhtiin. Vuonna 1883 syntyneestä Iisakista tuli Isonkorven isäntä. Vuonna 1885 päivän valon nähnyt Kalle, vuoden 1886 Oskari ja vuoden 1887 tulokas Akseli lähtivät aikanaan Amerikkaan, jossa Akseli hankki itselleen huomattavan omaisuuden, josta riitti Suomeenkin dollareita perinnöiksi asti. Vuoden 1891 lapsi Jooseppi hukkui Syväjärveen. Isonkorven veljessarjan täydensi 1895 veljeksistä nuorimmainen, isoisäni Matti, josta tuli naapuritalon Palmin isäntä.

Poikien syntymähistoria kertoo vastauksen siihen, kuka oli Isonkorven susipoika. Ainoa mahdollisuus on Antti Eevertti, joka asui riihessä ja kävi kusella riihen nurkalla. Nuoremmat asuivat jo talossa ja kusivat talon rappusilta tai sisällä kusiämpäriin.

Jos vuotta, jolloin Antti Eevertti alkoi seurustella susien kanssa pitäisi veikata, niin oma intuitioni sanoo, että se on 1800-luvun nälkäisin vuosi 1867. Silloin hirvieläimet oli saalistettu vähiin ja susillakin oli nälkä. Susi on koiraeläin ja vaikka siitä puhutaan paljon pahaa, oma kokemukseni kesystä sudesta on, että mieluummin susi on ihmisen ystävä, jopa uskollinen ystävä, kuin vihollinen. Jos pystyt auttamaan sutta, niin susi auttaa sinua ja nuolee jopa haavasi ja jakaa aterian kanssasi, mikäli se aidosti pitää sinusta.

Kertomus Isonkorven susipojasta on tarina yhtä paljon sudesta kuin ihmisestä. Poikkeuksellisena aikana kaksi nälkäistä oppivat tekemään yhteistyötä ja sen ansiosta he olivat isossa nälkäisessä metsässä selviytyjiä. Ainoana Isonkorven silloisesta sisarussarjasta Antti Eevertti jäi henkiin, yhtenä neuvokkaana jäsenenä metsästävää susilaumaa.

Rippikirjaan pappi on Antti Eevertistä merkinnyt kommentin “tylsämielinen” ja toinen papin  kommentti kertoo, että Antti Eevert ei kelpaa asepalvelukseen. Toisaalta rippikirjasta käy ilmi, että Antti on lukutaitoinen ja osaa ilmeisesti kirjoittaa. Antin ammattina esiintyy “työmies”. Hänellä maksetaan Poussan maatilalta palkkaa, toisin kuin taksvärkin tekijöille.

Papin arvio susipojan sieluntilasta ei ole kumma. Ei  säyseässä puuroyhteiskunnassa ole ylevää, että mies syö raakaa lihaa ja ulvoo susien kanssa öisin. Mutta ilmeistä on, että korvessa susipoika on kovempi jätkä kuin pappi.

Paistit kypsyivät nuotion alla

Tuli sytytetään hautaan lauantai-aamuna kello 7.30.

Paistit kääritään märkään leivinpaperiin ja folioon. Hirvipaketin saapumista odotellaan.

Hiilet lapioidaan kuopasta kottikärryyn.

Märkään sanomalehteen käärityt paistipaketit lasketaan hautaan puolen päivän jälkeen.

Paistit peitetään hiekalla ja päälle kaadetaan kuumat hiilet.

Haudan päällä palava nuotio vaatii vartiointia.

Paistihautaa vahtiva Vilma-koira.

Paistit kypsyvät haudassa iltaan saakka.

Paistien kypsymistä odotellessa urheillaan, saunotaan ja uidaan.

Uusi tähtiheittäjä Satakunnasta.

Valko-Venäjälläkin urheillaan. Myös Kokemäen kisojen suoraa lähetystä seurataan.

Suomi-Tsekki -ottelun jälkeen paistit haetaan haudasta.

Sikaa, hirveä ja karitsaa.

Reilu kymmenen kiloa hautakypsennettyä lihaa katoaa parempiin suihin.

Hauta valmistui ajoissa

Seinät vahvistettiin kiuaskivillä, joiden päälle lapioitiin savea.

Loppusiivous.

Paistit lasketaan hautaan minkkiverkolla.

Tuli tehdään etäälle rakennuksista.

Elämme valkovuokkojen aikaa.

Vaimo laajensi hautaa

Ensimmäisellä haudankaivajalla oli uusiseelantilaiset heittovälineet jalassa, naisten virallista kokoa. 

Hauta kaivettiin vaimon laskemien mittojen mukaan, jonka jälkeen hän hyväksyi työn. Myöhemmin illalla, tehtyään tarkistuslaskelmia ja edelleen mittailtuaan hän muutti mieltään ja päätti laajentaa hautaa. Itse epäilin ja kyselin, että riittääkö varmasti syvyys. Vaimo vakuutti mittatuloksiin vedoten, että se riittäisi. Vakuutus ei täysin hälventänyt epäilyäni.

Pohja on vatupassissa.

Meitä oli vannottamalla kielletty ryhtymästä lisätoimiin. Koska vauhtiin oli päästy, emme täysin malttaneet mieltämme, tai siis, vaimo ei malttanut. Haudan vieressä oli tiiliä ja hän päätti sunnuntai-illan ratoksi vuorata haudan. Pohjalle asetettiin rakennustyöstä ylijääneitä punaisia tiiliä ja niiden päälle tehtiin lattia ja seinät kauniin keltaisista tulitiilistä. Hautaan muodostui uunimainen rakenne. Lähes letkallinen tiiliä siihen meni.

Kivinen arkku.

Olimme viikkoa aikaisemmin vaihtaneet saunan kiukaaseen kivet. Vanhat kivet oli muovikorissa kiikutettu tulevan haudan reunalle, jos niille vaikka löytyisi hautausprojektissa jotakin hyödyllistä käyttöä. Jo tehonsa menettäneillä kiuaskivillä vaimo tuki haudan tiiliskiviseinien ulkoreunat, jotta rakennelma olisi tukevampi.

Eilen soitin pappilan isännälle. Tunnen hänet laajalti kaivaneena ja myös muinaushautoja tutkivana henkilönä, joten pidin häntä asiantuntijana erilaisiin hautauksiin liittyvissä jutuissa. Tervehdyssanojen jälkeen ensimmäiseksi hän harrastuneen uteliaana kysyi, että ketä sinä ole hautaamassa. Jonkun lemmikin ehkä? Jos kyse on rosvopaistista, uhriksi pappilan isäntä suositteli karitsaa.

Sanoin, että valitettavasti satakuntalaisuuteen taipuvainen sukumme ei ole vuosisatoihin suostunut syömään lammasta, koska kylillä kiertää sellainen huhu, että lammas maistuu villalta. Itse olen lampaiden ystävä niin toverillisessa kuin kulinaarisessa mielessä, mutta hautausprojektissa joudun alistumaan sille tosiasialle, että sukumme suosii sikaa.

Sain pappilan isännältä loistavan vihjeen paistin kypsytyksen tehostamiseksi. Kun uhri on haudassa, folioon ja märkään aamulehteen käärittynä sekä tulisilla hiilillä ja sannalla peitettynä, haudan päälle kannattaa panna rautalevy ja polttaa levyn päällä nuotiota.

Pidän ideaa loistavana. Epäilen vain, suostuuko suku siihen!

Tontille kaivettiin hauta

Hauta kaivetaan mittojen mukaan.

Tänään syntymäpäivänäni lapio iski kovaan savimaahan lähellä juhannuskokkoa. Maa on haudan kaivamiseen erinomainen ja sopivan syvyinen, tasapohjainen kuoppa syntyi isokorpilaiset työtaidot perineeltä tyttäreltä ja vävypojalta ripeästi. Oli kunnia johtaa tehokasta työtä.

Määräys haudan kaivamiseen tuli suvulta. Siskon perhe ilmoitti, että haudan on oltava valmis 24. toukokuuta mennessä. Samalla meitä kiellettiin tekemästä muita toimenpiteitä oma-aloitteisesti. Lankomies Asko tulisi varhain kyseisenä aamuna johtamaan hautausta ja siihen valmistavia toimia.

Kaivajat poseeraavat työnsä ääressä.

Siskon perhe ei ole ensi kertaa asialla. Joitain vuosia sitten he toteuttivat projektin Isossakorvessa. “Hiekka vain kirskui aamuyöllä hampaissa”, muisteli mukana ollut sillä kertaa lievästi epäonnista tapahtumaa.

En tässä vaiheessa kerro hankkeesta enempää. En nimittäin voi vielä mennä takuuseen projektin sataprosenttisesta onnistumisesta. Kysymys on vaativasta, työläästä ja aikaa vievästä toimenpiteestä, jonka toteuttamista niin monet ovat hiljaa mielessään hautoneet, mutta vain harvat saattaneet sen onnekkaaseen lopputulokseen. Paljon enemmän on tarinoita hankkeen pieleen menosta kuin loistavasta onnistumisesta.

Millaisesta projektista siis on kysymys? Lukijat voivat esittää oman teoriansa vaikka blogi-kommenttina. Palaan myöhemmin asiaan, jos minulla on jotain kerrottavaa.

Hauta.

Paremmassa maailmassa

Maailman vanhin paikkakunta on Raamatun mukaan Loimaa ja toiseksi vanhin Thaimaa (vapaasti muistellen ”Alussa Jumala Loimaan ja sitten Thaimaan”, vai oliko se toisin päin?). Joka tapauksessa Thaimaa luonnoltaan muistuttaa mainitun teoksen kuvailemaa Paratiisia (ja elämänsykkeeltään synteineen menneiden aikojen Pariisia).

Kokkosen terassilla. Alla syntinen kaupunki ja meri.

Elääksemme, eikö vaellukseemme pidä sisältyä runsaasti monipuolisia syntejä, sellaisia, jotka tuottavat aisteille iloa? Miksi muuten haluaisimme elää? Jos syntejä on liian vähän, ne voivat yksipuolisuudellaan tehdä elämästä kuolettavan tylsää. Kun syntejä on riittävästi, ei ihminen ehdi harjoittaa mitään niistä tuhoavassa määrin, vaikka hän lopulta paheellisena vanhuksena johonkin syntiin kuukahtaa, kuten me kaikki.

Synnit tasapainottavat toisiaan. Paratiisissa kaikkien aikojen elämäntapakonsulttien hysteerisesti varoittamia syntejä oli tarjolla yllin kyllin; sitten Luoja tuli katumapäälle ja ilmoitti, että jokainen synti on hiellä ansaittava.

Rikastuakseen papit keksivät panna synnit verolle, koska huomasivat, että syntejä saattoi keksiä loputtomiin, salavuoteudesta juopotteluun, ja ihmiset sopivasti uhkailtuna maksoivat niistä mielellään sakkoa ja istahtivat häpeäpenkkiin. Suurta julkisuutta saaneen synnin jälkeen köyhimmälläkin oli jotain mitä muistella ja hymy huulilla ylpeillä.

Nykyisin synneillään ansaitsevat hyvin tuotteistettua propagandaa levittävät lääkärit, jotka perustelevat omaa ahneuttaan sillä, että syntisten hoito tulee yhteiskunnalle tolkuttoman kalliiksi, unohtaen kehaista, että onneksi nuo rahat päätyvät lähes lyhentymättä turvaan heidän yhtiöidensä veroparatiisitileille.

Sitä mukaa kun ihmiset yrittävät kuuliaisina karsia syntejään, lääkärit keksivät syntien listalle moninkertaisen määrän uusia muistamatta mainita, että henkisesti ja fyysisesti terve onnellinen ihminen elää vapaana vaistoaan kuunnellen ja valintoja tehden oman geneettisen erikoislaatunsa mukaan.

Sissit Tyynessämeressä. Vesi on kirkasta ja lämmintä kuin kylpyammeessa ja horisontin takaa vyöryvät mahtavat aallot antavat tehokasta hierontaa. Niihin on sekoittunut terveellistä merisuolaa.

Tätä kirjoittaessani tunnen äkillisen omantunnon pistoksen, koska huomaan harjoittavani nykyisistä kuolemansynneistä vaarallisinta, istumista, joka lääkärien mukaan tappaa, vaikka voisin terveellisesti astella Pattayan rantakatua raikkaassa merituulessa viemärien löyhkässä vihreistä tupakanlehdistä käärittyä sikaria poltellen; tämä on sitä runoilijan itsetuhoista elämää; mutta mennään asiaan.

Pattayalla tapaa varsin syntistä porukkaa, muun muassa suomalaisia saappaanheittäjiä, jotka viettävät talvea elämästä nautiskellen. Eräs heistä on lukijoidemme hyvin tuntema Esa Kokkonen.

Komea residenssi, jossa Esa vaimoineen asustaa, sijaitsee Tyynenmeren rannan tuntumassa. Terassilta aukeaa näkymä yli elämää kuhisevan vehreän kaupunkiparatiisin merelle. Esa yrittää viettää kaikkien ohjesääntöjen mukaista elämää. Aamuisin hän suorittaa kahden tunnin lenkin hiostavilla rantakaduilla, tekee voimisteluharjoituksia ja syö sen jälkeen vaimonsa laittaman terveellisen aamiaisen, josta ei kuituja puutu. Sanomattakin on selvää, että hän menee illalla ajoissa nukkumaan. Tupakkaa hän ei polta, mutta ottaa olutta ja votkaa ihan Saapassissin tahtiin hyvässä seurassa. Esan suuri pahe on thaimaalainen Tom Yam keitto.

Suomeen palattuaan Esa maksaa synneistään kovan hinnan. Suomi luottaa eläkeläisiinsä ja heidän loputtoman korkeaan työpanokseensa ja niissä talkoissa Esa vastaa useampaakin miestä niin kuin maaseudulla kasvaneen ja maailmalle onneaan etsimään lähteneen miehen kuuluu. Hän saneeraa asuntoja toisessa työpaikassa ja tekee korkeatasoisia sisustuksia toisessa. Lisäksi hän huolehtii Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn taloudesta ja hoitaa liiton yhteistyösuhteita moneen maahan. Tulevaisuus näyttää siltä, että liitto tarvitsee hänen palveluaan entistä kipeämmin, sillä jonkun on tehtävä liitossa töitä.

Urho Kekkoseksi epäilty mies, Sissi ja Kokkonen baarissa.

Esan naapurina asuu Kekkosen näköinen mies. Hän on syntyisin Pielavedeltä, Lepikon torpan lähistöltä. Kiistämme Veljen eokon liikkeelle laskeman huhun, jonka mukaan Urho Kekkonen eläisi Thaimaassa nimensä muuttaneena, koska hän lavasti dementiansa ja kuolemansa, kun hän ei ikämiehenä halunnut johtaa niin suurta maata kuin Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä, vaikka naapurin johtajat sellaista hänelle ehdottivat.

Jotain samaa Esan naapurissa ja Kekkosessa on, mikä viittaa yhteiseen pielaveteläiseen geeniperimään. Katsokaa miehen terävää, älyllistä katsetta ja hänen komeaa kekkoslaista nenäänsä. Samaa ilmiötä esiintyi omalla kotiseudullani. Isoisäni Matti oli tunnettu naistenmies, hauskanpitäjä ja humorististen tarinoiden kertoja. Jos en paljoa häneltä perinyt, niin on minulla Matin nenä. Samanlainen nenä on lähiseudulla monella muullakin. He ovat usein keskivartaloltaan melko täyteläisiä ja yllättävän moni ansaitsee elantonsa tarinoita kertomalla. Yhdennäköisyydestä seudullamme liikkui aikanaan erityyppisiä huhuja, mutta mitään geneettistä yhteyttä isokorpilaisten nenien välillä ei pystytty todistamaan.

Kekkosen näköisen miehen, Osmon, maailmaa kiertävät saappaanheittäjät tuntevat innokkaana saapasmatkaajana. Hän on sen rakennusfirman omistaja, jossa Esakin muilta kiireiltä ehtiessään tekee töitä. Hän on myös, paljastettakoon se tässä, saappaanheiton salainen tukija, joka ei halua tehdä siitä isompaa numeroa. Osmo on viettänyt Pattayalla Jongtien tienoilla 35 talvea peräkkäin.

Maalaispoika naiskauneuden keskellä. Osmon vaimo Mila, kansainvälisesti palkittu venäjänkielinen runoilijatar, ja Esan saapasmatkoilta tuttu vaimo Raili.

Osmossa ja Kekkosessa on ainakin yksi yhteinen luonteenpiirre, sinnikkyys. Yli 70 ikävuodestaan piittaamatta Osmo ei ole harkinnut jäädä eläkkeelle. Isoisäni Matti kuoli työnsä ääreen. Lääkäreitä hän sukumme kaikkien miesten tavoin kammosi. Kun sitten yksi mouhijärveläinen lääkäri, johon Matti hieman luotti, sai Matille kerrotuksi, että hän sairastaa keuhkosyöpää, joka tappaa pian, Matti lähti prahtin ajoon, kuten talvella 1958 joka aamu. Hänellä oli tuottoisa urakka. Monen entisen punavangin tavoin Matti arvosti varakkaan miehen mainetta. Parin – kolmen viikon päästä, eräänä aamuna tammikuussa, hän ei enää hengittänyt. Metsästä kuusen alta löytyi Matin salainen voimanlähde, joka auttoi häntä tekemään raskasta metsätyötä viimeiseen hengenvetoon saakka. Se oli iso pontikkakanisteri.

Sikari on kääritty isoista, vihreistä tupakanlehdistä.

Taistelupari

Tänä aamuna Esa ja Jari Pattayalla.

Aamulla heräsimme tuulen lempeästi kahisuttaessa palmupuita, kun ovelle koputettiin.  Siellä olivat Kokkoset. Istuimme terassille drinkille palmujen alle. Siitä ei ole montaa kymmentä metriä uima-altaalle. Hetken päästä siirryimme baariin.

Esaa en ole nähnyt viimeaikoina, vaikka olemme yhdessä hoitaneet saappaanheittoasioita neljännesvuosisadan. Välillä Esa aikoi hellittää ja vetäytyä eläkeläiseksi.  Saappaanheiton myrskyisät tapahtumat virkistivät kuitenkin hänen mielensä. Tunnen tuon luonteen piirteen, koska se on itsellänikin.  Me tunnemme täysillä elävämme siellä missä tapahtuu ja panokset ovat kovat. Epäilen, että säpinän alku saattoi pelastaa Esan hengen, sillä eläkkeellä on moni kuollut tyyneen tylsyyteen.

Voisi luulla, että missä saapassotien kaksi arpista veteraania kohtaa, siellä muistellaan menneitä. Kovissa paikoissa on oltu, mutta hauskaakin on ollut ja niin edelleen. Ja totta! Niistä muistoista voisi kirjoittaa pitkän tarinan. On kierretty maailmaa, seisottu podiumeilla urheilusankareina, hurmattu naisia, viihdytetty tv-yleisöjä, lobattu ministeriöitä, syöty mereneläviä saapastentehtaiden vieraina, tutustuttu outoihin kulttuureihin ja käyty lukemattomia saapassotia, joita silloin tällöin puhkeaa.  Puukot ovat heiluneet ja revolverit paukkuneet.  Tai ainakin niin kerrotaan.

Jostakin syystä meillä ei vieläkään ollut aikaa muistella menneitä, koska lähiajan haasteet saivat meidät liekkeihin. Suunnittelimme tulevia mielenkiintoisia neuvotteluita, jännittäviä strategisia siirtoja ja pohdimme lupaavia mahdollisuuksia saapasrintamalla, sekä maailmalla että kotimaassa.

Päätimme kuitenkin hieman rentoutua ja sovimme, että lähdemme lähipäivinä Tyynellemerelle kalastamaan.  Otamme kavereita mukaan ja tietysti olutta; annamme veneen henkilöstön opastaa, miten Thaimaassa syötti pannaan koukkuun; laskemme koukun lähelle meren pohjaa; hieman kalastelemme. Saaliin kanssa karautamme saaren valkohiekkaiselle rannalle ja annamme mukana olevien kokkien valmistaa kala-aterian.

Valkoviiniä pitää olla mukana.

Metsurin poika

Isä sahasi ja minä olin kaatorautamies. Siitä on aikaa.

Kaksisataakiloisten tukkien nostelu polveen asti ulottuvassa lumihangessa ei ehkä ole kaupunkilaispoikien hommaa. Meillä maalla se oli normaalia.

Kaakkimaassa jätkäksi opiskelu aloitettiin varhain. Kaksivuotiaana pantiin käteen puukko. Kolmivuotiaana opeteltiin  rivoja lauluja.

Neljävuotiaana kassaroitiin vesakkoa ja  kuorittiin massapuita. Viisivuotiaana tartuttiin kirveeseen. Kuusivuotiaana  mentiin plikoille.  Seitsemänvuotiaana harjoiteltiin tappelemaan yksi mies kylää vastaan. Kahdeksanvuotiaana leimattiin puita ja istutettiin metsää.

Yhdeksänvuotiaana kerrottiin niin roiseja tarinoita, että ahdasmielisimmät hermostuivat. Kymmenvuotiaana otettiin känni. Nuori jätkä sai metsäseudulla elää herkkyyskausiensa mukaista elämää.

Jos jotain jäi suomalaisille jätkäajasta plakkariin, niin monelle jumalattoman horjumaton itsetunto.

Lähdin maailmalle varhain ja koulutukseni jäi hieman kesken. Kaatoraudalla osasin kaataa puun kolmen sentin tarkkuudella paikkaan, johon tähtäsimme. Moottorisahaa en kuitenkaan oppinut käyttämään. Isäni Esko oli siinä mestari. Minä olin “poika” ja kaatorautamies.

Toukokuussa isäni lähti taivaallisille metsätyömaille niinkuin sukumme tukkijätkät ja korvenraivaajat niin monessa sukupolvessa vuorollaan.  Kaadoin isälleni muistopuun, ison kuusen. Itse asiassa niitä muistopuita tuli kaadettua kymmenkunta. Puut rysähtelivät tähdättyyn paikkaan kolmen sentin tarkkuudella. Pilkoin ne polttopuiksi ja vaimo vei oksat kokkoon. Juhannuskokkoa porukalle polttaessamme ajattelin ääneen sanomatta, että siinä roihuaa Isonkorven Eskon muistokokko.

Juhannuksen jälkeen jatkoin puiden kaatelua. Sahailin itsekseni ja joskus vaimo tuli kaatorautamieheksi. Polttopuita ei ole koskaan liikaa.

Moottorisahamiehenä olen yhä isäni oppipoika. Kierojen puiden ja konkeloiden kohdalla monesti mietin, miten Esko tämän kaataisi. Joskus lipsahtaa ja välillä vene ja välillä silta hajoavat, mutta jätkän rautainen itsetunto kestää sen.

Se liitelee aatosten yllä

Keskellä Jarmo Vuolanen.

Kiitos kaikille saapastovereille vuodesta 2012. Ei muuta kun kohti uusia seikkailuja. Unelmat Döbelnin MM-kisoista, Kinnulan SM-kisoista ja valkoisista saappaista ovat niin jännittäviä, että vaikka maailmaa hämmentävänä sissinä olen tanssinut saappaan kanssa jo 40 vuotta ja välillä irrottanut, niin ei mieleen tule lopettaa. Yleensä hommasta saa tarpeekseen lyhyemmässä ajassa. Ei saappaanheitosta.

Omalle motivaatiolleni kuluvana vuonna Jarmo Vuolasen kilpakumppanuudella oli iso merkitys. Itse asiassa emme me toisiamme ole tainneet julkisesti kiittääkään, vaikka olemme säännöllisesti kisailleet pitkään ja toisinaan melko tiukasti. Olemme kyllä satoja kertoja yksityisesti kiitelleet, kohteliaasta kätelleet ja halatakin tainneet. Tänä vuonna kättelimme monta kertaa ja tuo ikuinen kisailu muistoineen kannusti minut heittoihin, joihin muuten tuskin olisin innostunut.  Vielä kerran, kuin vanhojen aikojen kunniaksi, seisoimme Äänisen rannalla MM-pallilla rinnakkain, koska nykyisin tällaisilla aikojen koettelemilla veteraaneillakin on oma sarjansa. Hieman minua jo hävetti, koska en minä enää niin iso tähti ole, että ihan mitaleilla ja pokaaleilla palkita pitäisi ja maammelauluja laulaa. Tuoppi riittäisi.

Ensi kerran tapasimme Kerkkoon SM-kilpailuissa lauantaina syyskuun 12. päivä vuonna 1989. Kisa oli saappaanheiton SM-tasolla meille kummallekin ensimmäinen ja rinnallamme oli 70 erilaisen urheilutaustan omaavaa jättiläistä, joista useimmilla lihakset pullistelivat enemmän kuin meillä. Paikallinen lehti kirjoitti kisan jälkeen, että ”melko pienikokoinen Jari Isokorpi voitti”.  Painoin 87 kiloa, mitätöntä siihen nähden, kun kaverit keskimäärin rinnalla olivat samaa kaliiberia kuin kehonrakennuksen Pohjoismainen mestari Markku ”Make” Leppänen tai voimanoston raskaansarjan erikoismiehet Prinkkala ja Perttula. Iso oli myös kiekkojätti Myllykangas. Siihen aikaan voittoa tavoitteli monenlaista moukarimiestä ja kuulajättiä. Suurin kaikista taisi olla painonnostaja ja voimamieskisailija Kari Korpi, möykyn kannon maailmanennätysmies. Laillani Vuolanen, kymmenottelun nuorten suomenmestari, lukeutui varmasti yleisön silmissä niihin pienikokoisiin, me emme juhlineet massalla, mutta olimme melko vikkeliä.

Ensiurani lajin huipulla ei kestänyt pitkään. Oitis kentällä saappaanheiton suomenmestareihin lukeutuva Markku Leppänen ilmoitti, että kehonrakennusta ja muuta voimaurheilua Keravalla harjoittava  Maken talli järjestää seuraavana päivänä saappaanheittokisan, jossa mestarista on mahdollisuus  saada revanssi, tervetuloa sinne! Markun silmistä näin, että hän tosissaan halusi revanssin.

Keravan hiekalla voittoon liidätti Vuolanen. Omaa itsetuntoani hiveli, että toiseksi pisimmälle heittäneenä onnistuin pitämään voimamiehet takana. Vuolasten ja kaltaistemme tulo oli osaltaan käynnistämässä saappaanheitossa vauhtiheiton valtakautta, joka jatkuu edelleen.  Jäykän saappaan kuviteltiin palauttavan voimakorosteisen heiton takaisin kunniaan, mutta kävi päinvastoin: vauhtiheittäjistä tuli entistä ylivoimaisempia. Voi olla niinkin, että heittourheilussa välineellä ei taida kovin paljon heittäjien järjestykseen olla väliä silloin, kun he muistavat harjoitella. Toisaalta vauhdin käyttö vasta vaatiikin voimaa, ehkä hieman enemmän ja monipuolisempaa kuin pelkällä painonnostolla ja bodauksella on mahdollista saada. Mutta sekä voiman kasvattamisessa että harjoittelun nautittavuudessa kuminen väline on ylivoimainen. Se on hauska; se motivoi ja aktivoi lihaksia monin verroin enemmän kuin jäykkä ja se kiinnostaa enemmän harrastajia kuin hankalasti heitettävä ”löysä” tai vaikeasti tartuttava ”jäykkä” yksilö.

Mutta palataan vielä saappaanheitolle paljon julkisuutta tuoneeseen heittäjään nimeltä Markku Leppänen.  Hieman ennen talven tuloa hän soitti ja kutsui Keravan kentällä heitettävään kisaan. Lehdistö oli kutsuttu paikalle. Vettä  vihmoi, tuuli vinkui, oli pirun kylmä. Make verrytteli osallistumalla moukarikisaan.  Sellaiset rapeat 60 metriä mötikkä lensi. Sitten tartuttiin saappaaseen. Heitin ensimmäisellä johtoon ja matkan varrella paransin. Olin likomärkä ja kohmeessa mutta  kärjessä vielä, kun olin viimeiseni heittänyt.  Maken vuoro tuli  lopuksi. Hän keskittyi huolellisesti. Sitten pani saappaan sivuun, riisui paidan pois ja hyvin ruskettuneena lihakset pullistellen jatkoi keskittymistä. Sitten pari pyörähdystä ja Kontio liiteli puoli metriä tuloksestani ohi. Seuraavana päivänä Keravan lehdessä luki, että kylän oma poika Markku Leppänen voitti, vaikka vastassa oli todella iso kaveri, väkivahva Jari Isokorpi.

Seuraavana keväänä soitin Markulle ja kutsuin hänet Riihimäelle Ronttosten avauskilpailuun, 24-tuntiseen saapasmaratoniin. Palkinnot olivat todella arvokkaat ja hienot. Markku tuli, kuten myös naisten suomenmestari Soili Mustajoki. Arvelen, että Make  siinä vaiheessa ei enää tosissaan uskonut voittavansa, mahtoiko halutakaan, mutta esiintyminen yleisön edessä oli hänelle hauskaa showta, josta hän nautti täysin rinnoin.

Sen jälkeen kun Markku Leppänen poistui saapaskentiltä, hän kunnostautui Valentin Konosen valmentajana. Yhteistyö johti kävelyn maailmanmestaruuteen.  Markku oli älykäs ja monipuolinen urheilija. Hän oli aikanaan Richy Bruchin ohella  eräs heistä, joka rinta pystyssä ja hyvin perustein ilmoitti olevansa maailman paras saappaanheittäjä ja  hänestä näki, että hän oli  siitä ylpeä.

Tyynenmeren sissit tulivat kylään

 Jason Christiansen heittää yli 38 metriä.

Runsas kaksi vuotta sitten Kansainvälisen Saappaanheittoliiton IBTA:n porukka teki vierailun Uuden-Seelannin saappaanheiton maailman-pääkaupunkiin Taihepeen ja sen Gunboot Day tapahtumaan. Me suomalaiset ja kaksi saksalaista olimme siellä esittelemässä eurooppalaista saappaanheittoa ja esiinnyimme muun muassa Uuden-Seelannin television pääuutislähetyksessä.

Viime viikonloppuna Uuden-Seelannin edustajat tekivät vastavierailun Lopen Ourajoen tukikohtaamme.  Ryhmään kuuluivat Gumboot Dayn vetäjä Elizabeth Mortland, Jason Christiansen ja Jasonin 85-vuotias isoisä, maanviljelijä Colin Mortland.


Opittuaan piliotteen Colin heitti 25 metriä.

Jos jollekin kuuluu kunnia Uuden-Seelannin ja meidän porukamme yhteensaattaamisesta, tuo henkilö on Jason, ystäväni yli kymmenen vuoden takaa. Muistan elävästi, kun Jason,  Suomeen amerikkalaisfirman palvelukseen asettunut it-mies, ilmestyi selkäni taakse Järvenpään Rantapuistossa Etelä-Suomen cupin syyskilpailussa ja sanoi englanniksi: ”Tiedätkö mitä, minun äitini Elisabeth on kollegasi saappaanheitossa. Hän järjestää syntymäkaupungissani Taihepessa isoja kisoja.” Vastasin, että ”tiedän, olen huomannut netistä.”

Jasonin välittämänä e-mail-suhteemme Elisabethin kanssa alkoi vähitellen lämmetä ja vuosien päästä, yllättäen, istuimme Tyynenmeren rallikuningattaren, Elisabethin, kyydissä kiitämässä yli Uuden-Seelannin korkeiden vuorien Elisabethin opettaessa minulle englanninkielen oikeaa ääntämistä.

 

Elizabeth kilpaili aikanaan rallissa Hannu Mikkolan kanssa. Nyt lajina on saappaanheitto.

Uuden-Seelannnin reissulla tutustuimme Taihapen uskomattomaan porukkaan muun muassa paikallisella työväentalolla, Rotary-klubilla ja hienoissa illanvietoissa, joissa saaren kuuluisa valkoviini maistui ja lammas paistui. Perehdyimme James Cookin löytämän saaren herkkuihin.  Uneksimme saappaan liidosta kauas yli sinisten merten. Olimme silloin jo lähellä päämääräämme. Suomalainen saappaanheittäjä ei kisaamaan paljon Uutta-Seelantia kauemmaksi pääse, eikä uusiseelantilainen pääse valtavasti Suomea pidemmälle.

Haaveisiimme kuului IBTA:n  Tyynemeren tukikohdan perustaminen  Taihepeen, josta käsin maailman hauskin urheilulaji voisi valloittaa Australian ja muut Tyynenmeren valtiot  ja  ottaa ne osaksi saappaanheittäjien  kansainvälistä kulttuuria.  Ajatus tuntui paratiisilliselta: silloin kun Uudessa-Seelannissa on talvi, on Suomessa kesä ja päinvastoin. Saappaanheittäjällä, joka ei maailmaa pelkää, olisi tästä lähtien ikuinen kesä.

 

Uuden-Seelannin liiton ja IBTA:n välinen palaveri pidettiin Ourajoen terassilla.

Kun nyt tapasimme Ourajoen terassilla, huomasimme, että yhteinen unelmamme on edennyt pienin askelin eteenpäin. Uudessa-Seelannissa toimii jo saappaanheittoliitto, joka tänä syksynä on valmis liittymään IBTA:an. Gumboot Dayn kautta Uusi-Seelanti on aloittanut kilpailukosketukset autralialaisten heittäjien kanssa. Viimeiset kaksi Gumboot Dayn kisaa on käyty IBTA:n välinein ja säännöin, lukuun ottamatta sallitut heitot kuuteen rajoittavaa pykälää. Ensi vuonna kilpailussa heitettäisiin kuuden heiton finaali, joka olisi IBTA:n virallinen kilpailukalenterikisa.  Gumboot Day voisi toimia myös karsintana, jossa valittaisiin Uuden-Seelannin maajoukkue lajin maailman-mestaruuskisoihin. Tosin MM-matkan rahoitus oli ratkaisematta vielä.

Söimme merilohikeittoa, josta Jason totesi:  ”Salmon is a Finnish lamb.” Uudessa-Seelannissa ei ole lohta, vain sateenkaarirautua, jota saa pyydystää  luvanvaraisesti henkeä kohti kuusi kappaletta, mutta sitä ei saa kaupassa myydä.  Olin havaitsevinani, että ”suomalainen lammas” maistui vieraille. Tällä kertaa vieraat eivät ehtineet saunomaan, mutta Jasonin kanssa sovimme, että jatkamme lähiaikoina kansainvälisen yhteistyön ideointia saunan lauteilla.

Elizabeth tutkii videoita Petroskoin MM-kisoista.

Easy living

Altaalla Playa del Inglesissä ilman paitaa istuessani ja kirjoittaessani mietin, miksi minua on aina miellyttänyt helppo elämä, kuten saappaanheittäjäksi heittäytyminen. Hauskoja juttuja olen elämässä tehnyt ja niistä tarinoita kertonut ja ikäviä asioita vältellyt.  Siitä on tullut elämäntapa ja onnellisuuden eväs. Kun on käytössä niinkin hieno ase kuin kiiltävän musta kumisaapas, jolla maalata tarinoita taivaalle, niin kyllä sillä tunnelman nostaa, seurapiirin hurmaa ja maailman valloittaa.

altailla

Mieleeni tulee kaukainen esi-isäni, vuonna 1759 syntynyt Palmin Juhani. Hän sai isänsä Ytterbergin Tuomaksen perintönä silloisista ammateista helpoimman ja hauskimman, eihän saappaanheittoa vielä tunnettu. Porin Kuninkaallisen Rykmentin Kokemäen komppanian ruotusotilaalla ei ollut käytössä kumisaapasta, vaan kyläsuutarin tekemä jalkine ja sen jatkona reiteen saakka ulottuva säärystin.

Mutta Palmin ase, hopeakoristeinen piilukkokivääri, oli komea: se painoi viisi kiloa, oli puolitoista metriä pitkä ja pyssynpiipun jatkona auringonvalossa hohti seitsemänkymmentä senttiä pitkä pistin. Se oli paljon pitempi kuin venäläisellä virkaveljellä.

Jos suomalainen saappaanheittäjä maailmalla prameilee mediaseksikkäällä paidalla, niin Palmi ei ilmestyksenä Yttilän raitilla ollut vähemmän huomiota herättävä. Hänen nuoruuden asunsa oli suunnitellut tai ainakin tiukan valikoinnin kautta hyväksynyt Ruotsin kuningas, jonka silmä oli herkkä värikkäisiin tamineisiin, kullan värisiin nappeihin ja muihin sateenkaarinuorison suosimiin yksityiskohtiin, jotka ihmeellistä kyllä, miellyttävät naisväkeä.

Porran, Mikolan ja Kouhin ruotusotilaalla Johan Palmilla oli päässään iso sininen lierihattu, jota koristi pörheä töyhtö. Palmin virtaviivainen takki oli sininen, tiukat housut valkoiset ja säärystimet mustat. Takin napit olivat kultaiset ja rinnan poikki kulki viistossa valkoinen nauha.

Kun värikäs Palmi sunnuntaisin istui Kauvatsan kirkossa tummiin pukeutuneiden Porran, Mikolan ja Kouhin isäntien rinnalla käyrävartista piippua imien, niin lehterillä istuvien piikatyttöjen silmät epäilemättä hakeutuivat tuohon glamourrock-henkiseen persoonaan, jonka ympärille Kustaan sodan tarinat synnyttivät  karismaa. Rykmentin miesten Porrassalmen ja Parkumäen verisistä pistintaisteluista kertoi kansaa viihdyttääkseen saarnastuolista pappi.

Parasta sotilaan työssä oli se, että hänen ei tarvinnut raataa.  Kolme taloa kustansivat Palmille torpan lähelle Lievijärven rantaa ja antoivat vaatetta ja evästä. Kruunu maksoi kun jaksoi rahaa. Ja kun Maria-emäntä ja Kaisa-piika lypsivät lehmän ja kutut, kirnusivat voin, tekivät juuston, paistoivat leivinuunissa ohrakakon ja saunanpesässä nauriin, niin kelpasi Palmin sahdinvaahtoa mustasta parrastaan pyyhkien kirnuvoita kakolle levittää ja panna kutunjuustoa päälle. Kun paloviinaa otti, niin suolasärki ja sipuli oli ruisleivän päällä maukas särvin.

Rykmentti piti kerran vuodessa, kesällä, neljän päivän harjoitusleirin. Silloin kruunu tarjosi sahdin, muonan ja paloviinan. Ja kun komppania harjoitteli linjataktiikkaa ja miehen pistämistä kaukana kotoa, Hämeenlinnassa saakka ja tutussa porukassa pitkästä aikaa yhdessä oltiin, niin juhlittiin. Miesten remellystä katsoi läpi sormien perinteisiin sotilastapoihin mieltynyt upseeristo, sillä jotenkin kruunun pitkäaikaisia työntekijöitä piti motivoida ja palkita.

Yttilässä Palmi hoiteli sotilaalle sopivia hommia: teurasti kirveellä ja pistimellä sikoja ja toimi virkansa puolesta sovittelijana naapurikylien välisissä tappeluissa. Ehkä mies tappeli muualta tulleita äijiä vastaan itsekin, jos ei muuten, niin pitääkseen yllä rauhan aikana ammattitaitoa.

Kun kolmivuotinen Kustaan sota alkoi vuonna 1788, Palmi oli 29-vuotias. Sen päätyttyä tappotantereelle rykmentti joutui Palmin aikana pari kertaa. Hän oli ikämies, lähes viisikymppinen, kun Porin rykmentti vuonna 1807 vietiin Pommeriin sotimaan Napoleonin armeijaa vastaan. Siellä he ehtivät vain kääntyä sen verran, että ranskalaisten piirityksen läpi juostessa rykmentin lipunkantaja Polviander, Runebergin vänrikki Ståhlin esikuva, sai luodin pohkeeseen. Runeberg muutti pohkeen hartiaksi, koska se sopi runon säkeeseen paremmin.

Sodasta komppania vietiin kaivamaan Kravinojan kanavaa Huittisten ja Kokemäen välille, kun kruunu sai päähänsä, että Kokemäenjoen mutka pitää oikaista. Kuten Suomen kartta osoittaa, oikaisematta se Palmilta jäi, sillä Suomen sota alkoi.

Kun Palmi talvella 1808 lähti Suomen sotaan, Porra, Mikola ja Kouhi varustivat hänelle säkkiin 25 kiloa ruisleipää ja 13 kiloa läskiä. Säkkiin lipsahti viinalekkerikin. Se ei merkitse sitä, että Ruotsin armeijalta muona olisi ollut loppu tai vähissä. Varastoja täynnä paloviinaa, oluttarpeita, tupakkaa, savustettua läskiä ja sillitynnyreitä, kaikkea tarpeellista, oli siroteltu pitkin teiden varsia, erityisesti Pohjanmaalle johtavaa Rantatien vartta, jota pitkin hyvin muonitetun armeijan oli tarkoitus vihollista viivyttäen mutta tappioita välttäen perääntyä. Jokaisen rykmentin oli selviydyttävä kuitenkin omin eväin pääarmeijan yhteyteen itärajalle, josta vetäytymisen piti alkaa.

Niin kuninkaan mies kuin oli, varmasti Palmi sotaan lähtiessään koki edustavansa kotiseutuaan ja niitä kolmea Yttilän isäntää, joiden varustama knihti oli ollut niin isä Tuomas kuin isoisä Ytterbergin Yrjö. Nuorena Johan oli ollut Ytterbergin Johannes, mutta värväytyessä hän sai nimen Johan Palm, kun Kokemäen komppaniassa oli Palmin paikka vapaana.

Suomen sotaan lähdettäessä Palmin mantteli oli harmaampi kuin Kustaa III:nnen prameilun aikaan. Kun muutaman ylänapin siitä avasi, niin alta paljastui sininen rinnus ja kultaiset napit.

Lähtiessään hän toivoi, että edessä olisi rynnäköitä pistimin vihollisen kimppuun, kuten Porin rykmentillä oli tapana. Se kasvatti mainetta paremmin ja ylläkkönä toteutettuna oli vähemmän vaarallista kuin musketinkuulan tai kartessiromun osuman odottelu linjassa. Ikämiehenä häntä eniten mietitytti marssi 30 kilon kantamus selässä tuiskussa, sohjossa ja liejussa. Se saattaisi olla pitkä. Miten kauan se kestäisi ja minne se hänet veisi, sitä hän ei saattanut aavistaa.

Kun Palmin Juhani sotatielle lähti, hänet hyvästeli myös pappi.

rannalla

Örveltäjäräppi

Viime päivinä olen useaan otteeseen kuullut sanan örvellys. Se on perisuomalainen sana, ulkomaalaisen mahdoton lausua, siis hieno. Sanan ilmiasu viittaa taitolajiin, aarporaamista vaativampaan. Örveltäjän titteli on kansallinen arvonimi, johon oikeutta ei saavuteta helposti, eikä halvalla. Örveltäjän sotilasarvo on mediahuomiosta päätellen kenraalin yläpuolella. Sen ensi kertaa kuullessaan örveltäjäisin jälkikasvu hihkuu innoissaan: ”isi, minäkin haluan örveltää!”

<span”>Noin kahdeksan vuotta sitten kokeilevana runoilijana päätin kirjoittaa räpin. Musiikkityylin eräs mieliaiheista on sekopäinen sekoilu, siis  örvellys. Itse asiassa sekoilu on suosikkiaihe monessa kirjallisuustyylissä, joten se on runouteen vihkiytyneille tuttu. </span”>

Koska itselläni on örvellyksestä vain vähän kokemusta, itse en ole koskaan tosissani örveltänyt, en ainakaan muista, niin päätin luoda kuvitteellisen sankariörveltäjän. Aineiston räppiin sain Seiskan lööpeistä.

 Mika on Sika

Mika on Sika,
Mika on Iso Sika.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika on Sika,
Mika on Mika,
Mika on vaaleanpunainen possu,
valkomusta karju,
ei mikään sossu.
Mika on fasisti,
Mika on rasisti,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
Mika on karju, Mika on possu,
Mikalle maistuu
Saku ja kossu,
Mikan alla huutaa Lada ja Bemari,
Mika on iso sika, Mika on Demari.

Mika käy ämmissä,
Mika ajaa kännissä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika halaa Maikkia,
Mika haluu kaikkia,
Mika on maailmoja syleilevä isosika.
Kännipäiten maistuu
tataari ja venakko,
Mikan salarakas
on naapurin karjakko.
Mikan perään karjuu
punaniska femakko,
Mika on karju, Mika on sika,
Mikalle maistuu
panona pika,
Mika ajaa bussilla seinästä läpi.
Bemarilla pakoon kaahaa päissään niin kuin käki.

Mika kulkee viskillä,
Mika rähjää tiskillä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika leikkii misseillä,
Mika leikkii tisseillä.
Mika on maan kuulu iso paha rähjäsika.
Mika tippa linssissä
pyytää lempi-Stingiä,
itseänsä hipelöiden riisuu hän
stringiä,
pippelillä soittaa
ukkonooa-swingiä,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
rytöniska portsarikin
vähän aikaa hanttiin pisti.
Mika rähjää kaupungilla.
Mika rähjää kylissä.
Asvaltilla nukkuu hän
kumiankka sylissä.

[HTML1]

 auringon_lasku

Suomalaisuus – niin kaunista, niin eksoottista.

Tätä blogia ovat kommentoineet Saapasnainen blogissaan Lisää sabotaasia ja Orwell, U.S. Heittäjien Klubin artikkelissa Säihkyvää sanansäilää.

Kauvattalainen keeni

Jos meissä satakuntalaisissa on jokin periytynyt piirre, niin se luultavasti on mahtavuus, jota verhoaa omien saavutusten liioiteltu vähättely, yritys teeskennellä maanmatoa: köyhää, nöyrää ja vaatimatonta.  Sitä satakuntalainen yrittää kovasti, mutta mahtavan luonteensa takia hän onnistuu huonosti.

Katsokaa satakuntalaista isäntää, joka juuri on heittänyt uuden saappaanheiton maailmanennätyksen ja peitonnut metrikaupalla entisen, niin mitä hän mahtaa sanoa:

” Ei se vaan lennä (syvä huokaus).  En tiä, mikä mua vaivaa.”

Kun satakuntalainen emäntä järjestää pirot, niin jo alkupalojen aikana valtava ikihonkapöytä notkuu niin monenlaista satakuntalaista ja kansainvälistä herkkua, että Ruotsin kuningas lähtee kesken pitoja kotiin nolona, koska hän tietää, että vaikka halua ja mahtava luonne hänelläkin on, niin Ruotsin hovilla ei ole varaa järjestää  vastaavaa tarjoilua.

Sitten pöytään tuodaan kymmenet erilaiset pääruoat alkaen hirvilihapullista ja lihamakkaroista, joita höystävät valtavat juomapatterit mallasviskeistä vuosikertaviineihin, kiitellyimpänä juomana korpiroju.  Kun sitten pyöreä ja hieman punakka emäntä kantaa pöytään  jälkiruokien merkeissä satoja erilaisia kaakkuja ja pikkuleipälajitelmia, ja naapurin emäntä kehuu, että ”ompa ernomasen hyviä pikkuleipiä, sää oot pannu pöyrän  korreeks”,  niin emäntä toteaa vaatimattomana:

”Ei meillä juur mittään oo. Tää on vaan tämmästä, tavallista. Pankaas kastain ny!”

Kerrotaan, että Satakunnan asuttivat ylös Kokemäenjokea soutavat leveäharteiset ja isovattaiset jättiläiset, ja pienikokoiset kanta-asukkaat vetäytyivät sivummalle, osa Rauman Lappiin saakka.  Hiisiksi nimitetyt asukkaat toivat suomen kieleen kaksi uutta sanaa, toinen oli olut, ja toinen Perkele, joka oli hiisien ukkosen jumala. Heimot ovat sen verran keskenään sekaantuneet, että nykysatakuntalaisissa ei  ole hiisistä muistuttamassa paljoa muuta kuin yksi iso ruumiinosa ja monista hiisien perillisistä on tullut muotokristittyjä, eivätkä kaikki  enää juo olutta, vaan valtaosa on siirtynyt kirkkaisiin. Kristillinen Jumala välttää hyvin niissä vähäisissä toimissa mitä hänellä  vielä on; vain äkkitoimintaa vaativia kriisitilanteita satakuntalainen ratkoo ukkosenjumalan avustuksella, koska pahoissa paikoissa Perkele tuntuu kaikkein  luotettavimmalta kaverilta.

Vahvimpana hiisiperinne elää Kauvattalla, jota ammoisista ajoista lähtien on sanottu isovattaisten maaksi. Siellä peräkulmilla on yhä Kaakkimaa, jossa miesten lempihuvina on leikitellä mettätraktoreilla nostelemalla niitä takapyöristä ilmaan. Toinen perikaakkimaalainen laji on vattalla hyppely: miehet mittelevät siitä, kuka pomppii vatsallaan maassa maaten sata metriä nopeimmin. Vanhojen hiisitapojen mukaisesti kaakkimaalaiset  heittävät saappaista lähtien kaikkea mitä käteensä saavat. Kun joku heittää oikein tolkuttoman pitkän heiton, niin vieressä seuraava ihaillen tokaisee:

”Opperkele!”

Sitten hän tarttuu heittovälineeseen ja heittää vielä pitemmälle.

Muuan isovattainen kauvattalainen, nimeltään Eemil Nestor Setälä aikoja sitten määräsi, että suomen kirjakieli on kirjoitettava ja lausuttava  kauvattan kielen mukaan.  Kuuluisin  Setälän suomenkieleen tuomista kauvattalaisuuksista on änk-äänne. Koulussa meistä useimmat joutuivat Setälän kieliopista opiskelemaan kauvattalaisuuden helmet: kenkät, länket, kankaspuut. Suomen kielioppiin tuli kuitenkin Setälän sanellessa ehkä sihteerin humalatilan takia kohtalokas virhe: tuo raumalainen kirjoitti kielioppisäännön deliriumissaan peilikuvana, täsmälleen niinkuin Setälä kielsi, tunkien joka väliin suomalaisille oudon g-kirjaimen.

Koulumestarimme painotti: ”Nämä kauniit suomenkielen sanat pitää ääntää:  kenkät, länket, kankaspuut ja hups – meillä on änk-äänne.” Hän halusi, että kaikki Suomen lapset oppivat änk-äänteen. Itse kävin Kauvattalla Piilijoen kansakoulua ja ylpeänä voin todeta, että meistä valtaosa taitoi ääntää änk-äänteen oikein kauvattalaisella tavalla, niinkuin me osasimme jo ennen kouluun tuloa. Ihan kuten Eemil Nestor Setäläkin.

Änk-äänteen lisäksi muita kauvattan kielen erityispiirteitä ovat täysin omat kirjaimet, joita ei levinneisysaluettaan laajemmalta tapaa. Ne ovat kee, ree ja pehmee-pee, joka useimmiten esiintyy sanassa panaani.

On todettava, että kauniin äidinkielen lisäksi isovattaisuus on Kokemäenjoen vaikutuspiirissä elävän satakuntalaisuuden suurin ylpeyden aihe. Satakuntalainen kulkee mielellään ryhdikkäästi vatta pystyssä ja taputtelee sitä hellästi vakuuttuneena, että siinä rentona lepää vaurauden symboli, erityisyyden ja ylivoimaisuuden lähde, energiakeskus, ihmisen sielu, esteettisesti upea taideteos, kansan ihailun kohde,  samanlainen kuin nallekarhulla.

Kauvattalainen nainen erottuu lajitoveristaan miehestä sillä tapaa, että hänellä on ison vattan sijaan tai lisäksi iso perse. Se ei ole leveä, kuten itäsuomalaisella sisarella vaan kapea, mutta se on kauniisti taaksepäin kaartuvalla tavalla pitkä kuin sarkajako.

isanta

Isäntä palaa perämettältä (häämöttää taustalla). Tunnistatko keneettistä erityispiirrettä?

Ilo irti elämästä

 

Kaunista on heittää ja hauska on elää, maita, mantereita kuljeskella.

Saappaanheiton 20. maailmanmestaruuskilpailuissa heinäkuussa 2011 heitettiin Viljandin kaupunginstadionilla kaksi helteistä päivää. Niitä seurannut yö pyhitettiin juhlimiselle.

 

kaksipappaa2011

Saappaanheitto tuli suomalaisten tuomana Viroon vuonna 1993. Paljon on heitetty ja ystävyyksiä luotu kielisukulaisten kesken siitä lähtien. Vanhat kaverit, Toomas Viigand, – Viron mestari 1990-luvulta – ja Saapassissi nostavat maljan uusille, menneille ja tuleville saappaanheittosukupolville.

eevaville2011

 Kun Eevan ja Villen edustama Saapasseura Ronttoset perustettiin vuonna 1989, oli saappaanheiton vuoden 2011 miesten maailmanmestari Ville Huuskonen yksivuotias ja naisten maailmanmestari Eeva Isokorpi neljän vuoden vanha.

naisjoukkueet2011

 Maailman parhaat naisjoukkueet palkitaan. Lavalla Ronttosia ja kaksi joukkuetta Rautavaaran Iskua.

ronttoset2011

 Ronttosten voittoisat naisten ja miesten joukkueet juhlivat Inkeritalon nurmikolla: vasemmalta ”Iso”-Tuija Nuutinen, Eeva Isokorpi, ”Pikku”-Tuija Salonen, Saku Paavola, Ville Huuskonen ja Miika Paavola.

marikajari2011

 IBTA:n hallituksen suomalaisjäsen Marika Kivimäki ja Jari Kivimäki.

tiiapekka2011

 Rautavaaran Iskun Tiia Koskelo ja Ronttosten Pekka Aaltonen juovat seurojen ystävyyden maljan.

saksalaisia2011

 Saksan maajoukkue juhlatunnelmassa. Pöydässä oikealla Rauen Latexin heittäjät Enrico Achtenhagen ja Sebastian Pehctold.

eci20111

 Berliinistä kotoisin oleva Eckehard Dux päätti vuonna 2003 tehdä dokumenttielokuvan saappaanheitosta ja tapahtui jotain mitä TV-mies ei etukäteen arvannut. Hänestä tuli saappaanheittäjä.

italianmiehet2011

Italia on saapasmaa, yksi parhaista! Keskellä maajoukkueen kapteeni Pierluigi Peroni. 

mona2011

Äitiyslomalta palannut Mona Koskelo is back! Tuloksena Viljandista joukkuepronssia. 

ylivieska20111

 Vieskan Virsun heittäjät Arto Ainasoja ja Jari Myllykangas eivät jääneet ilman MM-mitalia Viljandissa. Virsu otti miesten seurajoukkuekisassa hopeaa, kuten vuotta aikaisemmin Niepolomicessa. Myös Rautavaaran Iskun hopeanaisella Tiia Koskelolla on hyvä syy juhlia.

pasik2011

 Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin.

rautavaaralaisia-2011

 Rautavaaran Iskun nuoret heittäjät Saila Kokkonen, Kimmo Kokkonen ja Mona Koskelo.

pappoja2011

 Tom Malinen USA:sta – Esa Kokkonen, Martti Järvinen ja Jouni Perttula Suomesta.

kolmelegendaa2011

 Kolme maailmanmestaria vuosien varrelta: Jouni Viljanen, Saku Paavola ja Jari Nuutinen.

Thaisaunan lauteilla

sauna

Seinässä oven yläpuolella lukee sauna. Kiuas on sähkökiuas mutta kiulu on veistetty kumipuusta. Löylykippo on kookospähkinän kuori. Lämpöä ylälauteella on noin 65 astetta.

-Veli veli ve-eli  hot, sanoo thaityttö hymyillen.

Vastaan Jees – ja riisun housuni.

Tyttö panee vilvoitteluhuoneen puolella vihreän teen pannuun hautumaan ja kumarran hänelle kunnioittavan lootuskukkakiitoksen.

Nousen lauteille. Vesi kiulussa on kylmää. Valutan sitä kiukaalle. Lämpöinen höyry kietoo minut. Lämpimän viidakkosateen rummuttaessa saunan kattoa suljen silmäni.

Mietin, miten hienoa on, kun erilaiset, vuosituhantiset perinteet kohtaavat toisensa ja imevät elinvoimaa toisiltaan, säilyttäen itseytensä ja vahvistaen sitä. Mietin ylpeänä ensiksi suomalaisuutta ja sitten thailaisuutta ja thain kieltä.

Thai oli Kauko-Aasiassa ainoa seutu, josta milloinkaan ei tullut siirtomaata. Ehkä tarina on vähän samanlainen kuin suomalaisilla: oma  erilaisuuden luoma itsetunto esti thaita sulautumasta mihinkään vuosisataiseen valtavirtaan ja pakotetusta taipumisesta  huolimatta alistumasta. Suomenkielellä Thaimaa tarkoittaa vapaiden ihmisten maata.

Thain sanat ovat tavuja, jotka eivät taivu. Koska tavuja maailmassa on vain vähän, thain sanojen merkitys määräytyy sen mukaan, millä sävelellä tavu lausutaan. Lausuntasäveliä on thaissa viisi: korkea, perus ja matala sekä nouseva ja laskeva. Siksi thai on musiikkia: korvalle niin kaunista kuulla.

Sävelistä huolimatta tavuja on thaissa liian vähän, jotta niillä voisi ilmaista maailman ilmiöiden koko rikkautta. Siksi thaikielessä on mielenkiintoinen yhdyssanatekniikka, jossa on omaperäinen mutta luonnollinen logiikka.

Thaissa kauppias on kaupan isä ja asiakas kaupan lapsi. Ampuja on aseen isä ja luoti on aseen lapsi.

Mietin, että samaa ajatuskulkua noudattaen saappaanheittäjä on saappaanheiton isä ja saapas on saappaanheiton lapsi. Ja esimerkiksi IBTA on maailman saappaanheiton isä ja kansallinen liitto on maailman saappaanheiton lapsi. Sitä, onko Suomen liiton puheenjohtaja IBTA:n presidentin lapsi epäilen, koska Pasi Kusmin on minua vain viisi vuotta nuorempi.

Suomalainen on korvenraivaaja ja thai on sisukas. Suomalainen on iso ja thai on pieni. Suomalainen menee vaikka seinästä läpi ja thai hymyilee ja kumartaa. Usein vastakohdat täydentävät toisiaan. Siitä olen varma, että sekä suomalainen että thai maksavat velkansa.  Uskon, että thaista saa Suomeen hyvän emännän ja suomalaisen ja thain lapsista tulee hyviä työmiehiä.

Niitä tarvitaan Suomessa, Thaimaassa, Suomen Saappaanheittoliitossa ja IBTA:ssa!

Thaisaunan jälkeinen suihku oli virkistävän kylmä. Tyttö kaatoi minulle kuppiin vihreää teetä ja tarjosi kolme keksiä.

-Veli veli ve-eli  hot, hän sanoi myötätuntoisena.

Vastasin: Jees.

laude

Sissin viidakkovala

kumipuu11

Kumipuut ovat Kauko-Aasian hiilinielu.

Kumisaapashipin unelmasta tuli totta. Hän viettää kesäpäivää Nirvanassa, Thaimaan Phuketin saarella, josta kolmasosa on kumipuumetsää. Ajatelkaa hitaasti, niin pääsette rytmiin: Tyynenmeren tuulessa keinuvaa kumipuumetsää!

 Thaimaa on Phuketin ansiosta maailman suurin luonnonkumintuottaja. Kumi on Phuketin saaren pääelinkeino.

Toinen saarelaisten tulon lähde on turismi: saarella asuu 300 000 ihmistä ja siellä käy vuosittain kymmenen miljoonaa turistia. Kumi, turismi ja paratiisillinen ilmasto ovat seikkoja, joilla on merkitystä maailman hauskimman urheilulajin, saappaanheiton, näkökulmasta.

Niistä tärkein on kumi!

Kun me luomme maailman hauskimman ja parhaan urheiluvälineen, me tarvitsemme luonnonkumia, Kauko-Aasian metsien luontoäidin maitoa.

Luonnonkumissa on viisi ominaisuutta, jotka tekevät siitä ylivoimaisen urheiluvälineen raaka-aineen: 

1) Kumi on kimmoisampi kuin yksikään toinen tunnettu materiaali, mukaan luettuna keinokumi. Ihmisen lihakset ovat kimmoisat. Parhaita urheiluvälineitä ovat sellaiset, jotka toimivat ihmisten kehon kanssa yhteen. Ihmiskunnan suurin urheilullinen innovaatio oli Amazonin viidakossa 4500 vuotta sitten keksitty kumipallo, kunnes suomalaiset keksivät kumisaappaan ja sen liikunnan hauskuudelle tarjoamat mahdollisuudet. Intiaanit saunoivat. Suomalaiset saunovat. Thait saunovat. Mitä yhteistä?

 2) Luonnonkumi on kitkaisempi kuin yksikään toinen urheiluvälineissä käytetty materiaali. Pito-ominaisuudesta johtuen mm. formula-autot käyttävät renkaiden pinnassa luonnonkumia. Autourheilu polttaa sitä suruttomasti asvalttiin: mikä häpeä!  IBTA:n hyväksymä pitospray ja luonnonkumi takaavat heittäjälle täydellisen pidon. Heittovälinettä ei 100-metrin heitossa tarvitse puristaa yhtään ja hieman lyhemmät heitot onnistuvat ilman pitosprayta.

3) Kimmoisuudesta johtuen luonnonkumi on elastisin materiaali. Välineeseen voi tarttua millaisella otteella tahansa ja se palautuu välittömästi muotoonsa. Samaan ei pysty mikään muu materiaali. Koska ihmiset ovat erilaisia, yksilöllisen toteutustavan turvaaminen liikunnassa on verraton rikkaus ja se tarjoaa mahdollisuuden laajaan harrastajapohjaan.

4) Luonnonkumi on halpaa. Puolitoista kiloa sitä saa ostaa 40 bahtilla eli noin eurolla. Koska heittosaappaassa tarvitaan myös muita materiaaleja, muun muassa hiiltä, euron maksavasta raaka-ainemassasta saa kolme heittosaapasta. Kolmekymmentä senttiä luonnonkumikustannukseen ei ole paha hinta. Sitä paitsi, luonnonkumista ei tule pulaa, sillä tuotanto kasvaa voimakkaasti – nykyään luonnonkumia on kaupan yhdeksän miljoonaa tonnia vuodessa, vuonna 2020 ennusteiden mukaan jo 13 miljoonaa tonnia eli 13 miljardia kiloa. Tuo määrä on tarpeeksi meille saappaanheittäjille  –  kumia riittää vielä kondomeihin  ja tutteihin, jopa formula-autojen renkaisiin.

kumimassa1

Yksi kumilevy maksaa noin euron. Siitä riittää materiaalia kolmeen heittosaappaaseen.

5) Luonnonkumi on ekologinen tuote. Kumipuuvauva kasvaa seitsemän vuotta, ennen kuin se on lypsettäväksi kypsä. Kumiaan se valuttaa pahkakuppeihin 13 vuotta ja sinä aikana tropiikin lämmössä se kasvaa korkeaksi puuksi. Maidon ehdyttyä, puu kaadetaan ja runko viedään Kauko-Idän suomalaiselle  vaneritehtaalle ja tilalle istutetaan uusi kumipuun taimi. Hyvin hoidettu ja kasvava kumipuu on paras mahdollinen hiilinielu – mitä nopeampaa on sen kasvukierto, sitä enemmän se käyttää hiilidioksidia. Tukemalla luonnonkumituotantoa me olemme pelastamassa maailmaa!

Kun halutaan maailman paras urheiluväline, tarvitaan paras materiaali ja parhaat tekijät, niin yksinkertaista se on. Kun meillä on uskottava formaatti, tarvittava raha on järjestelykysymys.

Ja lopuksi se Saapassissin vala keskellä kumipuuviidakkoa: ”Minä haluan olla tekemässä hyvää ja vastustamassa pahaa! Niin kauan kuin elän, lupaan blogata hyvien asioiden puolesta ja pahoja asioita vastaan. Hyvin blogattu on puoliksi tehty!”

kumipuu21

Tippuu, tippuu…Kumipuu lypsää maailman elastisinta maitoa 13 vuotta.

kumimassa2

Raakakumi prässätään levyiksi ja kuivatetaan auringon paahteessa. Taustalla kuivuneita kumimassalevyjä

Viidakon isoin apina

Apinoiden kuninkaan tittelistä kisattiin keskellä viidakkoa Buddhan temppelin edessä eräänä helteisenä lauantaina thaimaalaisen ajalaskun mukaan vuonna 2554.

 apina2

apina1

Hallitseva apinoiden kuningas valmistautui kisaan popsimalla tertullisen banaaneita ja irvistämällä, minkä jälkeen pienemmät apinat pakenivat kauhusta kirkuen mangrovepuihin. Kuningas ei meinannut löytää itselleen haastajaa ja se urheiluhullua apinaa harmitti.

tyynimeri1

wai1

Onneksi Tyynestä merestä nousi viikon päivät harjoitellut Mister Puketti ja teki vastustajaansa kunnioittavan lootuskukkakumarruksen.

apina3

Hallitseva kuningas irvisti veljellisesti kilpakumppanilleen ja söi lisää banaaneita.

finalistit

Mestaruus on ratkennut. Mister Puketti on viidakon komein apina vierellään apinoiden ex-kuningas, joka hävisi tiukan mutta rehdin kehonrakennuskisan. He päättivät, että tämä oli vasta karsinta ja varsinainen viidakon mestaruus ratkaistaan saapasta heittämällä, kunhan sopiva luonnonkuminen liitoesine jostakin löydetään. Tässä finalistit poseeraavat ohikulkijoille sulassa sovussa.

norsu1

Mestaruusjuhlissa illan mittaan Mister Puketti kohtasi itseään isomman, 5 000 kiloa painavan Tantor-norsun, joka Mister Puketin kunniaksi  joi yhdellä kärsän imaisulla 200 litraa Singha-olutta ja heitti kyytipojaksi 250 kiloa banaaneita.  Aamuun mennessä he joivat monta veljen maljaa ja kaveruksista tuli ystäviä.

wai2

Mister Puketti lähettää mangrovepuun alta kunnioittavan ja nöyrän lootuskukkatervehdyksen maailman kansoille: Heittäkää saapasta ja rakastakaa, älkää ilkeilkö toisillenne, älkääkä tapelko!


Yö altailla

juoksu1

Saappaanheittäjä iltalenkillä – 300 metriä jyrkkää nousua.

uinti1

Ensimmäinen yö altailla. Varjossa lämpöä 32 astetta.

puntit1

Miehemme ryhtyy ammattilaiseksi ja ottaa taiteilijanimeksi Mister Puketti, koska rantakatujen pikkumyymälöistä ei hänelle löydy tarpeeksi isoa T-paitaa.

kala

Urheilijan  välipala: paistettu kala ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä.

juoksu2

Saappaanheittäjä lenkillä aamuyöstä – 300 metriä jyrkkää nousua.

nainen

Mister Puketin eräs heikkous: thaimaalainen naiskauneus.

puntit2

Kuntosalissa ei ole muuta toimivaa kuin 30 paunan käsipainot mutta 50 asteen lämmössä ne toimivat hyvin.

uinti2

Heittäjän yö turkoosilla altaalla. Vedenlämpö 29 astetta.

ankka

Bodarin välipala: verinen votkassa kevyesti paistettu ankka ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä. Ankka on hieman pilaantunut mutta Mekong maistuu yhtä kotoisalta kuin korpiroju.

juoksu3

lepo

Saappaanheittäjä keskipäivällä nöyryyttä opiskelemassa – 300 metriä jyrkkää nousua.

uinti3

Yö altailla. Rapakuntoinen Mister Puketti elää nuoruuttaan takaisin.

pohje

Mister Puketin pohje – muistijälkiä 20 vuoden takaisista treeneistä.

yo1

Miehen pahimmat pelot: että hän joutuu ratsastamaan norsulla. Tai hänet viedään koralliriutalle snorklaamaan.  Tai hän herää innokkaiden torimyyjien ympäröimänä valkealla hiekkarannalla. Tai hän joutuu autiolle James Bondin saarelle Aurinkomatkojen oppaan viettelemänä. Tai hän kokee jotakin uutta.

Miehen ylin unelma: että hän pääsee saunaan.

[HTML1]

Ensi kertaa naisissa

”Lähretääs poika naisiin”, sanoi isosetäni Isonkorven Iisakki.

Mitä muuta minä siihen rehvakkaana kuusivuotiaana vastaamaan kuin  että ”Lähretään vaan!”

Emme tietysti maininneet hankkeestamme kotona. Eivät miehet sellaisia kerro. Sanoimme, että lähdemme myymään Levon Onnille piisaminnahkaa.

Retkemme tekosyy, piisami, oli uinut katiskaan, kun olin isäni Eskon kanssa Lievijärvellä pyydyksiä kokemassa. ”Sovitaan, että sinä saat pitää piisamit”, oli isä minulle, soutajalle, kannustepalkkioksi ehdottanut.  Hietalan Kosti nylki piisamin ja antoi turkiksen minulle. Kun minä ja isosetäni Iisakki lähdimme aamulla metsän läpi polkua pitkin Kiikoisten suuntaan ja kuljimme Isonkorven läpi, minulla oli piisaminahka repussa.

Iisakki oli siihen aikaan 78-vuotias miehenjärkäle ja hänen oikea jalkansa oli suora. Heittäjäkielellä sanottuna hänellä oli totaalisen pitävä tukijalka, joka polvesta ei notkahtanut milliäkään.  Pikkupoikana Iisakki oli linnunmunia aamiaiseksi kerätessään rojahtanut kuusenlatvasta maahan ja sen jälkeen polvi ei suostunut taipumaan. Siksi Iisakin rivakka käynti oli hauskalla tavalla ontuvaa. Sanottiin, että hän heitti jalkaansa.

Iisakilla oli puukko mukana. Hän pysähtyi ison koivun kohdalle ja näytti minulle, miten koivusta tuohta nylkemällä syntyy kaunista rihmaa. Hänen mielestään tuohen keräämisen taito oli nuoren isännän hyvä osata. Kun tuohta oli koossa iso kerä, hän laittoi sen reppuunsa ja jatkoimme matkaa.

Puoli peninkulmaa metsän läpi kuljettuamme ja loppumatkasta ison sähkölinjan alitettuamme saavuimme Helenan mökille.  Helena oli evakkona Karjalasta korpiseudulle muuttanut ristiverinen ja hieman pyöreä, ihan mukiin menevä nainen. Kun astuimme ovesta sisään, hän ehdotti, että keitetään kahvit.

Juttelu pöydässä oli rentoa ja seurallista. Saattoi olla, että Iisakki välillä kaivoi repusta korpirojua ja sekoitti sitä kahviin. Ymmärsin, että olimme saapuneet päämääräämme.  Illan mittaan kehittyvästä ilmapiiristä oivalsin myös sen, että naisissa käynti ei koulutukseni tässä vaiheessa tarkoita sitä, että minä olisin päähenkilö. Iisakin näkökulmasta kyse oli enemmän siitä, että suvun päämies perehdyttää korven nuorinta isäntää ja siirtää hiljaista tietoa lajissa, jossa suvulla on perinne. Helena oli Iisakin apaja. Liikuimme metsästysmailla, jossa isosetä näytteli sankarin roolin.

Tämä ei tarkoita sitä, että itse olisin aliarvioinut kypsää naiseutta. Pois se minusta. En myöskään ollut kokematon. Olin suudellut tyttöä ensi kerran viisivuotiaana, jolloin tyttö, naapurin Laila, oli  16-vuotias, kypsässä iässä.

Ensisuutelukokemukseni oli hieman traumaattinen. Tyttö alkoi nauraa ja koska itsevarmana naistenmiehenä suoritin suudelman julkisesti, väki pirtissä yhtyi nauruun. Olin hetken aikaa nolo. Olin kuitenkin suudellut vilpittömällä mielellä ja tarkoitusperäni oli kunniallinen. Tottahan talossa nuorella isännällä emäntä pitää olla ja isossa talossa monta.

Iltapäivä sujui kahden suomalaisheimon tarinoita kuunnellen rattoisasti ja illalla Helena petasi minulle pirtin nurkkaan petin.  Koska olin päivän saanut seikkailla parhaan kaverini Iisakin kanssa, nukuin melko makeasti, mutta välillä kun heräsin, oli ilta tai aamu, huomasin, että koko ajan pienehkö pirtti ryskyy ja huojuu.

Aamukahvin jälkeen lähdimme isosedän kanssa taipaleelle. Vaikka Iisakki ei varmaan ollut nukkunut sekuntiakaan, suora jalka nousi kepeästi.

Kuljimme aluksi Peltomaan sivutietä, kunnes käännyimme oikealle Kiikoisista Vehkakorpeen vievälle maantielle. Nousimme kaksi kilometriä pitkän, koko ajan jyrkkenevän mäen ja kun tie tasaantui, saavuimme Levolle. Siellä Levon Onni osti minulta piisaminnahan viidellä markalla.

Kun olimme palanneet retkeltämme, Isonkorven riihen nurkalla Iisakki otti taskustaan komean, hopeavitjaisen kellon, ja sanoi: ”Ota sää poika tää!”

 Iisakki eli huolista vapaan vanhanisännän elämää. Isonkorven talous ei ollut enää kiinni veljesten korpirojusta. Tuolloin Isokorpi oli vuokrattu ravihevosia harrastavalle karjalaiselle Viljo  Lotsarille ja Iisakki vaimonsa Olgan kanssa saivat talosta ruoan ja muun  ylöspidon. Järjestelyä sanottiin moonaksi.  Lauantai-iltaisin korpiseudun miehet saunoivat meillä Palmin suuressa saunassa Laskuojan partaalla ja sen jälkeen he pitivät seuraa toisilleen Palmin pakarissa. Isosetä oli yksi saunanparven vihtojista ja mukana istuin minäkin, alalauteella.

Joka aamu kello seitsemän Iisakki joi aamukahvia Isonkorven pöydän päässä. Siinä hän istui usein mietiskellen ja välillä kertoi juttuja. Eräänä aamuna hän istui ryhdikkäästi pöytään nojaten harvinaisen hiljaa. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta Iisakki ei pöydän päässä virkkanut mitään. Kello tuli kaksitoista ja alkoi iltapäivä.  Lotsarin Iita sanoi miehelleen, että ”se ei ole puhunut pitkään aikaan mitään, mahtaako se olla kuollut?”

Kankea Iisakki nostettiin pakarin sänkyyn selälleen ja isäni noudettiin varmistamaan Iisakin kuolema. Seuraavana sunnuntaina pidettiin arkkuunpanijaiset.  Kaakkimaan väki joi kahvia pöydän ääressä ja kastoi kahviin kakkua. Oven vieressä Iisakki makasi rauhallisesti sängyssä selällään.

Arkkuunpanijaisista on kohta 50 vuotta. Valitettavasti minulla ei ole oppipojalleni tai -tytölleni antaa Iisakin kelloa,  koska olen sen hukannut. Isonkorven eteisen nurkassa oli reissustamme lähtien jättikokoinen tuohirulla.  Vuosikymmenien päästä joku kysyi, mikä mahtaa olla sen tarkoitus.

Jäin sitä itsekin miettimään.

[HTML1]

Hissun-Kissun

”Muistatkos Matti, kun kirkkoaidan takaa suolasimme lahtarikomppanian”, kysyi Hissun-Kissun isoisältäni, kun he ottivat pappoina Palmin pöydän ääressä kuppia.

Hissun-Kissun oli mies, joka voi kaikin puolin hyvin; hän sai jälkeläisiä ja oli ravittu, vaikka häntä ei virallisesti ollut vuosikymmeniin olemassa.

Se kirkkoaita, jota Hissun-Kissun kaihoisana muisteli ja joka ohjasi punapäällikkö Virtasen ja Matti Isonkorven elämät uusille poluille, sijaitsi ehkä Tampereen Kalevankaalla, jossa kotimaisia ja ruotsalaisia sotureita kaatui kirkkoaidan eteen lumiselle pellolle isoihin kasoihin.

Valkoinen Suomi keskitti Tamperetta vastaan armeijansa päävoiman; komppanioita tuli Kalevankankaalle mustanaan ja muutaman päivän päästä valkonauhaisia hyppi  kirkkoaidan yli. Siinä vaiheessa sodittiin hautakivistä. Punainen Suomi kutistui kivi kiveltä ja risti ristiltä. Kun Tamperetta suojannut Kalevankangas murtui,  Hissun-Kissun järkevänä ehdotti: ”Eikös Matti lähretä?”

Hissun-Kissun lähti ja Matti jäi. Niin kaverusten tiet erosivat.

Matin sotaseikkailu vei Lahteen Hennalan vankileirille. Siellä ravinto oli yksipuolista mutta onneksi ihmisten seurana oli rottia. Suomalaiset keksivät sen, minkä ranskalaiset olivat tienneet ainakin 150 vuotta:  rotat, nyljettyinä ja graavattuina, jopa ilman suolaa, ovat varsin herkullisia.

Ei aikaakaan, kun Poussan isäntä tuli noutamaan taksvärkkimiehensä Matin vankileiriltä pois. Matti saapui kotiin hevoskyydillä.

Sodassa kaatuneiden, teloitettujen ja vankileirillä nälkään ja tauteihin kuolleiden punaisten lisäksi Kiikassa kirjoitettiin asiakirjoihin kolmentoista punaisen nimen perään merkintä: kadonnut. Kaksitoista heistä julistettiin kuolleiksi. Yksi oli hieman hankalampi tapaus.

Hissun-Kissun oli sodan melskeissä kadonnut. Hänestä ei kuultu, eikä nähty jälkeäkään. Mutta säännöllisesti, joskus vuosittain, hän sai jälkikasvua.

Huhuttiin, että Hissun-Kissun lymyilee korvessa, jossakin Kaakkimaan kulmilla. Mitään todistetta siitä ei saatu. Palmilla tiedettiin enemmän. Kieltolakiaikana Isonkorvenmaa tunnettiin vapauden saarekkeena: laki ei ulottunut sinne saakka. Hissun-Kissun istui välillä Palmin pakarissa, pöydän ääressä, sillä hän oli perso korven veljien laadukkaalle tuotteelle.

Vaikka punapiireissä kansalaissotaa muisteltiin luokkasotana, talonsa puolesta sotineelle Matille se merkitsi enemmän vapaussotaa, joka päättyi onnellisesti.  Pian sodan jälkeen eduskunta hyväksyi  Lex-Haatajan ja torpparit saivat ostaa sukujensa raivaamat  tilat itselleen. Heistä tuli isäntiä, mikä punavoiton yhteydessä tuskin olisi ollut mahdollista.

Samaan aikaan Suomen metsäteollisuus nousi ja kansantulon kasvu suosi korven kansaa. Metsistä elävillä taloudellinen menestys oli jopa parempaa kuin viljelykseen satsaavilla rintamailla.

Vauraus syö suvuissa kapinamieltä. Parikymmentä vuotta myöhemmin Matin vanhin poika Ernesti soti Lapissa talvisodan ja kevyeen työhön mieltyneenä hän jäi välirauhan tultua rajavartijaksi suojelemaan Petsamossa kolttakansan vapautta. Mutta se on toinen sukutarina.

Hissun-Kissun jatkoi metsäsissin elämää ja hän pysyi kadonneena vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Henkiin jääneet punaiset oli tietysti heti kansalaissodan jälkeen armahdettu ja kansalaisluottamuskin palaili vähitellen: toki sotaan Neuvostoliittoa vastaan ei punaisiksi tiedettyjä hyväksytty, mikä varjeli monen hengen.

Lopulta, liekö ollut 1950-lukua, Hissun-Kissun päätti kokeilla tavallisen suomalaisen elämää. Hän ilmaantui kylille ja asettui asumaan siviilisaation pariin.

Sitten tapahtui pieni välikohtaus. Lievikoskella oli huutokauppa, jossa yhtenä innokkaana huutajana oli Hissun-Kissun, joidenkin arvelun mukaan huomattavassa humalassa. Eräs yleisön jäsen ahdasmielisimmästä päästä hälytti paikalla virkavallan.

Poliisit taluttivat Hissun-Kissun maijan takapenkille ja lähtivät viemään häntä putkaan. Ala-Jokimäen kaupan kohdalla poliiseille tuli kuitenkin suolaisen nälkä ja he päättivät pysähtyä ostoksille.

Kun he palasivat takaisin, Hissun-Kissun takapenkiltä oli kadonnut.

Miehestä ei kuultu vuosiin mitään. Elämänmeno korpiseudulla oli muuttunut ja muotivaatteetkin toiset, kun eräästä erämaaladosta löydettiin heinien alta luuranko, jonka arveltiin olevan Hissun-Kissun.

[HTML1]