Ens miehenä vaarahan ryntäilee,

väen käskevi seuraamaan.

Jumalauta, jos joku kuhnailee,

kun Zidén on huutanut kerran:

”Hurraa, pojat, eespäin vaan!”

Johan Ludvig Runeberg:

Vänrikki Stoolin tarinat (Paavo Cajanderin käännös)

Kiikoisten korvessa oli syyskuussa 1836 käyty kaksi yhteenottoa torpparien ja vallasväen välillä. Niissä valtaa pitävä luokka oli jäänyt alakynteen. Korven väki oli onnistunut torjumaan häädön ja karkottamaan myös toisen torpparialueelle suunnatun retkikunnan. Tapeltu oli mutta torpparit olivat pitäneet väkivallan kontrollissa ja säilyttäneet malttinsa. Teräaseita – kirveitä, kuokkia ja viikatteita – työkaluja, jotka herkimmin aiheuttavat hengenmenon, ei ollut käytetty. Pyssyt oli pidetty olalla. Voimankäyttöä oli riihinujakassakin kartanonisännän vähäisistä vammoista päätellen säästelty. Veri ei ollut vuotanut.

Korpeen raivattua peltoa.

Psykologisesti oli vääjäämätöntä, että Ruotsilan isännän Johan Jacob Wirzénin mustelmat ja haavoitettu itsetunto vaativat hyvitystä. Tappion häpeään ei hänellä arvovaltasyistä ollut varaa. Jotta ymmärrämme hänen tilanteensa paremmin, tarkastelkaamme sitä lähemmin.

Kiikan kirkonkylässä Kokemäenjoen rannalla sijaitseva Ruotsila oli 3 000 hehtaarillaan yksi Kiikan harvoista herraskartanoista ja niistä suurin. Ruotsinkielistä yläluokkaa oli lähiseudulla kartanonväen lisäksi niukasti. Asujamisto koostui rintamailla suomenkielisistä talonpojista ja metsäalueella torppareista, joiden juuret olivat talonpoikaisia ja ruotuväkitaustaisia.

Ruotsilan omistajat kuuluivat Zidénien upseerisukuun. Heidän yhteydessään on mahdollista puhua sankarimaineesta ja soturin kunniasta, jolla tuon ajan herrasväen keskuudessa oli iso arvostus. ”Ruotsilan valkotukkien” äiti Catharina Zidén oli Vänrikki Stoolin tarinoissa mainitun luutnantti Johan Jabob Zidénin täti.

Wirzénin veljekset ja heidän serkkunsa tuleva sotasankari Zidén 1780-luvulla syntyneinä ikätovereina viettivät yhdessä lapsuuttaan Ruotsilan mailla. Myöhempien tapahtumien perusteella Johan Jacob Wirzénin ja Johan Jacob Zidénin persoonassa oli yhteinen piirre: tiukoissa paikoissa he valitsivat toimintavakseen röyhkeän hyökkäyksen. He tekivät sen spontaanisti tappioista piittaamatta. Luonteeltaan he olivat miehiä, jotka komentavat joukkonsa käymään tulta päin ja ryntäävät itse edellä.

Kuorsunmaassa Wirzén hyökkäsi seurueensa edellä  pyssy kädessä pimeään riiheen ja sai selkäänsä. Vuonna 1809 Koljonvirralla Ziden rynnäköi vaasalaisten kärjessä ylivoimaista vihollista vastaan ja melkein koko porukka Zidén mukaan lukien sai surmansa. Upseerisuvun kunnian näkökulmasta selkäsauna torpparilta lienee kuolemaa vakavampi asia. Wirzénin nopeaa toipumista todisti, että hän jo löylytystä seuraavalla viikolla istui satulassa nimismies Philemon Gallénin johtamassa Kuorsunmaahan ratsastavassa joukossa. Ehkä hän kruunun miehen avulla uskoi pystyvänsä edistämään omaa, torpparin häätämiseen liittyvää asiaansa.

Erityisen tukala oli nimismies Gallénin asema. Hän yritti selittää torppareille käyntistä tarkoitusta mutta vihattujen Wirzénien mukana olon kuumennettua tunteita hän ei saanut viestiään perille. Gallénin esimiehet kuuluivat ruotsinkieliseen yläluokkaan mutta hänen suhteensa suomenkieliseen väestöön oli viranhoidon näkökulmasta elintärkeä. Virkamies Gallén oli epäonnistunut maaherran ja kruununvoudin hänelle uskomassa tehtävässä täydellisesti.

Gallén ilmoitti tapahtumista kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja maaherra Lars Gabriel von Haartmanille. Kruununvouti ehdotti maaherralle sotilaskomennuskunnan lähettämistä Kuorsunmaahan. Suomen autonomian puolesta kamppailevalle Haartmanille venäläinen sotilaspartio Suomessa oli epämiellyttävä ajatus. Millaisen kuvan se antaisi Suomen viranomaisten kyvystä hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Se tarjoaisi venäläisille heidän kauan kaipaamansa tekosyyn puuttua omista etuoikeuksistaan kiinnipitävän maan asioihin.

Haartman torjui kruunvoudin ehdotuksen kasakoiden lähettämisestä. Hän käski miehen itse lähteä Kuorsunmaahan ja tutkia tapahtumien taustat sekä varottaa torppareita ryhtymästä äärimmäisyyksiin. Tuomiokunnan tuomaria maaherra kehotti suorittamaan asiassa laillisen tutkimuksen.

Niin vakavana von Haartman asiaa piti, että hän informoi siitä kenraalikuvernöörin kansliaa.

Näin torpparikapinan käsittely alkoi Tyrvään syyskäräjillä. Niihin liittyen tapahtui sellaisia asioita, että vallasväki jälleen ehdotti maaherralle kasakoiden kutsumista. Niistä kerron seuraavassa blogissa.