Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus ”Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. ”Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. ”Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.