”Huittisisa on tyätä ja ruakaa.

Tyrväällä nälkää ja huaria.

Karkusa järviä ja vuaria.”

Vanha huittislainen hokema

Väkivalta on aina ollut mediaseksikästä. Niin Amerikan kuin Satakunnankin villeissä länsissä väki kai enimmäkseen teki muuta kuin tappoi ja tappeli. Kuitenkin vain kaikkein väkivaltaisimmat tarinat ovat jääneet elämään kansan suussa, historioissa, kirjoissa ja elokuvissa. Nykyisin parhaista tappelutarinoista tehdään pelejä, jotta me rauhaa rakastavat pullamössösukupolvien kasvatit ties monennessako polvessa saamme elää nuo sielun pimeitä kieliä värisyttävät veriset sekunnit uudelleen. Väkivaltaisilla tarinoilla on tehty enemmän rahaa kuin aikanaan tuottoisilla ryöstöretkillä vieraille seuduille konsanaan.

Seuraava ajankohtaan nähden yksityiskohtainen väkivaltatarina kotiseudultani Suur-Huittisista historian hämärästä kaivettuna juontuu niin kauas kuin juuttilaissodan aikoihin. Tarinan oli kansan suusta tallettanut J.R. Aspelin vuoden 1866 Uuteen Suomettareen, numeroon 49.

Tarina kertoo siitä, miten huittislainen sekalainen joukko tappoi yli 300 tanskalaisesta ryöstelevästä ritarista koostuvan sotilasosaston sananmukaisesti sotkemalla sen suohon. Sotastrategisesti kertomus on mielenkiintoinen, koska se on varhainen kuvaus ikivanhasta suomalaisesta sotaopista, motittamisen taidosta. Samalla se kertoo, miten pitkälle kansan yhteistyötaidot Kokemäenjoen ja sen sivujokien varsilla olivat kehittyneet jo varhaisina vuosisatoina.  Mutta aloitetaan kaikki alusta ja kokoonnutaan syksyisenä sunnuntaina vuonna 1522 Huittisten kirkkoon.

Tuona sunnuntaina Huittisten isännät pyysivät pappia lukemaan kirkonmenojen jälkeen seurakunnalle salakielisen viestin, jonka mukaan ”Huomenna on härkä tapettava.” Huittinen on viiden joen leikkauskohtaan muodostunut suisto ja sen kirkkoon väkeä kokoontui jokien varsilta veneillä ja kärryteitä pitkin. Kirkkoon tultiin myös Keikyästä, Kauvatsalta ja Vampulasta.

Tanskalaissotilaiden suohon sotkemiseen johtanut  ”häräntappo”  käynnistettiin tässä kirkossa. Huittisten kirkko on rakennettu 1500-luvun vaihteessa.

Aikalaisasiakirjoista saamme hieman vihiä siihen, minkälaista seurakuntaa Huittisten kirkossa tuona sunnuntaina istui ja ketkä kirkonmäellä palveluksen jälkeen olivat mahdollisesti äänessä.

Huittisten isoja isäntiä tuohon aikaan olivat ainakin Takun ja Ytin pojat. Takku oli luonut omaisuutensa kuskaamalla tynnyreissä hevoskuormittain suolaa Turun linnasta ja kaupittelemalla sitä vähäisempinä erinä jokivarsien taloille. Tuohon aikaan hän laajensi reviiriään aina ostamalla lisää maata, kun tilaisuus tuli. Sukupolvesta toiseen Takut olivat jonkinmoisia kyläpäälliköitä, myöhemmin myös pappeja ja nimismiehiä ruotsalaistetuin sukunimin.

Ytit olivat asuttajia ja maanvaltaajia. Juuri 1500-luvulla Ytit olivat haastettuina käräjille heidän tyrvääläisten mielestä laittomasti valtaamistaan maa-alueista Tyrvään puolelta. Ytit tuomittiin muhkeisiin sakkoihin, mutta ei se heidän intoaan lannistanut. Juuttilaissodan aikoihin Ytit olivat kääntäneet katseensa Kauvatsan suuntaan, jossa pitkä pätkä hehkeää Kauvatsajokilaaksoa Levelän ja Mulvolan välissä odotti valtaajaa. Sinne suuntasi kolme Ytin veljestä ja he perustivat Yttilän, josta paljon myöhemmin tuli Kauvatsan kirkonkylä.

Toiset Ytit nuolivat maajanosta kuivia huuliaan Kokemäenjoen eteläpuolelle Köyliön suuntaan. Myös sinne Pyhäjärven rehevään maisemaan perustettiin Yttilä kirkonkyläksi. Myöhemmin 1700-luvulla kummassakin Yttilässä oli Ytterberg niminen ruotusotilas kantaen ruotsalaistettunakin muistoa tarkkavainuisten maanvaltaajien sukunimestä.

Viivähdin Yttien suvussa, koska Kauvatsan Yttilä-taustaisena minussa väkisinkin Palmien kautta virtaa tuota maanvaltaajaverta, tosin valtavasti laimenneena. Niinhän se sukupolvitarina menee, että geenit sekoittuvat mitä villeimmin, mutta tavat ja tottumukset sukupolvesta toiseen säilyvät. Katson mihin suuntaan hyvänsä minun sukuni tarina liittyy maan valtaukseen ja metsän asutukseen, jonka ansiosta Suomi ponnisti metsäteollisuuden avulla nykyiseen yltäkylläiseen vaurauteensa. Historian myötä esi-isäni oppivat tekemään motteja myös  käsitteen epäsotilaallisessa merkityksessä.

Mutta palataan syksyn 1522 Huittisten kirkkoon ja tarkastellaan kolmea Kauvatsan miestä lähemmin, koska heidän liikanimensä antavat vihjeen heidän persoonistaan tai ainakin kauvattalaisesta huumorintajusta.

Yksi heistä oli Levvee ja toinen Vatisuu. Levvee antoi nimen talolle ja Levelän kylälle, joka nykyisin tunnetaan Kauvatsankylänä. Levvee tukee myyttiä kauvattalaisten poikkeuksellisesta isokokoisuudesta. Jo varhain Kauvattalla tunnettiin sanonta, että vain viisi kauvattalaista isäntää mahtuu kirkonpenkkiin rinnakkain. Kauvatsaa nimitettiin isovattaisten maaksi. Peilistä tarkkailemalla olen arvellut, että jokunen pisara leveläläistä geeniä on minunkin dna:hani päässyt roiskahtamaan.

Liekö Vatisuu ollut suurisuinen tarinankertoja vai mahdollisesti suursyömäri, mikä seudun maalliseen vaurauteen keskittyneen ja sen tunnusmerkkiä mässäilyä suosineen tavan perusteella on hyvin todennäköistä. Ehkä Vatisuu oli molempia.

Kirkonpenkissä vanhempiensa vieressä istui Kauvatsan Ahvenukselta kotoisin oleva poikanen, joka kansalta sai liikanimen Orinkulli. Hänen etunimensä oli Dionysius. Hänestä tuli Nissilän ensimmäinen isäntä. Käräjäkirjojen perusteella Dinysius eli Nissi näyttää suuntautuneen lähinnä pienimuotoisiin kepposiin. Pojan mahdollisesti  dionyysisestä elämänurasta eivät asiakirjat mainitse.

Seuraavassa blogissa lavean kuvailun sijasta kerron tapahtumista, jotka sisältävät pelkkää raakaa toimintaa. Valotan hieman myös tapahtumien yhteiskunnallisista taustaa ja niiden merkitystä myöhemmälle historialle. Mutta pysähtykäämme siihen hetkeen, kun joukko haarniskoihin pukeutuneita tanskalaisia ryöstellen ja raiskaillen ratsastaa Ylä-Satakunnasta kohti Huittista ja vaarasta hälytetty kansa kuuntelee papin puhetta. Huittisten pappi saarnaa latinaksi mutta viestin härän tappamisesta hän kertoo suomeksi.