Torpparin aurinko.

Jos Kiikoisten vuoden 1836 torpparikapinassa on jotakin nykypolville opittavaa, se on kylmä harkinta. Vaikka kapinoitsijoita oli ehkä satoja, he onnistuivat pitämään väkivallan aisoissa. Viha ei keittänyt yli, eikä ori kohtalokkaasti karannut torpparien käsistä missään vaiheessa: ei Uuden Majamaan tappelussa, ei Eerolassa, eikä oikeussalissa, vaikka kliseetä käyttäen ”alkoholilla oli enemmän tai vähemmän osuutta asioiden kulkuun”.

Torpparien päättäväinen, yksimielinen käytös viittaa siihen, että kapina oli hyvin suunniteltu ja taitavasti johdettu. Kapinoitsijoiden horjumaton itseluottamus antaa vihjeen siitä, että yhteiskunnallista verkostoa pitkin oli taustoja varmisteltu ja vuoropuhelua käyty myös maaherra Lars Gabriel von Haartmanin kanssa.

Torpparien Eerolassa mainitsema maaherralta saatu lupa karkottaa Ruotsilan herrat Kuorsunmaasta harmailla seipäillä, jos nämä sinne ilmestyvät, on mielenkiintoinen. Lupasiko tosiaan korkein läänin järjestyksestä vastaava viranomainen kapinallisille, että hän katsoisi läpi sormiensa, eikä lähettäisi sotilaita, mikäli omankäden oikeus pidetään kohtuudessa, eikä yletöntä väkivaltaa käytetä?  Vai keksivätkö torpparit omasta päästään väitteen maaherran heille antamasta kartanonisäntien epäsuorasta pieksemisluvasta vain painostaakseen ja horjuttaakseen vastapuolta?

Häätökirje Uuteen Majamaahan oli toimitettu vuoden 1935 lokakuussa, joten torppareilla oli aikaa valmistella kapinaa koko talvi ja seuraava kesä. Sikäli kun he olivat yhteydessä maaherraan, niin tuon ajan virkakoneiston byrokraattisuudesta johtuen he todennäköisesti eivät menneet maaherran luo itse vaan käyttivät välikättä.

Kuka oli todennäköisin ehdokas torpparien puhemieheksi maaherran luona Turussa? Itseoikeutetulta vaikuttaa Hämeenkyrössä asuva Turun akatemianvouti Carl Adolf Björkbom, joka myöhemmin Tyrvään käräjillä piti mettämaalaisten puolta ja puristi kiikkalaisen yläluokan ahtaalle. Hän murskasi kartanon isäntien häätöperustelut juridista muotoseikkaa hyväkseen käyttäen niin pontevasti, että häätökeskustelu loppui siihen ja sen jälkeen oikeutta käytiin lähinnä sellaisista sivuseikoista kuin kuka löi ketä ja kuka söi toisen eväät.

Akatemiatilojen veroja voutina kantava  Björkbom oli Kiikoisissa tuttu, torpissakin poikennut vieras. Akatemian torppariksi pääsystä suorastaan kilpailtiin, koska ne pyrittiin mahdollisimman nopeasti vapauttamaan itsenäisiksi tiloiksi, jotta akatemia saisi niistä verotuloja. Yhteiskunnallisen asemansa takia Björkbom oli myös Turun seurapiireissä maaherra Haarmanin kanssa läheisempi kuin hyvän päivän tuttu.  Haartmanilla oli tiiviit suhteet Turun akatemiaan ja sen virkamiehiin: hänen isänsä Erik oli ollut Turun yliopiston rehtori ja Haartman itsekin nuorempana työskenteli akatemiassa kamreerin sihteerinä ennen Venäjän ulkoministeriön palvelukseen siirtymistään.

Vaikka kyseessä on arvaus, en pidä mahdottomana, vaikka Haartman ja Björkbom olisivat yhdessä ideoineet torpparikapinan hoidon ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin tavalla, joka rauhoittaisi torpparit ja tekisi mahdolliseksi kapinan lakaisemisen mahdollisimman nopeasti huomiolta piiloon maton alle. Se, että venäläiset saisivat idean ja puuttuisivat levottomuuksien hoitoon Satakunnassa sotajoukon avulla, oli maaherran näkökulmasta pahin mahdollinen uhkakuva: se vaarantaisi Suomen autonomian ja samalla myös maaherran oman aseman ja hänen tulevaisuuden suunnitelmansa Suomen suhteen.

Torpparikapinan aikaan Suomen suurruhtinaana oli Nikolai I, joka maan autonomiaa kohtaan ei ollut kaikkein joviaalein keisari, vaan epäluuloinen. Viisi vuotta aikaisemmin Venäjän joukot olivat käyneet kukistamassa talonpoikaiskapinan Puolassa, jonka seurauksena Puolan autonomia poistettiin ja vaihdettiin tiukkaan venäläiskomentoon. Suomalaisella yläluokalla oli työ ja tuska todistaa keisarille, että muualla yleiset talonpoikien kapinat pysyvät poissa ja uskollisuus keisariin säilyy parhaiten niin, että Suomi pidetään autonomiana ruotsinkielisen yläluokan käsissä.

Haartman ei arvostanut ruotsinmielisyyttä, vaan piti venäjänkielen taitoa ja venäläissuhteita kaupallisesti Suomen kannalta hyödyllisimpänä.  Mutta autonomisen Suomen etuja ajava talousmies hän oli. Venäläisten sormia hän ei halunnut sotkemaan lääninsä tai Suomen asioita, vaan halusi pitää ne omissa näpeissään.

On arvoitus, miten paljon maaherra suhteidensa kautta taustalta vaikutti Tyrvään käräjien lopputulokseen, joka vesitti ruotsinkielisen yläluokan vaatimukset. Emme esimerkiksi tiedä, millaista keskustelua hän kävi oikeuden tuomarin, vapaaherra Carl Reinhold Mellinin kanssa.  Ratkaisevaa oli, että Haartman pyynnöistä huolimatta kieltäytyi lähettämästä Kuorsunmaahan sotilaskomennuskuntaa. Se viimeistään teki mahdottomaksi metsäseudulle suunnitellut torppien häädöt. Paikallisten viranomaisten voimin kapina oli mahdoton kukistaa ja panna häätöjä toimeen. Metsässä torppareilla oli ylivoima.  Maaherran näkökulmasta oli parasta, että kansannousun aiheuttanut häätöasia unohdetaan ja piilotetaan arkistojen kätköön mahdollisimman pian.