Ensimmäisellä haudankaivajalla oli uusiseelantilaiset heittovälineet jalassa, naisten virallista kokoa.
Hauta kaivettiin vaimon laskemien mittojen mukaan, jonka jälkeen hän hyväksyi työn. Myöhemmin illalla, tehtyään tarkistuslaskelmia ja edelleen mittailtuaan hän muutti mieltään ja päätti laajentaa hautaa. Itse epäilin ja kyselin, että riittääkö varmasti syvyys. Vaimo vakuutti mittatuloksiin vedoten, että se riittäisi. Vakuutus ei täysin hälventänyt epäilyäni.
Pohja on vatupassissa.
Meitä oli vannottamalla kielletty ryhtymästä lisätoimiin. Koska vauhtiin oli päästy, emme täysin malttaneet mieltämme, tai siis, vaimo ei malttanut. Haudan vieressä oli tiiliä ja hän päätti sunnuntai-illan ratoksi vuorata haudan. Pohjalle asetettiin rakennustyöstä ylijääneitä punaisia tiiliä ja niiden päälle tehtiin lattia ja seinät kauniin keltaisista tulitiilistä. Hautaan muodostui uunimainen rakenne. Lähes letkallinen tiiliä siihen meni.
Kivinen arkku.
Olimme viikkoa aikaisemmin vaihtaneet saunan kiukaaseen kivet. Vanhat kivet oli muovikorissa kiikutettu tulevan haudan reunalle, jos niille vaikka löytyisi hautausprojektissa jotakin hyödyllistä käyttöä. Jo tehonsa menettäneillä kiuaskivillä vaimo tuki haudan tiiliskiviseinien ulkoreunat, jotta rakennelma olisi tukevampi.
Eilen soitin pappilan isännälle. Tunnen hänet laajalti kaivaneena ja myös muinaushautoja tutkivana henkilönä, joten pidin häntä asiantuntijana erilaisiin hautauksiin liittyvissä jutuissa. Tervehdyssanojen jälkeen ensimmäiseksi hän harrastuneen uteliaana kysyi, että ketä sinä ole hautaamassa. Jonkun lemmikin ehkä? Jos kyse on rosvopaistista, uhriksi pappilan isäntä suositteli karitsaa.
Sanoin, että valitettavasti satakuntalaisuuteen taipuvainen sukumme ei ole vuosisatoihin suostunut syömään lammasta, koska kylillä kiertää sellainen huhu, että lammas maistuu villalta. Itse olen lampaiden ystävä niin toverillisessa kuin kulinaarisessa mielessä, mutta hautausprojektissa joudun alistumaan sille tosiasialle, että sukumme suosii sikaa.
Sain pappilan isännältä loistavan vihjeen paistin kypsytyksen tehostamiseksi. Kun uhri on haudassa, folioon ja märkään aamulehteen käärittynä sekä tulisilla hiilillä ja sannalla peitettynä, haudan päälle kannattaa panna rautalevy ja polttaa levyn päällä nuotiota.
Pidän ideaa loistavana. Epäilen vain, suostuuko suku siihen!
Ihailtavaa kun jaksatte rosvopaistin tekoon panostaa. Se on todella maukasta. Mutta erittäin kovatöinen homma. Ville Lyytikäinen ystävämme, jonka Jarikin tuntee, tekee paistia aina parin vuoden välein.
Tosin hänkin ostaa paistit kaupasta, ei niin kuin paistin nimi kertoo. Jossakin vanhassa elokuvassa olen nänyt kuinka paisti hankittiin. Makuelämyksiä sinne! t: Esa
Eilen iltapäivällä serkkuni kertoi omista hautaruokakokemuksistaan. Hän piti rautalevyä tarpeettomana, mutta tärkeänä, että valmistusprosessin ajan haudan päällä poltetaan nuotiota. Etukäteen tehdyn hiilloksen ja nuotion väliin laitetaan maa-ainesta.