Minä ja setäni Ernesti olisimme saattaneet päittäin vaihtaa elämäntarinaa, jos olisimme syntyneet toistemme sukupolveen, Ernesti ilmastoahdistuksen ja minä suurten sotien aikaan. Ernesti syntyi 18. marraskuuta 1914. Eilen siitä tuli kuluneeksi 107 vuotta. Ernesti kaatui jatkosodassa 24. marraskuuta 1941 täytettyään juuri 27 vuotta. Siitä tulee ensi viikolla 80 vuotta. Siksi tämä laulu Ernestin viimeisestä elonpäivästä.

Saimme keinua Ernestin kanssa eri aikoina mutta samassa keinusstoolissa saman naisen sylissä shaaliin kiedottuina. Mummultani Palmin Senjalta kuulemani sukutarinat sisälsivät sellaisia realistisia yksityiskohtia, että pelkään niistä jäävän nykypäivän lapsien hoitokodeissa paitsi. Totta kai mummu kertoi rajamies Ernestistä, jonka kuva oli seinällä.

Isäni Esko oli Ernestin kaatuessa täyttänyt yhdeksän. Hän muisti viimeisen tapaamisensa Ernestin kanssa ja tämän lausumat sanat Kauvatsan rautatieasemalla: ”Pirä poika ittestäs huolta!”.

Kun kesällä puolitoista vuotta sitten tein laulun Ernestistä, käyttökelpoista materiaalia oli koossa niin paljon, että tajusin, ettei se mahdu yhteen ralliin, vaan siitä tulisi pitkä kuin Kalevala. Päätin keskittyä jatkosodan yhteen maantieteelliseen paikkaan, kolttien Suonikylään ja kiteyttää tarina yhteen päivään, tai jos tarkkoja ollaan, muutamaan.

Käytössä minulla oli huippulähde, Petsamon Erillisosaston historiikki Luton miehet, päivä päivältä etenevine tapahtumineen. Sen kirjausten mukana pääsin aikamatkalle Rajavartiokomppanian sen hetken sijoituspaikkaan Luttojoen varrella sijaitsevaan Petsamon Suonikylään, jossa Erillisosasto Pennasen eli Luton miesten tehtävänä oli suojata Muurmannin radalle pyrkivän Saksan armeijan eteläistä sivustaa.

Laulussa on kertoja, joka mukana olleena pirtin pöydän ääressä muistelee noita aikoja. Se lienee muistuma joskus pöydän ääressä meillä istuneesta Ernestin sotakaverista.

Hämmästyin, kun kuluvalla viikolla rupesin äänittämään Ernestin tarinaa ja etsin SA-arkistosta kuvitusta. Löysin monta rajajääkäriä samasta komppaniasta Suonikylän maisemista. Laulun kuvituksessa esiintyvät henkilöt ovat siis suurimmaksi osaksi Ernestin työkavereita Suonikylän ajalta, myös lotat, koltat, poromiehet ja saksalaiset. Laulun koirat Tessu ja Terhi ovat kuvitteellisia, mutta kuvista heidänkin ”vastineensa” löytyvät. Selvennykseksi hyisessä Luttojoessa uivat miehet ovat suomalaisia rajajääkäreitä, mutta lumipukuiset hiihtäjät autenttisesti saksalaisia. Taistelua symboloiva ase on venäläinen Emma. Rintamakuvaajat tekivät Suonikylässä historian tallentamisessa arvokasta työtä!

Ernestin viimeinen päivä
Sanat ja sävel: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 16

Suanikyläsä meinas tulla nälkä
ko kanttiini nin kauvvan viipy.
Onneksi lokakuusa tupakkia saatiin.
No siihen ne poijaat tyyty.
Teltoisa oltiin, ei korsu ollu valmis.
Ei talvisoran käyny siinä hyyry.

Partioreisulta mukaan usein tarttui
riistaa sekä kallaa.
Mikäs on plikkoja naurattaesa
ko tupakki suusa pallaa.
Kolttaplikkoja hauskuttaesa
ko tupakki huulilla pallaa.

Jääkäriaseveljiltä saaatiin
monta pulloa virkistävää viinaa.
Ko ne villasukkia vaihrosa saa,
ei vilu niitä nin paljon piinaa.

Suanikyläsä asemia piti
rajavartijoitten komppania.
Kanttiinin mukana tuli lottia
ja rintamakuvvaajia.

Oli kommeeta nährä Luttojoen jäällä
kaksikymmentä porroo.
Kyytisä tuatiin emäntiä
ja kaksi korohorroo.

Historiakuvasa ruakajonosa
nään Ernestin viälä elävänä.
Sillä on suren nälkänen katse
ja suvun kommee nenä.

On melkein ko oisin ollu siinä,
mutta siinä seiso Ernesti itte.
Ei kolttaplikka tienny mitä seuraavana päivänä
sorasa tapahtuisi sitte.

Isonkorven Ernestin rajavartijana
piti lukkee ja syärä kakkoo.
Ei hän kavvaa laiskotella ehtiny,
ko talvisotahommiin poiki jatkoo.
Ko heitin piti auttaa noita kermaaneita
tota Muurmannin rattaa katkoon.

Ko Palmilta Ernesti jatkosottaan lähti,
pikkuveli oli häntä saattamasa.
Oli Ernestillä reppu ja uudet nahkasaappaat.
Eskoo olkapäähän tarrasi hän luijaa.
Sano Eskolle: ”Pirä poika ittestäs huolta!”.
Sitten Ernestin vei juna.

Kolttien talvikylän ympärillä
Suomi ja Venäjä kaulo.
Ne valtasivat toistensa kämppiä
ja miinoista ansoja paulo.
Sielä vartiokämpät roihusivat,
ja emmat ja salorannat laulo.

Olivat sisukkaita suomalaiset,
mutta kova oli vastustajakin.
Niillä oli nimmonta ylimäärästä miästä.
Ne meinasi tehrä meistä matin.
Niillä on miähiä ko koltilla poroja.
Ne halusivat tehrä sakkimatin.

Venäläisten paras komppania
koostu rajavartijoista.
Heirät oli mettäsottaan koulutettu
seurun tarkka-ampujoista.
Oli heitillä semmonen asseistus,
ettei meitillä ollu moista.

Marraskuun lopusa se porukka sai käskyn
Suonikyllään iskee.
Piti vähäseksi tiäretty Suamen pualustus
kolttakylän kohralta kitkee.

”Teitin pittää noi Suanikylän sissit
taistelusa nylkee.
Nin me päästään kutittelleen
saksalaisten kylkee.”

Mettäsä oli neljä senttiä lunta,
Luttojoki oli paksusa jääsä.
Ei seurulla kukkaan kulkemaan päässy
lummeen jälkiä jättämättä.
Ei viholliskomppania pitkälle päässy
rajavartijoitten tiätämättä.

Tuli tieto Ukko Loubbalin luutnantilta,
joka partijointia johti:
”Tääläpäin iso joukko vihollisia,
tullee Suanikyllää kohti.
Pittää siälä hälyytys tehrä,
ko vihollinen tullee teitä kohti.’”

Ehtoolla kello yhdeksältä
Luton sissijoukko lähti yähön.
Ukko-lammen tianoilta
meni mettään motitustyähön.
Pakkasi reppuihin sissimuanaa
ja Lapin puukon pani vyähön.

Olihan matkasa ajoporoja,
kisko ahkioisa pikakivääreitä.
Mukana kulki kaksi korohoroa,
mottityäsä on kelpo ase heitin.
Joukosa talsi Terhi, Lapin porokoira,
se kuanolla voi pelastaa meitin.

Auran joukkue piiritystä
veti Tsingalesjokea pitkin.
Ernesti pimmeesä mettäsä prohjas,
kahlas motin laitaa kiinni.
Tukkijätkälle on motinteko tuttua hommaa,
se sujjuu vaikka suljetuin silmin.

Kello kahreksan aamulla sytty valoheitin,
alko salorannan laulu soira.
Pikakiväärisarja kuulu Suanikyllään asti,
rupes murisemaan Tessu sotakoira.
Tähtäs Ernesti ikivanhan hongan takkaa,
ei siinä parempaa tukkee voi saara.

Suamalaisten mottimiesten tulitukseen vastas
venäläinen korohorokuaro.
Emmat ja kranaatit lauloivat,
sitä säikkyi puun alla poro.
Räjähtävä rauta
siälä sinkoili,
tuli peuralle onho olo.

Soti kaksi Petsamon iskuryhmää,
rajamiähiä kumpikin puali.
Taistelua kesti sen pimmeen päivän,
ei periksi antaa huali.
Teki kymmenen vihollista läpimurron,
siinä miähiä haavottu ja kuali.

Läpimurtokohrasa kualleena
makas kolme suamalaista.
Vihollisen kato oli pualisattaa miästä
ja kahdeksan kaatunutta porroo.
Vei karkuryhmä kalustoa mennessänsä,
eikä huikannu eres morroo.

Ernestin rintaan luati oli tullu
sen Lapin lujan männyn läpi.
Sorasa miähet kaatuvat,
on tappelun jälki julmaa.
Miähiä kualee molemmin pualin,
ei aina löyry kuallutta kulmaa.
Miähiä tullee ja miähiä mennee,
ei meistä synny isoa pulmaa.

Venäläistä vankia kuulusteltiin,
oli heitä se haavottunu sakki.
”Me luulimme että Suanikylä
olis meitille helppo nakki.
Mutta Suanikyllään matkalla
tuli piäni takapakki.”

Rajajääkärit motista karanneita jahtas,
pantiin Ernesti rekkeen lavitsalle.
Porolla verettiin mettästä pois
ja lähetettiin Kauvatsalle.

Yttiläsä pantiin puita saunan pessään
siälä kotoseurulla suvun.
Pesi morsein Ernestin saunasa,
puki ylle pyhäpuvun.
Pesi Ernestin saippualla saunasa,
puki päälleen mustan puvun.

Oli Ernestin Suanikylän omaisuus
pirtin pöyrälle pinottuna:
Tuntolevy ja tupakkiaski
ja kolttaplikan kuva.
Rannekello ja tukko rahhaa
ja kolttaplikan kuva.

Toiset ne nuarina kaatuvat,
toiset jalvoillansa pyssyy.
Toiset omia aikojansa kaatuvat,
ei siinä tarvita pyssyy.

Kauvattan sankarihautuumaasta
tuli Ernestille koti.
Ammuttiin kunnialaukaukset,
joskus muistellesa otetaan grogi
:punakaartilaisen poijaalle,
joka Suamen erestä soti.:

Taatani Viljo Pihkalan tarinaan liittyy elokuvaseksikästä tukkilaisromantiikkaa. Pihkalan elämä jäi niin lyhyeksi, että hänen kuolemansa – raju  törmäys tavarajunan kanssa  pimeässä sakeassa lumipyryssä 39-vuotiaana 20. 11. 1937. kello 16:25 oli iso uutinen paikallisissa ja valtakunnan lehdissä.

Pihkala saapui Kauvatsalle uittomiehenä keväällä 1922. Samana vuonna hän avioitui Suoma Piilisen kanssa, joka työskenteli Keikyän puuvillatehtaalla pumpulienkelinä. Viljo palkattiin Kauvatsan aseman vieressä sijaitsevalle Kauvatsan Höyrysahalle metsätyönjohtajaksi ja perheen elämä oli Viljon varhaiseen kuolemaan asti sosiaalisesti ja taloudellisesti nousujohteinen. Torpan poika Viljo ehti touteuttaa suuren unelmansa, oman maatilan.

Tuon ajan vauraan työnantajan solidaarisuudesta kertoo hieman se, että Viljo Pihkalan leskelle ja jokaiselle kuudesta lapsesta erikseen saha kustansi eläkkeen. Täysi-ikäiseksi tultuaan äiti muistelee ostaneensa viimeisellä eläketilillä itselleen punaisen polkupyörän.

Laulu kertoo tarinaa 1920-luvun nousukaudesta, kun isoja saharatavarajunia lastattiin Kavatsalla ja tukinmyyntirahat ja sahalaisten palkat pyörittivät pikkukunnan taloutta. Kauvatsa oli vauras pitäjä, jolla oli 1700-luvulle ulottuva metsäteollisuustausta. Vuonna 1916 Kauvatsan asemalta lastattiin sahatavaraa enemmän kuin yhdeltäkään toiselta asemalta Tampere-Pori radan varrelta. Silloin asukkaita pitäjässä oli lähes 3 000, tänään noin 800. Kansalaissotaa seurasi Kauvatsalla taloudellinen nousu, jota vauhditti jokakeväinen tukinuitto Kauvatsajoella ja pitäjän läpi kulkeva rautatie.

Ikäänkuin aikakauden vertauskuvana Viljon tarinan sinetoi Kauvatsan suunnasta suunnasta kohti Äetsän asemaa porhaltanut jättikokoinen tavarajuna numero 1438. Törmäyksessä Viljoa kuljettanut DKV-merkkinen auto hajosi alkutekijöihinsä.

Kauvatsan mukavin mies
Sanat ja sävel: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 11

Tuli jokea pitkin tukin päällä
mies kaunis kuin James Dean.
Lämmin katse, naama ystävällinen,
laskupääkin tarkka, todettiin.
Sahan metsätyönjohtajaksi
Viljo Pihkala palkattiin.

Jätkä oli uittoporukoiden kymppi,
torpan poika Kuhmoisista.
Hällä unelmissa oli oma maatila,
ehkä löytyisi Satakunnasta.
Siellä höyrysahan omistivat
isännät
Marttila, Kopio ja Korpela.

Oli kapinan jälkeen Kauvattalla
hiukan puutetta vävypojista,
kun nin monta nuoren polven miestä
nukkui ikiunta joukkohaudassa.
Oli kivimies Piilisen torpassa
tehtaan tyttö Katri Suoma vapaana.

Ennen Kauvattan asemalta lähti
Rauman kautta kohti Lontoota
pitkiä sahatavarajunia,
kun näki Nokia vasta unia.
Aseman seurulla purukasa kasvoi,
kun osti tukkeja reiru Pihkala.

Sillon elettiin suurta nousukautta,
moni haaveili vaurauresta,
joka yhtiön autolla saapuu,
astuu pihaan ilosilmin Pihkala.
Ja kun kahvi hellalla kiehuu, hän kaivaa
ruskean pullon salkusta.

Viljo meilläkin Matin kanssa istui
muistellen yhteisiä uittoja.
Siinä sivussa syntyi tukkikauppa,
oli kyse yhteisestä jutusta.
Raha pyörii, on Kauvattalla töitä.
Piisaa Matilla prahrin ajoa.

Jalonojan Piilisen talosta
Viljo mallitilaa rakensi.
Näin vanha kansa Kauvattalla kertoi,
kovin perhettänsä rakasti.
Lapset oli isän lailla kauniita
ja pitkän äidin tavoin komeita.
Tumma Saara oli mettämaan missi,
tytöt nähtävyys kylän raitilla.

Yhdeksän kuukauden vanha
Anneli aamulla kiukutteli.
Sanoi Viljo: ”Anna mulle anteeksi,
ethän ole kavvaa vihainen?”
Kun Pihkala oven taakseen sulki,
ei hän palannut enää takaisin.

Satoi joulun alla hyytävää räntää,
kun hän DKV:n kyytiin istahti.
Ajoi autoa nuori Niilo Hoikka,
metsänneuvoja ja työkaveri.
Oli Isontalon Jorman tukkipalsta
Äetsässä junaradan vieressä.
Rajuilma ja Tampereen kirje
kummitteli Pihkalalla mielessä.

Radan varressa Niilo Advid Hoikka
puita laski märkänä ja viluissa.
Pirtin pöydässä Pihkala ja isäntä
viimeistelivät tukkikauppoja.
Neljän korvilla Pihkala hoksasi,
pitäs asemalle viedä postia.
Uskoi Hoikka, että kirje postijunaan ehtii,
kun läpi Pehulan mennään vauhdilla.

Tuli tuiskun läpi pirun pitkä juna,
se Viljon kohdalta keulaan tömähti.
Radan vartta 500 metriä
raskas veturi heitä raahasi.
Etupenkillä Hoikka sekä Pihkala,
vainajina rintakehä murskana.
Takapenkillä mustelmilla, ehjänä
istui Isontalon Jorma-isäntä.

Jo silloin oli lehdistössä uutinen,
kun tapaturmaisesti kuoli nuorena.
Oli mukavan Pihkalan hautajaisissa
kansaa kirkonmäki mustana.
Kunnan napamiehet Viljoa ylisti
ja kuutta orpoa lasta lohdutti.
Ja kirkkomaalta takaoven läheltä
saha hautapaikan lahjotti.

Ei ehtinyt Pihkala sotimaan,
ei kärsiä saanut traumoja.
Ei riutunut vanhuuden sairauksiin,
kuten monella on tapana.
Ei kokenut hän sitä häpeää,
kun höyrysaha meni konkurssiin.
Ei katsellut Kauvattalla läheltä,
kun jokivarsi ränsistyi ja kylmeni.

Toimen miehenä ja sydänystävänä
vuosikymmeniä Viljo muistettiin.
Kai kaivattiin salaa sitä aikaa,
kun Kauvatsa kukoisti.
Kai haaveiltiin jokivarteen kulkijaa,
joka hyvän ajan tuo takaisin.

Matkan varrella on suvussani
ollut monenlaista sylipainijaa:
isokorpilaista naisten naurattajaa,
viitamaalaista ikisotijaa.
Taatani on joukon mukavin mies,
se vähän tasapainottaa.
Oli Pihkala Kauvattan mukavin mies,
se hiukan tasapainottaa.

Tämä ralli kertoo kieltolakiajasta 1919 – 1932. Silloin torpat olivat vapautuneet ja Kaakkimaassa harjoitettiin yritystoimintaa kovalla työmoraalilla.

Laulu ”Juopottelu ja huoltovarmuus” on kunnianosoitukseni Kaakkimaan kieltolakiajan lauluntekijälle Mäenpään Santralle, jonka laulusta ”Isonkorven mailla” olen yhden sanan muutoksella ottanut yhden suoran lainauksen: ”Olga niiltä kysyy, että ootkos iso herra? Otaks litran pontikkaa vai otaks yhden kerran.” Kiitos Santra, missä lienetkin!

Kommentti facebookissa: ”korpirojua se Kaakinmaassa taisi paremminkin olla kuin kunnon pontikkaa..”.

Oma kommenttini: ”Roju meidän kielessämme oli yleisnimitys tuotteelle, eikä siihen sisältynyt laatuarviota. Sitä oli hyvää ja huonoa. Ranskalaisperäistä pontikka-sanaa käytettiin, kun haluttiin hienostella, kuten Olga tarjotessaan rojua herroille. Kaakkimaassa esiintyi myös laadunvalvontaa. Teknisenä asiantuntijana toimi taatani Isonkorven Matti, joka valvoi lämpötiloja ja suoritti koemaistoa ainakin Isonkorven ja Mäenpään rojutehtailla. Matilla oli myös omia tehtaita ”

Lisää keskustelua facebookissa.

Tässä laulun henkilöön isosetääni Isonkorven IIsakkiin liittyvä tarina: https://isokorpi.com/2011/01/29/ensi-kertaa-naisissa/

Isonkorven mailla
Sanat: Jari Isokorpi
Sävel: Kansansävelmä
Kaakkimaan pojan CV 7

Juopottelu monelle on tuska sekä haave.
Kauvattalla kummittelee raittiuden aave.
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
tehdään viljaa
jalostavaa toimintaa.

Kirkon seinään maalattiin se synkkä ristintaulu.
Isonkorven maasta kuului vapauden laulu.
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
nätti pikkulintu
iloisesti livertää.

Lautakunta Kauvattalla kirosi ja itki,
ko poliisit ne konttasivat polkua pitkin.
Hurahuhhahhei –
isot miehet polvillansa
teki mestarikeittäjälle
kunniaa.

Iisakki lämpötilat säätelee ja häärii,
ja Olga-plikka seteleitä liiveihinsä käärii.
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
sielä harjoitetaan
kannattavaa toimintaa.

Olga sulta kysyy, että ootkos iso herra?
”Otaks litran pontikkaa
vai otaks yhden kerran?”
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
näin palveluelinkeino
kukoistaa.

Kaakin Manta tiätää kaikki ruakottomat laulut.
Mäenpään Santra maalaa sankareista taulut.
Hurahuhhahhei –
näin meillä Kaakkimaasa
tehrään Isonkorven Iisakista
legendaa.

Eikä meillä Kaakkimaasa nälkäsiä olla.
Ko verkosto toimii, raha tulee sovinnolla.
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
myöskin maitotili
kerran kuusa kuitataan.

Ko muualla on talvi, on Kaakkimaasa kesä.
On varmuusvarastona moni harakanpesä.
Hurahuhhahhei –
Isonkorven mailla
näin kotiseudun
huoltovarmuus turvataan.

Laulu kertoo kesästä 1975 ja Harjavallan mielisairaalan nuoresta vipparista.

Harjavalta 1975
Sävel ja sanat: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 6

Sain koulupsykologiasta kympin.
Runon siitä koitin kirjoittaa.
Miten loppusointumaan saan siihen… pimpin,
en keksinyt sitä tarinaa.
:,: Puukengät ja valkoinen takki,
peilistä katselin poikaa komeaa.:,:

Harjavallan suljetulta osastolta
harva runoilija kesätöitä saa.
Onko loppusointu pimppi vai kymppi,
viis siitä, kunhan syntyy tarinaa.
:,: Palkanmaksu ja valkoinen takki
ne meidät hullut toisistamme erottaa.:,:

Nuori mies joskus masentua saattaa,
kun on yksin, ilman emäntää.
Sitä lääkäri sanoo maniaksi,
kun vailla unta juoksee naisten perässä.
:,: Sitä sanoo hän skitsofreniaksi,
kun täysin tyhjän päiten pyörii ympyrää.:,:

On meillä kaikilla omat neuroosimme,
yhdellä ne ovat karvat nenässä.
Toista häiritsevät pitkät korvakarvat,
kun kerran karvakorvaksi on mainittu.
Niitä nyppii hän aamut, päivät, illat,
kun kerran karvakorvaksi on mainittu.

Takki päällä suljetulla osastolla
monet ympyräänsä kiertävät.
Hoitajana on hullun hauska olla.
Lääkitä voi omaa päätänsä.
:,:Moni meistä tuntee olevansa nolla,
varjoksi muuttuu vahvoilla lääkkeillä.:,:

Harjavallan suljetulta osastolta
sain monta hyvää ystävää.
Me päivät pitkät heitimme tikkaa,
pelasimme huutopussia,
:,: teimme kanttiiniin vapaakävelyitä
ja keskustelimme taiteista.:,:

Atin kanssa valvoimme öitä,
ei ollut meillä paljon tehtävää.
Kylpyhuoneessa heitimme tikkaa.
Oli Ati lajin Suomen parhaita.
:,:No, eihän se käy lainkaan päinsä,
että huippu vipparille häviää.:,:

Aamuyöstä Atin silmät kiilui,
hän taulun mustaa täplää tuijotti.
Hän vannoi, ”en täältä ennen lähde,
kun olen heittänyt sua paremmin”.
Sinä aamuna töistä poistuin yksin,
mustaa kymppiä Ati tuijotti.
Sinä aamuna töistä poistuin yksin,
tikkataulua Ati pommitti.

Sinä aamuna meillä alkoi vapaa,
asemalla lättähattu odotti.
Kotiin Äetsään minun piti mennä
ja Atin Tampereen kautta Helsinkiin.
Juna liikkui jo, kun kyytiin ryntäs Ati
hoitajan valkotakki auki hulmuten.

Pyyhi hien kasvoiltansa virkaveli
ja veti jalkaansa rennot farmarit.
”Oli viime yönä meillä hauska peli,
ja kas kummaa, sinä minut päihitit!”
:,:Ati nauroi ja nauroimme yhdessä,
oli elonmurheet pois pyyhitty.:,:

Juhannuksena sitten Vähtäristä
löysin itselleni tyttöystävän.
:,:Oli tyttö sataprosenttinen kymppi,
eikä siittä nyt sen enempää.:,: