Kiikoslainen esi-isäni asutti torppansa tämän ojan vartta pitkin 1700 – 1800 -luvun vaihteessa. Oja antoi torpalle nimen.

 Sydänjuuria myöten loukattu Ruotsilan kartanon isäntä Johan Jacob Wirzén kävi kuumana. Hän vaati rangaistusta niille, jotka olivat puineet hänen viljansa, hakanneet häntä varstoilla sekä syöneet hänen eväänsä ja juoneet hänen vaivalla korpeen toimittamansa juoman, muun muassa tynnyrillisen viinaa, jolla oli tarkoitus juhlia Uuden Majamaan torpparin häätöä.

He olivat tuhonneet hänen omaisuuttaan, muun muassa viinatynnyrin ja mikä pahinta, ajaneet hänet pois torpasta, joka kuului Ruotsilan kartanolle.

Koska tappelu Uudessa Majamaassa ja tapahtumat Eerolan torpalla liittyivät yhteen, tuomari Carl Reinhold Mellin yhdisti ne samaan oikeusjuttuun. Syytetyille lähetettiin haasteet 19. marraskuuta 1836 pidettäville Tyrvään kihlakunnan syyskäräjille.

Valtaosa torpparikapinaan osallistuneista sadoista miehistä jäi tunnistamatta, mutta vihjeen syyllisehdokkaista antoi tuomarille nimismies Philemon Gallénin laatima luettelo 35 paikalla olleesta, jotka hän oli Eerolassa tunnistanut.

Mahtoiko Gallén itse toimittaa haasteet vai turvautuiko hän lautamiesten apuun? Helppo tehtävä se ei ollut. Oli kuljettava tiheäkasvuisen metsän läpi  Kiikasta 30 kilometriä kärryteitä ja polkuja pitkin sekä ylitettävä vesistö, jotta pääsi Kuorsunmaahan asti ja sen jälkeen oli kierrettävä torppa torpalta esittämässä asiaa, jonka kuulemista ei kukaan kaivannut ja johon koko mettämaa suhtautui vihamielisesti. On todennäköistä, että sitä viestiä ei haastemies uskaltanut viedä ilman henkivartijoita, koska hän joutui taivaltamaan tarkkailtuna uhan alla syyspimeässä metsässä ja yöpymään tulikiukkuisten ja arvaamattomien torpparien keskellä. Suuri osa haasteista jäi jakamatta, mutta osan urhoolliset haastemiehet onnistuivat toimittamaan perille.

Suurin hankaluus oli siinä, että kun oikeudenkäynti alkoi, kukaan syyllisehdokas ei tullut paikalle. Tuomari määräsi, että koko joukko on haastettava uudestaan tasan kuukauden päästä pidettäville ylimääräisille käräjille ja vastahakoiset on tuotava kruunun kyydillä.

Nimismies Gallén piti kapinoivien mettämaalaisten käräjille tuontia omin voimin mahdottomana tehtävänä. Hän pyysi kruununvouti Gustaf Hästeskolta lisävoimia. Tämä kääntyi maaherra Lars Gabriel von Haartmanin puoleen ja ehdotti jälleen venäläisen sotaväen kutsumista. Haartman väitti vastaan ja sanoi, ettei se näin kiireisessä ajassa onnistu.

– Gallénin pitää vain yrittää tulla toimeen Tyrvään ja Karkun kihlakunnan siltavoutien ja haastemiesten avulla, maaherra ilmoitti.

Ylimääräiset käräjät pidettiin Tyrväällä 19. joulukuuta. Vain osa syytetyistä oli saatu haastettua ja vielä harvempi tuotua paikalle. Heistä kukaan ei tunnustanut tehneensä mitään laitonta. He olivat tulleet Eerolan torpalle sattumalta tai uteliaisuudesta. Eräs kertoi tulleensa auttamaan Eerolaa muutossa, mikäli tämä häädetään. Eerolan lanko Pekka Tuomaanpoika oli ollut lintumetsällä ja poikennut torppaan pyssyineen sadetta pitämään. Nimismiestä kohtaan kaikki kertoivat käyttäytyneensä kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Paikalle saatujen mettämaalaisten vakuutettua omalta kohdaltaan syytteet perättömiksi torpparien puolustusasianajaja akatemianvouti Carl Adolf Björkbom kohdisti rajun hyökkäyksen Ruotsilan isäntiin. Hän vaati heille edesvastuuta laittomasta häätöyrityksestä. Nämä olivat edellisenä syksynä lähetetyssä häätökirjeessä irtisanoneet torpasta vanhan torpparin lesken Riitta Tuomaantyttären, joka oli keväällä kuollut. Torppari oli jo vuosia ollut vanhan torpparin poika Matti. Jos joku olisi asianajajan mielestä voitu laillisesti irtisanoa niin Matti, eikä kuollut mummo, joka torpan pitoon ei  liittynyt millään tavoin.

– Irtisanominen on laiton. Apteekkarin yrityksellä ottaa torppa haltuunsa ei ole mitään oikeutusta, jyrisi asianajaja Björkbom.

Koska oikeuteen oli saatu kuskattua vain torpparikapinan varmistusjoukkoja ja näkyvimmät aktivistit olivat poissa, juttu päätettiin lykätä huhtikuulle 1837.

Oikeudenkäynnin sitten jatkuessa päästiin lopulta käsittelemään tappelua, joka oli käyty Uuden Majamaan riihessä. Kaikki paikalle saadut syytetyt vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että he eivät nähneet mitään, koska riihessä oli niin pimeää.

Apteekkarin seurueeseen kuuluneella lautamies Antti Setälällä oli ollut hieman terävämpi näkö. Hän todisti, että miehet jotka puimalan ovella pieksivät varstoilla Ruotsilan isäntää, olivat torppari Juho Salo, entinen lampuoti Matti Kesti ja renki Taavetti Liisanpoika.

Näistä jokainen oli kadonnut tavoittamattomiin, samoin kuin kaikki muutkin, jotka kapinassa olivat tehneet jotakin mainitsemisen arvoista. Mettämaassa, joka ulottuu Kokemäenjoen rannasta Pohjanmaalle saakka, on helppo pysyä näkymättömissä. Varoitus noutajien lähenemisestä kulkee nopeasti polkuja pitkin. Etsitty voi vaihtaa piilopaikkaa metsäseudulla mielin määrin liikkumalla torppien verkostossa torpasta torppaan tai suojautumalla kiihkeimmäksi aikaa tiheään, lähes läpikäymättömään metsään ja sen louhikoihin.

Tuomari lykkäsi juttua jälleen, nyt vuoden 1837 syyskäräjiin ja määräsi kaikki sakon uhalla saapumaan paikalle.

Vaikka syytettyjen edustus käräjillä silloin oli yhtä vajavainen kuin aikaisemminkin, oikeus jakoi tuomioita. Ensiksi käsiteltiin Eerolan torpan tapaus. Oikeus totesi, että Eerolan torpassa ei ollut harjoitettu väkivaltaa. Nimismiestä ja hänen seuralaisiaan ei ollut pahoinpidelty. Näyttöä oli ainoastaan metelöinnistä ja tungoksesta.

Ruotsinkielinen tuomari merkitytti oikeuden pöytäkirjaan, että nimismies keskeytti toimituksen Eerolassa tarpeettomasti ja ilmoitti asiasta esimiehilleen ”af skräm”, siis pelosta. Oikeus kuitenkin päätti, että se ei rankaise nimismiestä hänen harkitsemattomasta teostaan, vaan näissä oloissa se voidaan antaa hänelle anteeksi.

Huomatessaan joutuneensa alakynteen, Gallén yritti vaatia syytetyille rangaistusta luvattoman väenkokouksen järjestämisestä. Tähän oikeus ei suostunut. Kädenojennuksena nimismiehelle oikeus katsoi, että koska syytetyt olivat aiheuttaneet Eerolan torpassa tungoksen ja metelin, heidän oikeudenkäyntikulujaan ei tuomita nimismiehen maksettaviksi.

Ruotsilan kartanon omistajan nostama Uuden Majamaan juttu kuivui kokoon, koska tekijöitä, isännän pieksijöitä, ei ollut saatu kiinni. Oikeus antoi isännälle kuitenkin mahdollisuuden nostaa uuden oikeusjutun, jos heidät joskus tavoitettaisiin.  Hänen omaisuutensa hävittämisestä ei tuomittu ketään, sillä kukaan oikeuteen saapunut ei myöntänyt osallistuneensa tekoon tai tietävänsä siitä mitään.

Oikeudessa torpparit asianajanansa välityksellä vaativat Wirzénille rangaistusta siitä, että hän oli virittänyt riihen ovella pyssyn ja yrittänyt ampua heitä. Tämänkin syytteen oikeus hylkäsi, koska apteekkarin puolesta eräs seurueeseen kuulunut todisti, että ”eihän sillä pyssyllä voinut ampua, kun sen lukossa ei ollut piitä”.

Näin monessakin mielessä kiusallinen torpparikapina oli saatu turvallisesti lakaistua maton alle.

Oikeusjutun ollessa vielä kesken, senaatti vahvisti 22. helmikuuta 1837 Kuorsunmaan isonjaon. Silloin torppareille, ehkä myös Gallénille selvisi, miksi nimismies oli lähetetty Kuorsunmaahan torppia mittaamaan ja niitä tarkastamaan. Kiikanojan yhdeksän torppaa sijaitsivat senaatin uuden tulkinnan mukaan ylijäämämaalla, joka ei kuulunut taloille vaan kruunulle. Näistä torpista senaatti halusi veroa maksavia uudistiloja. Yhdeksälle onnekkaalle torpparille senaatin päätös merkitsi torppien itsenäistymistä, taloon tehtävän pakkotyön loppua ja torpparien suvuille tulevaisuutta vakavaraisina metsänomistajina.

Kolmekymmentä torppaa Kuorsunmaajärven ympärillä, Eerola ja Uusi Majamaa mukaan lukien, jäivät Kiikanojan taloille. Apteekkari Wirzénin ja Matti Uuden Majamaan kylmä sota siis jatkui.  Metsänasuttajien kamppailu irti isäntävallasta kesti vielä lähes sata vuotta. Nälkävuodet olivat edessä ja verinen kansalaissota, jonka jälkeen vasta tuhansien torpparien pääjoukko itsenäistyi.

Vuoden 1836 torpparikapina aiheutti sen, että apteekkari ei onnistunut Uuden Majamaan torpparin häädössä. Niin yksittäinen tapahtuma kuin olikin, se luonnollisesti lisäsi satakuntalaisten muutenkin hyvää uskoa omiin mahdollisuuksiin ja yhteistyön voimaan.

”Veljekset Matti ja Juho perheineen asuivat torpassaan vielä vuosien kuluttua, samoin Antti Eerola omassaan”, mainitsee Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Seuraavassa blogissa menemme ”hänen hirmuisuutensa” Turun ja Porin läänin maaherran Lars Gabriel von Haartmanin housuihin.  Pohdimme torpparikapinaa kansallisesta ja kansainvälisestä näkökulmasta. Miten maaherra suhtautui torppareihin ja mitkä olivat hänen motiivinsa? Olivatko kapinan yllättävät  käänteet sattumaa?

 

Ens miehenä vaarahan ryntäilee,

väen käskevi seuraamaan.

Jumalauta, jos joku kuhnailee,

kun Zidén on huutanut kerran:

”Hurraa, pojat, eespäin vaan!”

Johan Ludvig Runeberg:

Vänrikki Stoolin tarinat (Paavo Cajanderin käännös)

Kiikoisten korvessa oli syyskuussa 1836 käyty kaksi yhteenottoa torpparien ja vallasväen välillä. Niissä valtaa pitävä luokka oli jäänyt alakynteen. Korven väki oli onnistunut torjumaan häädön ja karkottamaan myös toisen torpparialueelle suunnatun retkikunnan. Tapeltu oli mutta torpparit olivat pitäneet väkivallan kontrollissa ja säilyttäneet malttinsa. Teräaseita – kirveitä, kuokkia ja viikatteita – työkaluja, jotka herkimmin aiheuttavat hengenmenon, ei ollut käytetty. Pyssyt oli pidetty olalla. Voimankäyttöä oli riihinujakassakin kartanonisännän vähäisistä vammoista päätellen säästelty. Veri ei ollut vuotanut.

Korpeen raivattua peltoa.

Psykologisesti oli vääjäämätöntä, että Ruotsilan isännän Johan Jacob Wirzénin mustelmat ja haavoitettu itsetunto vaativat hyvitystä. Tappion häpeään ei hänellä arvovaltasyistä ollut varaa. Jotta ymmärrämme hänen tilanteensa paremmin, tarkastelkaamme sitä lähemmin.

Kiikan kirkonkylässä Kokemäenjoen rannalla sijaitseva Ruotsila oli 3 000 hehtaarillaan yksi Kiikan harvoista herraskartanoista ja niistä suurin. Ruotsinkielistä yläluokkaa oli lähiseudulla kartanonväen lisäksi niukasti. Asujamisto koostui rintamailla suomenkielisistä talonpojista ja metsäalueella torppareista, joiden juuret olivat talonpoikaisia ja ruotuväkitaustaisia.

Ruotsilan omistajat kuuluivat Zidénien upseerisukuun. Heidän yhteydessään on mahdollista puhua sankarimaineesta ja soturin kunniasta, jolla tuon ajan herrasväen keskuudessa oli iso arvostus. ”Ruotsilan valkotukkien” äiti Catharina Zidén oli Vänrikki Stoolin tarinoissa mainitun luutnantti Johan Jabob Zidénin täti.

Wirzénin veljekset ja heidän serkkunsa tuleva sotasankari Zidén 1780-luvulla syntyneinä ikätovereina viettivät yhdessä lapsuuttaan Ruotsilan mailla. Myöhempien tapahtumien perusteella Johan Jacob Wirzénin ja Johan Jacob Zidénin persoonassa oli yhteinen piirre: tiukoissa paikoissa he valitsivat toimintavakseen röyhkeän hyökkäyksen. He tekivät sen spontaanisti tappioista piittaamatta. Luonteeltaan he olivat miehiä, jotka komentavat joukkonsa käymään tulta päin ja ryntäävät itse edellä.

Kuorsunmaassa Wirzén hyökkäsi seurueensa edellä  pyssy kädessä pimeään riiheen ja sai selkäänsä. Vuonna 1809 Koljonvirralla Ziden rynnäköi vaasalaisten kärjessä ylivoimaista vihollista vastaan ja melkein koko porukka Zidén mukaan lukien sai surmansa. Upseerisuvun kunnian näkökulmasta selkäsauna torpparilta lienee kuolemaa vakavampi asia. Wirzénin nopeaa toipumista todisti, että hän jo löylytystä seuraavalla viikolla istui satulassa nimismies Philemon Gallénin johtamassa Kuorsunmaahan ratsastavassa joukossa. Ehkä hän kruunun miehen avulla uskoi pystyvänsä edistämään omaa, torpparin häätämiseen liittyvää asiaansa.

Erityisen tukala oli nimismies Gallénin asema. Hän yritti selittää torppareille käyntistä tarkoitusta mutta vihattujen Wirzénien mukana olon kuumennettua tunteita hän ei saanut viestiään perille. Gallénin esimiehet kuuluivat ruotsinkieliseen yläluokkaan mutta hänen suhteensa suomenkieliseen väestöön oli viranhoidon näkökulmasta elintärkeä. Virkamies Gallén oli epäonnistunut maaherran ja kruununvoudin hänelle uskomassa tehtävässä täydellisesti.

Gallén ilmoitti tapahtumista kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja maaherra Lars Gabriel von Haartmanille. Kruununvouti ehdotti maaherralle sotilaskomennuskunnan lähettämistä Kuorsunmaahan. Suomen autonomian puolesta kamppailevalle Haartmanille venäläinen sotilaspartio Suomessa oli epämiellyttävä ajatus. Millaisen kuvan se antaisi Suomen viranomaisten kyvystä hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Se tarjoaisi venäläisille heidän kauan kaipaamansa tekosyyn puuttua omista etuoikeuksistaan kiinnipitävän maan asioihin.

Haartman torjui kruunvoudin ehdotuksen kasakoiden lähettämisestä. Hän käski miehen itse lähteä Kuorsunmaahan ja tutkia tapahtumien taustat sekä varottaa torppareita ryhtymästä äärimmäisyyksiin. Tuomiokunnan tuomaria maaherra kehotti suorittamaan asiassa laillisen tutkimuksen.

Niin vakavana von Haartman asiaa piti, että hän informoi siitä kenraalikuvernöörin kansliaa.

Näin torpparikapinan käsittely alkoi Tyrvään syyskäräjillä. Niihin liittyen tapahtui sellaisia asioita, että vallasväki jälleen ehdotti maaherralle kasakoiden kutsumista. Niistä kerron seuraavassa blogissa.

Torpparit olivat taitavia hirsirakentajia. Tämä isäni suvun vaiheisiin liittyvä ja välillä omistajaa vaihtanut kiikoslainen torppa on rakennettu 1870-luvulla ja se on edelleen käytössä.

Kultakauden taiteilijan Akseli Gallen-Kallelan setä kiikkalainen 31-vuotias nimismies Philemon Gallén joutui torpparikapinassa syntipukiksi ilman omaa syytään yrittäessään tunnontarkasti hoitaa virkaansa.

Viikko edellisessä blogissa kerrotun torppariperheen epäonnistuneen häädön jälkeen Gallén puki virkapuvun päälleen ja ratsasti Kuorsunmaahan toimeenpanemaan kruununvoudin hänelle määräämää tehtävää. Nimismiehen asia, kuten myöhemmin osoittautui, oli torpparien etujen mukainen, eikä liittynyt edellisen viikon tapahtumiin. Torpparit eivät tahtoneet Gallénin jaloa tarkoitusta uskoa.

Viikon aikana saavutettu voitto Ruotsilan valkotukista oli levinnyt polkuja pitkin torpasta torppaan laajalla alueella. Samalla liikkui tietoa, että Ruotsilan isännät olivat uhanneet tulla lähiaikoina isolla joukolla ja kruununmiesten avustuksella häätää kaikki Kuorsunmaan torpparit kostoksi apteekkarin kärsimästä tappiosta.

On uskottavaa, että kaikenlaisia uhkauksia on esitetty huudoksi menneessä nokituksessa apteekkari Johan Jacob Wirzénin joukkojen joutuessa pakenemaan sekasorrossa kapinaan nousseesta Kuorsunmaasta. Se on eri asia, että kaikkien torpparien irtisanomiseen Wirzéneillä tuskin oli varaa. Se olisi merkinnyt suunnilleen samaa kuin nykypäivänä keskeisten osaajien irtisanominen työpaikalta. Kartanon menestys ja olemassa olo riippui tuohon aikaan vahvasti torppareista, jotka huonosti motivoituneinakin olivat maatalousalalla korvaamattomia ammattilaisia.

Kohtalaisen täyspäisinä torpparit kuitenkin tiesivät, että kartanon omistajien, vaikka kuinka vääriksi koettujen oikeuksien vastustaminen ei voi jäädä seurauksetta. Mitä muotoja yhteenotto saisikin, se jatkuisi. Viikon aikana torpparit olivat organisoineet pyssyillä ja seipäillä aseistautuneen satojen mettämaalaisten joukon, joka oli suunnitelmallisesti valmistautunut taistelemaan valkotukkien häätöyrityksiä vastaan torppa torpalta ennen kaikkea psykologisen sodankäynnin keinoin, vaikka käsitettä psykologinen sodankäynti ei siihen aikaan tunnettu suomen eikä ruotsin kielessä.  Tehokkaan taistelusuunnitelman laatimiseen ja viestimiseen paikallinen murre riitti hyvin ja siksi torpparit pystyivät pitämään henkisesti aloitteen käsissään.

Kun Philemon Gallén tiistaina 20.9.1836 nousi hevosensa selkään, mukana seurasivat Wirzénin veljekset, siltavouti Heikki Enegren, lautamies Antti Setälä ja seitsemän muuta miestä. Tuon kokoinen joukko aseistautuneena voi olla hyvinkin tehokas. Lähtiessään Gallén tiesi edellisviikon maanantain yhteenotosta. Hän luultavasti tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hänen seurueensa oli paljolti sama kuin Kuorsunmaan tappeluun osallistunut. Nyt pitäisi mettämaalaisten kanssa tehdä yhteistyötä, vaikka näiden sieluissa tulilanka paloi. Ilmeisesti Gallénilla ei ollut vara valita seuruettaan vaan oli otettava ne miehet, jotka mukaan lähtivät ja joilla kaikilla oli hieman erilaiset intressit syvällä korvessa valvottavanaan.  Mutta minkäs teet. Senaatin maaherralle antama tehtävä, jonka maaherra Lars Gabriel von Haartman välitti kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja jonka tämä delegoi Gallénille, oli käsky, jota kruunun virkamiehen oli toteltava. Satoi tai ukkosti, Kuorsunmaassa oli toteutettava torppien tarkastus.

Gallénin seurueen matkan teki raskaaksi se, että mettämaahan siirtyessään he olivat alusta asti torpparien armoilla. Tiet olivat huonoja ja välillä piti käyttää polkuja sekä ylittää vesistöjä. He joutuivat turvautumaan mettämaalaisten apuun. Taukoja pidettiin torpissa ja eräässä oli ulosmittauskin suoritettava verorästien takia. Metsäseudun kuohunnan huomioiden voi arvata, että porukan vastaanotto ei torpissa ollut satakuntalaisen vieraanvarainen, vaan pikemmin kohteliaan kopea.

Väsyneet ratsunsa nimismiehen joukko jätti matkalle. Kiikosjärvi ylitettiin veneillä. Sen jälkeen matkaa jatkettiin Järvenpään uudistilalta lainatuilla hevosilla. Yön seurue vietti Mäkipään torpassa. Aamulla porukka eteni Uuden ja Vanhan Majamaan ohitse syvemmälle korpeen. Joukko suuntasi kohti Eerolan torppaa.

Matkaa valvoivat kymmenet silmäparit, joiden omistajien hahmot vain välillä häivähtivät puiden lomasta. Metsässä oli suoritettu hälytys. Gallénin lähestyessä Eerolaa heidän edellään ja ohitseen juoksi kymmeniä pyssyillä ja seipäillä aseistettuja miehiä. Nämä kehottivat joukkoa kääntymään ja palaamaan kotiin, kun vielä olivat terveitä. Vanhan Majamaan kohdalla joku oli maininnut, että Eerolaan ei kannata mennä, koska se, mitä siellä haluatte tehdäkin, estetään.

Eerolan piha oli täynnä kookkaita aseistettuja miehiä ja heidän määränsä lisääntyi koko ajan. Gallén luki pihassa maaherran kirjeen, sitten suomensi sen, selvittäen, minkä takia hän oli tullut. Hän käski lautamiehen ja siltavoudin mitata torpan rakennukset ulkoa ja meni itse sisään.

Kun mittaajat kyselivät, onko talossa sylen mittaa, heille vastattiin, että sellaista ei löydy, mutta muun mittaisia seipäitä, pitempiä ja lyhempiä, löytyy kyllä.

Joku lisäsi, että ”torpan rakennukset saa kyllä mitata ulkoa, mutta jos menette sisään, niin näette, miten napit kohta helisevät”.

Sisällä isäntä Antti Eerola ilmoitti nimismiehelle, että tietyillä vierailla ei ole Kuorsunmaahan asiaa, koska maaherra on sanonut, että jos Ruotsilan väki tulee tänne, heidät saa ajaa pois harmailla seipäillä.

Gallén kehotti isäntää käskemään ylimääräiset vieraat talosta pois. Eerola sanoi, että en käske, koska en ole ketään paikalle kutsunutkaan.

Joku joukosta huusi, että ”me olemme seitsemästä pitäjästä ja sen nimismies voi kirjoittaa papereihinsa”.

Gallén yritti selittää sisällä tungeksivalle joukolle, että kyseessä ei ole häätö vaan pelkästään katselmus. Hän varoitti seuraamuksista, joita väen huono käytös saattaisi aiheuttaa.

Torpparit ilmoittivat, että heillä ei ole mitään nimismiestä vastaan, joka on kruunun edustaja, mutta Ruotsilan valkotukilla ei ole tänne mitään asiaa.

Eräs kuitenkin varoitti, että jos Gallén ei heti poistu Kuorsunmaasta, hän lähtee hakattuna useampaan palaseen.

Gallén tiedusteli, olisiko mahdollisesti jossakin muussa torpassa vähemmän väkeä.

Torppari Juho Heikkilä vastasi:

– Luultavasti on yhtä ahrasta!

Torppari Antti Eerola pyysi ja sai Gallénilta kirjallisen todistuksen käynnin syistä, jotta hän voisi sitä myöhemmin käyttää tapahtuman viranomaiskäsittelyssä. Hän ilmoitti, ettei usko, että kyse on pelkästä katselmuksesta.

Tunnelma torpassa ja sen ympäristössä oli niin painostava, että nimismies päätti keskeyttää toimituksen ja poistua paikalta.

Matkalla Kiikkaan nimismiehen joukko sai tiedon, että Majamaan ja Mäkipään välillä sillat oli hajotettu. Seurue päätti kulkea toista kautta ja yöpyi Mäkipään sijasta Salon torpassa. Seurueeseen kuuluva lautamies Antti Setälä oli viikkoa aikaisemmin omin silmin havainnut, että Salon isäntä oli yksi miehistä, joka höyhensi varstalla Ruotsilan isäntää. Yön joukko nukkui levottomasti vihollismaassa ja palasi melko unettomin silmin Kiikkaan.

Ruotsilan herrojen kunnia ja kruunun arvovalta ei tietysti sallinut, että asia jätettäisiin tähän. Gallén raportoi tapahtuneen kruununvouti Hästeskolle ja maaherra von Haartmanille. Hän arvioi joukon Eerolan pihassa koostuneen sadoista henkilöistä ja luetteli niiden 35 miehen nimet, jotka hän tunnisti. Hän pyysi, että asiassa ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimiin.

Jännite kapinaan nousseiden mettämaalaisten ja rintamaiden valtaeliitin välillä toisen epäonnistuneen Kuorsunmaan retken jälkeen vain kiristyi. Seuraavassa blogissa kerron, miten tapahtumat etenivät.

Itsenäistymisen jälkeen taloiksi muuttuneet torpat alkoivat kukoistaa. Nämä Isonkorven ruusut on istutettu joko 1920- tai -30-luvuilla.

Kiikoslainen metsätorppa 1800-luvulta.

Kansan motivoimiseksi ovat vallanpitäjät Suomessa käyttäneet keppiä ja porkkanaa. Porkkanaa on tarjoiltu niukasti ja enemmän on luotettu kepin voimaan. Sen notkeaa versiota ruoskaa kerrotaan Ruotsilan kartanon ruotsalaisisäntien kokeilleen 1830-luvulla torppareihinsa.

Kiikkalaisen isohkon kartanon omistivat Ruotsilan valkotukiksi kutsutut veljekset Henrik Gustaf ja Johan Jabob Wirzén, luutnantti ja apteekkari. Kun kartanonherran ruoska itsetuntoisen satakuntalaisen torpparin selkään sivalsi, lyöjän naama pantiin vastaisen varalta muistiin:

– Ko toi saatanan Kana-Jaako tullee pimmeesä vastaan…

Kiivasluontoisen riehujan merkitsi tapaamislistalle useampi silmäpari.

Torpparilaitos oli järjestelmänä kelvoton ja tilanne kiusallinen kaikkien kannalta. Osa torpista menestyi hyvin mutta taksvärkkimiehinä torpparit tai heidän värväämänsä sijaiset olivat isäntien mielestä saamattomia. Kartanopäivänä moni säästeli hevostaan ja voimiaan kotitilan töitä varten.  Torppareilla oli keskenään tapana sanoa, että liikutaan vain sen verran, että tuppi välillä heilahtaa. Työtahti oli voimia säästävä yhteisestä sopimuksesta. He olivat tekevinään työtä mutta se eteni hitaasti.

Wirzénit eivät luottaneet myönteiseen palautteeseen ja palkitsemiseen vaan komentamiseen ja ruoskaan sen jatkeena. Ruotsilan valkotukkien vahvan direktio-oikeuden turvasi kontrahtipaperi, joka oikeutti isännän ottamaan varsinkin sukupolvenvaihdostilanteissa  torpan haltuunsa ilman minkäänlaista korvausta torppariperheelle sukupolvien aikana tehdystä työstä. Heillä oli oikeus koventaa torpparin kontrahtia kauaksi yli perheen kipurajan. Sellaisen luulisi tekevän torpparin alamaiseksi, kuuliaiseksi ja nöyräksi, helposti hallittavaksi. Kartanonherroilla oli oikeus takanaan. Niin Ruotsilan isännät luulivat. He erehtyivät.

Torpparikapina alkoi nykyisessä Sastamalan kaupungissa Kuorsunmaajärven rannalla Kiikoisissa, ”Satakunnan villin lännen” torpparikeskittymässä keskellä korpea. Se imi mukaan sadoittain torppareita, lampuoteja, talollisia ja renkejä seitsemän pitäjän alueelta. Kiikoisten lähimmät naapuripitäjät olivat Kauvatsa, Kiikka, Suodenniemi, Lavia, Mouhijärvi ja Tyrvää. Vaikka internetiä ei tuohon aikaan ollut, verkostoviestintä metsässä toimi tehokkaasti, olihan houkuttimena tappelu ja torppareista monet olivat Porin kuninkaallisen rykmentin ruotusotilaiden poikia, joille tappelun jalo taiteenlaji oli sukuperintönä verissä.

Kapina alkoi, kun Ruotsilan isännät päättivät ottaa Uuden Majamaan torpan kartanon haltuun ja häätää torppariperheen kotoaan pois. Perheen ajo talvea vasten tielle herätti naapureissa voimakkaita tunteita mutta sen oikeutusta torpparit eivät pystyneet kiistämään. Isännät toimivat pykälien mukaan. Häädön aikana ja sen jälkeen tapahtui kuitenkin niin hämmentäviä asioita, että tilanne karkasi häätäjien käsistä ja Uusi Majamaa piti torppansa.

Maanantaina 12. syyskuuta 1836 kartanonisäntä apteekkari Wirzén ratsasti aseistautuneena renkiensä kanssa Uuteen Majamaahan. Mukana seurasivat entinen siltavouti Erkki Sjöblom ja lautamies Antti Setälä. Heidän saapuessaan torpan riihestä kuului puinnin jytinä. Vanhaan satakuntalaiseen tapaan vilja kepakoitiin talkoilla: illalla oli tarkoitus joukolla syödä, saunoa ja juhlia.

Hevosen selästä hypättyään Wirzen ilmoitti ottavansa torpan haltuunsa ja määräsi talkooväkeä lopettamaan puinnin. Sitä jatkaisivat torpan uuden haltijan nimissä kartanon rengit. Vilja kuuluu kartanolle, apteekkari ilmoitti lyhyesti.

Matti Uusi Majamaa pyysi, että hän saisi asua torppaa seuraavaan kesään saakka ja muuttaisi vasta silloin. Apteekkari vastasi, että se ei käy.

Ovesta astui sisään Uuden Majamaan sukulainen Juha Korkeenalanen, joka vetosi apteekkariin, että perhe saisi jäädä torppaan. Apteekkari ei suostunut.

Torppaan laskeutui kylmä, kyräilevä hiljaisuus.  Kohta riiheltä alkoi kuulua rytmikäs varstojen jyminä.  Kana-Jaakoksi kansan kutsuma Wirzen tarttui pyssyynsä ja kiirehti joukkoineen estämään omavaltaisuuden. Riihen ovella seisoen hän työnsi pyssynpiipun sisään ja ilmoitti ampuvansa, jos talkooväki ei lopeta laitonta puintia.

Myöhemmin kiisteltiin oikeudessa, aikoiko Wirzén ampua vai ei. Torpparit väittivät hänen virittäneen pyssyn ja yrittäneen laukaista, minkä apteekkari joukkoineen kiisti. Siitä oltiin yhtä mieltä, että torpanpoika Mattilan Matti tarttui riihen puolelta pyssyn piippuun ja väänsi aseen apteekkarin käsistä.

Samassa rytäkässä riihen uumenista ryntäsi miehiä, jotka pieksivät apteekkarin varstoilla. Oli niin pimeää, että kukaan apteekkarin miehistä ei nähnyt heidän kasvojaan. Pehmitys oli niin perusteellinen, että seuraavana päivänä apteekkari oli täynnä mustelmia ja ontui. Niin kovaa kukaan ei ollut lyönyt, että vihattu häätäjä olisi vakavasti loukkaantunut.

Apteekkarin joukot puolustivat isäntäänsä ja onnistuivat saamaan takaisin pyssyn. Riihestä lappoi kuitenkin ulos niin synkännäköisiä miehiä varstat kädessä, että häätöjoukot ottivat jalat alleen ja pakenivat Vanhaan Majamaahan punomaan Uuden Majamaan valtaussuunnitelmaa. Puimapaikalla torpparit ryhtyivät juhlimaan voittoaan ja pitivät niin hurjaa melua, että häätöporukka pelästyi ja luopui iskusta.

Tämän kertaisista Uuden Majamaan talkoojuhlista tuli normaalia railakkaammat. Torpan tarjoaman kestityksen lisäksi käytössä olivat häätöporukan yltäkylläiset illalliseväät, jotka olivat jääneet Uuteen Majamaahan. Mukana häätäjillä oli muun muassa viinatynnyri, jonka talkoolaiset tyhjensivät ja juhlan kunniaksi hajottivat. Myös apteekkarin joukkojen mukanaan tuomat leivät, voit ja läskit syötiin ja kahvit juotiin.

Tunnelman noustessa Uudesta Majamaasta alkoi kantautua häätöporukan korviin karmivia uhkauksia. Eräs humalaisimmista huusi, että kun Kana-Jaako saadaan kiinni, se hakataan ja sen pää ripustetaan Uuden Majamaan seinään varoitukseksi seuraavalle.

Kun häätäjät seuraavana aamuna varovaisesti hiipivät Uuden Majamaan talolle, se oli tyhjä. Vain Iisakki Korkeenalanen makasi sammuneena riihen edessä. Häätäjät aloittivat aamiaisen Uuden Majamaan tuvassa, mutta ateria jäi taas syömättä, kun paikalle tuli puimaväki seipäiden kanssa ja ilmoitti, että porukan olisi viisainta lähteä kotiin.

”Apteekkarin ja hänen seurueensa ei auttanut kuin palata jokseenkin epäonnistuneelta retkeltään ihmisten ilmoille”, kirjoittaa Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet tähän, vaan laajenivat konfliktiksi vanhan Satakunnan torpparien ja valtaeliitin välillä. Virkavallan koneisto joutui napit vastakkain torpparien kanssa. Metsäseudun asukkaat nousivat puolustamaan yhteistä asiaa ja aseet vaihtuivat yhä järeämmiksi.  Panokset olivat isot, sillä häätö, jollaisia pelättiin nyt yleisesti, olisi perheille elämisen toimeentulon pohjan murentava katastrofi. Kapinasta oltiin huolissaan Helsingissä kenraalikuvernöörin virastossa sen jälkeen, kun voimattomat viranomaiset pyysivät torpparien kukistamiseen avuksi kasakoita. Kapinaa käsiteltiin oikeuslaitoksessa, jossa torpparit ja heidän tukijansa tekivät yhteistyötä tehokkaasti. Sen miten kansannousu jatkui, kerron seuraavassa blogissa.

Menneet sukupolvet arvostivat kauneutta.

Kaakkimaantie Kaakinkorvessa, nykyisellä Palmilla. Niin syvällä ettei pitemmälle pääse.

Alasatakuntalaisen miehen sielu on talo. Se on hänen nimensä, vuodentulo keskeisin uskontonsa ja rajakivien määrittelemät manttaalit isänmaansa. Niin on ollut siitä lähtien, kun muuan balttilaiskansa Kokemäenjoen suulle souti ja sivujokia pitkin Satakunnan asutti. Miehet olivat leveäharteisia ja keskivartaloltaan isoja ja he olivat tottuneet ratkomaan eteen tulevia ongelmia kylmästi harkiten voiman avulla; naiset olivat kapealanteisia, työteliäitä ja isoja ja monet pinnaltaan kopeita.

Vanhin poika peri isien pystyttämän talon ja yritti naimakaupalla saalistaa lisää pinta-alaa. Nuoremmista pojista ja tytöistä tuli renkejä ja piikoja, joilla oli kova halu omaan maahan, mutta niukasti mahdollisuuksia. Talon joutomiehistä isännät pääsivät eroon kätevästi: heille annettiin hevonen ja lähetettiin sotatielle, onnekkaissa tapauksissa Keski-Eurooppaan asti. Isäntien mielestä piiat olivat kivoja ja heille oli käyttöä. Jos ei muuten, niin silmänilona. Isännän nahan alla sykki lämmin sydän. Pienessä talossa tai torpassa saattoi olla yksi renki mutta kahdeksan piikaa, joista renki nai ensimmäiseksi raskaaksi tulleen ja seuraavaksi lapsivia tarjottiin vaimoiksi sotilaille.

Ruotsinvalta lopuillaan käynnisti isonjaon. Yhteisomistuksessa olleet metsät jaettiin taloille ja kartanoille. Isännät eivät tahtoneet keksiä, mitä ihminen moisesta joutomaasta kostuu. Emäntä ehdotti, että voihan siellä laiduntaa lehmiä, niin kuin tähänkin asti. Ja onhan se komeaa, jopa arvoa ylentävää, että tuli lisää maata. Isäntä tuumi, että vaikkei mettän paljoudesta välitöntä hyötyä ole, niin onhan se omaa.

Venäjän vallan tulo aiheutti isännille lisää huolia, kun Porin rykmentti purettiin. Maineikkaita satakuntalaisia tappelijoita ei enää tarvittu maailmalla.  Joutoväkeä, laiskoja rengin retaleita ja sotavammaisia lapsineen ja vaimoineen olivat kaikki nurkat täynnä. Ne syövät talon tyhjäksi, isäntä murehti.

Lähetetään ne metsään, emäntä ehdotti. Annetaan niiden asua ja tulla toimeen siellä sillä ehdolla, että käyvät omine ruokineen talossa töissä. Tuovat sieltä metsästä meille polkuja pitkin mukanaan marjoja ja villaa ja viinaa ja kaikkea mitä metsästä löytyy.  Työntekijöinä ne tulevat meille ilmaiseksi, toisin kuin kalliit rengit ja täytyyhän niiden vuokransa muullakin tavoin maksaa.

Eivät ne siellä omin nokkineen kauaa elä. Metsä uuvuttaa pitkän päälle kenet tahansa. Kun ne väsyvät, ne kuolevat nälkään. Kuolleet eivät tarvitse elättiapua, isäntä ilahtui.

Hän alkoi heti kirjoitella torpankontrahteja. Ne menivät kaupaksi, sillä maan ja ennen kaikkea vapauden nälkä oli joutoväessä huikova. Jatkuva isännän silmälläpidon alaisena eläminen ja kyläkuri tuntui nuorisossa ahdistavalta. Metsässä, aina kun oli silmänkantamattomissa, olisi vapaus tehdä mitä haluaa.

Kun katson omia sukujuuriani, ne kaikki vaelsivat 1800-luvun aikana metsään, valtaosa sille ylängölle, joka alkaa Kauvatsan kirkon takaa. Se on kohta, jossa alava, tasainen Ala-Satakunta vaihtuu jylhäksi vuoriseksi Ylä-Satakunnaksi. Siitä tuli torpparien, kuttujen, viinankeittäjien ja kuuluisan satakuntalaisen kutunjuuston valtakunta. Siitä tuli tarinoiden, pilkkalaulujen ja luovan selviytymisen kehto. Siellä ihmiset kuolivat nälkään ja selviytyneet kasvoivat maineeltaan jättiläisiksi, jotka tunnettiin kymmenien kilometrien säteellä ja joista kerrottiin tarinoita sukupolvia myöhemmin. Näitä ihmisiä rintamailla pilkattiin mettämaalaisiksi mutta he itse ottivat sen kunniana, mutta jos oikein pilkattiin, vetelivät raivolla pilkkaajaa turpiin ja jos tappelu laajeni, tarttuivat metsätyön harjoittamin käsin lähintä uhkaajaa kurkkuun tai ensimmäiseen aseeseen, mikä käteen sattui.

Pitkään aikaan siihen metsään ei kulkenut teitä, vaan ihmiset vierailivat toistensa luona polkuja pitkin. Se metsä oli rajaton ja ulottui usean pitäjän alueelle, mutta käytännön kannalta siellä ei valtakunnallisilla hallintorajoilla ollut merkitystä. Siellä vallitsivat omat lakinsa.  Jo 1870-luvulla siinä loputtomassa metsässä asui enemmän asukkaita kuin Tampereella ja Porissa yhteensä. Se metsä oli Suomen suurin torpparikeskittymä. Siellä vaatimattomista kulkuyhteyksistä huolimatta sosiaalinen elämä talkoojuhlineen, piirileikkikallioineen ja iloisine torppineen oli huomattavasti vilkkaampaa kuin kaupungeissa nykyisin. Metsässä raadettiin kilvan, laulettiin, tanssittiin, mässäiltiin, tapeltiin, ryypättiin, tehtiin talkoilla puhde- ja yötä ja harjoitettiin epäaviollista seksiä, jos ei muuten niin maksua vastaan ja kun metsän vapautta halusivat maistella, sinne asiakkaiksi hakeutuivat myös rintamaiden asukkaat, niin papit, isännät kuin nimismiehet.

Metsässä pikkumaiset lakikoukerot oikaistiin ja siellä vallitsivat selviytymisen lait. Rintamailla metsäseutua sanottiin Satakunnan villiksi länneksi.

Jos tuosta noin sata vuotta kestäneessä torppariajan kertomuksesta etsii historiallista juonta, sen eräs piirre on metsän valtava arvonnousu ja torpparien kamppailu irti isäntien talutusnuorasta itsenäisiksi metsänomistajiksi. Kuten myöhempi kertomukseni vuoden 1836 torpparikapinasta vihjaa, isäntien ja torppariväestön yhteenotto oli välillä väkivaltaista huipentuen vuoden 1918 sisällissodassa veriseksi. Yhteisen tavoitteen puolesta metsän asukkaat oppivat tekemään yhteistyötä, joka oli tehokkaampaa kuin rintamaiden isäntien harjoittama. 1800-luvun kapinassa torpparit nujersivat ruotsalaisisäntien harjoittaman mielivallan ottamalla lain hetkeksi omiin käsiinsä ja saavuttivat itsensäkin yllättäen hyviä tuloksia, mistä johtunee, että tapahtuma on valtakunnallisessa historiankirjoituksessa unohdettu; mettämaalaisten onnistunut kapina siihen aikaan ei oikein sovi historian valtavirran käsitykseen, jonka mukaan suomalainen maalaisrahvas olisi ollut passiivista, herroja kunnioittavaa, hieman tyhmää ja nöyrää, siis holhousta tarvitsevaa. Harkitsevat ja tarkkaan tekonsa suunnittelevat satakuntalaiset eivät ole olleet nöyriä koskaan, he tiesivät mitä he tekivät, eikä mielivaltaan alistuminen ole ollut heillä päällimmäisenä mielessä. He osasivat hoitaa asiansa tehokkaasti sekä metsässä että oikeussalissa.

Kun esipolvien jälkiä seuraten synnyin mettämaalaiseksi Kaakkimaan pojaksi vuonna 1956, metsässä elettiiin jo vaurasta aikaa.  Sain elää yltäkylläisen lapsuuden voitokkaassa selviytymiskulttuurissa ja käydä haluamani koulut. Vaikka ison kylän koulussa minua mettämaalaisuudestani yritettiin kiusata, se ei isommin häirinnyt, vaan nosti taustastaan ylpeän miehen itsetuntoa. Minulla oli jälkikäteen ajatellen kuvaavia pilkkanimiä: Iso-Antti, Vastarannan kiiski, Filosofi.  Sellaisiahan minä olen suurimman osan elämästäni ollut. Kaakkimaa, kuten jo suuri osa Suomea, oli 1960-luvulla metsiensä ansiosta voimissaan ja kukoisti.

Olympialaiset leikit pidettiin Kauvatsanjokeen laskeutuvalla lehtoniityllä.

Antiikin ajoista lähtien, todennäköisesti aikaisemminkin, urheilu on kuulunut niihin ääriponnisteluihin, jotka tunnetusti vaativat raskaat huvit. Kisojen jälkeen sivustaseuraajilla on ollut tapana ylistää kisailijoita heidän ylimaallisista suorituksistaan mutta paheksua heidän ylenpalttista biletystään.

Historian kätköstä olen kuitenkin kaivanut esiin jo unohdetun kisatapahtuman, joka juhlimista myöten sai osakseen pelkkää kiitosta paikalla olleelta reportterilta.

Tämä tapahtui kotiseudullani Kauvatsalla heinäkuussa 1883. Kisa järjestettiin Antiikin olympialaisten inspiroimana Kauvatsanjoen rannalla Marttilan ”olympialehdossa” ja iltabileet pidettiin jonkin lievikoskelaisen talon riihessä.

Reportterin mukaan, vaikka tapahtuma oli sen ajan mittapuun mukaan suuri kansanjuhla, väki viihtyi pikkutunneille, vaikka viinaa ei tarjoiltu lainkaan. Kansa juhli, sekin Antiikin esikuvan mukaan, viinin voimalla. Ne jotka mahdollisesti olivat liikaa humalassa, reportteri mainitsee, olivat sitä jo paikalle tulessaan tai sitten heillä olivat omat pullot mukana.

Näin 24-vuotias kansakoulunopettaja Vilho Oksanen raportoi Kauvatsan olympialaisista leikeistä turkulaisessa Aura-lehdessä lauantaina 21.7.1883 sivulla 3:

”Kansanjuhla Kauvatsalla

Kauvatsan Nuoriso-Yhdistys oli päättänyt viettää vuosijuhlansa kansanjuhlan muodossa heinäkuun 15. päivänä. Ilma oli ennen ollut sateinen ja näyttänyt jokseenkin toivottomalta, mutta luontokin tuntui suosivan juhlaa, sillä ihan sateiden välillä saatiin kaksi poutapäivää, edellinen viimeisiä juhlavalmistuksia varten, jälkimmäinen itse juhlaa varten.

Mainitsemista ansaitsee, että juhlailtanakin oli satanut noin parin venäjän virstan päässä jokseenkin ripeästi ja joitakuita pisaroita oli pudonnut aivan likellekin, mutta itse juhlapaikalle ei pisaraakaan pirahtanut.

Juhlapaikka, jonka maanviljelijä W. Marttila oli hyväntahtoisesti juhlaa varten antanut, oli erittäin tarkoituksenmukainen. Se oli ensin haapa- ja koivumetsikköä ja yleni vähitellen. Kahdelta sivuilta se vietti loivasti alaspäin, muodostaen kaksi ketoa, jotka yhtyivät kulmittain, ja joista toinen kulki pitkin joenrantaa. Tämä luonnon kaunistama paikka oli ihmiskäsin raivattu ja puhdistettu. Kilpailukentälle, metsikköön ja porttien pieliin oli pystytetty suuren suurilla kiehkuroilla somistettuja salkoja, joiden päässä liput liehuivat. Mäenrinteellä kohosi lipuilla, lehtipuilla ja seppeleillä koristeltu lava puhetta ja soittoa varten.

Sitten kun väkeä oli alkanut paikalle saapua – sitä oli kokoontunut ainakin 700 sekä omasta että naapuriseurakunnista, vieläpä joitakuita kaukaakin – sekä soiton säveleitä kuunneltu, astui puhujalavalle pastori L. A. Palonen esittäen pitkänpuoleisessa puheessa kansanjuhlien merkitystä ynnä kertoen kreikkalaisten olympialaisista leikeistä. Tämän avauspuheen jälkeen alkoivat kilpailut.

Ensinnä oli kilpa-ammuntaa, johon oli ilmoittautunut 16 kilpailijaa. Kaikki ampuivat vapaalta kädeltä sadan kyynärän matkan päästä tauluun, joka oli samanlainen kuin sporttiklubin yleisessä kilpa-ammunnassa käytetty. Ampuminen ei oikein toiveiden mukaan onnistunut, sillä paikkakunnan ampujat, vaikka kyllä muuten ovat taitavia, eivät ole tottuneet vapaalta kädeltä luotiansa lähettämään. Sitä paitsi he valittivat suuren ympärillä olevan väkijoukon vaikuttaneen heihin häiritsevästi.

Ammunnan jälkeen alkoi kilpasoutu, missä nuorukaiset rivakkain vedoin matkansa suorittivat.

Tämän perästä juostiin kilpaa radalla, joka oli kolmensadan kyynärän mittainen. Erittäin tuntui yleisöä huvittavan saapasten sekoitus, johon pikkupojat ottivat osaa. Olipas siinä temmellystä, ennen kuin kukin sai omansa periä.

Raikas nauru kajahteli myöskin siitä 30 sylen pituiselta radalta, missä pojat juosta hytkyttivät kaulaan asti ulottuvissa säkeissä, ja missä moni meni kellellensä pitkin pituuttansa. Hauska katseltava ja koelteltava oli myös taistelupukki, mistä monta komeaa kuperkeikkaa tehtiin.

Kilpailujen väliajalla pidettiin puheita: lyseolainen W. Korpela puhui Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kansallisesta työstä, R. Korpela sivistyksen luonteesta ja apukeinoista, ja F. L. Jalonen Nuoriso-Yhdistysten tarkoituksesta.

Muiden tointen päätyttyä ryhdyttiin palkintojen jakamiseen. Niitä oli yhteensä 25 ja ne jaettiin seuraavasti: ampumisesta sai ensimmäisen palkinnon, revolverin, Juha Tassari, toisen, pistoolin, Sahan seppä Eemili, kolmannen, tadikon, Matti Rajala, neljännen, lapion, Fredrik Lindström Kokemäeltä, viidennen, ruutisarven, Kustaa Lepistö; soudusta: ensimmäisen, lapion, Nestor Matomäki, toisen, partaveitsen, Kustaa Lepistö, kolmannen, luistimet, Fredrik Iso-Ruka, Neljännen Frans Mäkinen, viidennen, kirjasen Isänmaan puolustuksesta Frans Wilen; – Juoksusta: ensimmäisen, hyvät ruojusaappaat, D. Snellman Kiikoisista, toisen, tadikon, W. Pajunen, kolmannen, kirveen, Frans Lehtinen, neljännen, partaveitsen, R. Eklöf, viidennen, teräsveitsen, F. Laksonen, (toinen, kolmas, neljäs ja viides palkinto määrättiin arvalla), kuudennen, veitsen, Marttilan renki Kalle; – säkissäjuoksusta: ensimmäisen, kahvipannun, Nestor Ojala, toisen, viikatteen, Marttilan Kalle, kolmannen, tupakkalaatikon, W. Pajunen, neljännen, puukon tuppineen, Ferdinand Kouhi, viidennen, kirjasen Oma tupa oma lupa, Maurits Fagerlund; – saappaansekoituksesta: ensimmäisen, Kansanvalistusseuran Maantieteellisiä kuvaelmia, osan Venäjä 1 – 4, Nestor Porra, toisen, peilin, Y. Lehtilä, kolmannen, leikkikellon, W. Järvenpää, neljännen, kynänvarsia, Oskar Marttila.

Kun täten kentällä kaikki oli suoritettu, lähdettiin lähellä olevaan suojukseen, jossa nuorison iloinen tanssi oli jo alkanut. Tanssin väliajalla piti ylioppilas E. N. Setää esitelmän Turun yliopiston vihkimisestä ja yliopiston oloista sen alkuaikoina. Aine oli valittu sen johdosta, että juhlapäivänä heinäkuun 15. päivä oli yliopiston, kansamme tärkeimmän sivistysahjon, kansansydämen, vihkimispäivä. Sitten tanssia jatkettiin kello kahteen saakka aamulla.

Toimikunnan kiitokseksi tulee mainita, ettei juhlasta ollut saatavana mitään päihdyttäviä aineita, paitsi viiniä ynnä sen lisäksi virvoituksia, niin kuin limonaadia, kahvia, teetä, maitoa, mansikoita ja ruokaa. Siitäpä olikin seurauksena, että elämä oli erittäin siivoa verraten siihen, mitä näillä tienoin on totuttu näkemään näin suurissa ja paljon pienemmissäkin väenkokouksissa. Joitakuita oli, jotka olivat ottaneet vähän liiemmälti, mutta he olivat jo joko sinne tullessaan taulassa tai tuoneet pulloja muassaan. Mitään pahaa melua ja rähinää eivät nämäkään pitäneet; eikä yhtään ”raatoa” nähty makaavan teiden sivuilla. Emme kuulleet kenenkään lähteneen tyytymättömin mielin, vaan kaikki tuntuivat olevan siinä mielessä, että tämä Kauvatsan ensimmäinen kansanjuhla oli kaikin puolin erittäin onnistunut, josta tulee kiitos kaikille vaivannähneille, etenkin toimikunnan jäsenille W. Marttilalle ja J. Vilpolalle. Lopullisia tilejä ei ole voitu vielä tehdä, mutta luultavaa on, että puhdas voitto tekee hyvän jonkun kolmatta sataa markkaa.”

 Kauvatsalle oli rakennettu uusi kirkko vuonna 1879 ja satakuntalaista afäärifennomaanisukua edustava Lauri Palonen oli palannut sen papiksi. Laurin kasvsattipoika Emil Nestor Setälä oli pappilan sivurakennuksessa kolme vuotta ennen tapahtumahetkeä saanut Suomen kieliopin valmiiksi. ”Olympialaisten” aikaan hän oli 19-vuotias.

Kansakoulun opettaja Vilho Oksanen perusti Lähteenmäen koulun, joka toimii edelleen.

Lähteenmäen koulun kupeella avautuu viljava Kauvatsanjokilaakso. Joki kiemurtaa sen keskellä.  Koululta kahden kilometrin päässä häämöttää Lievikosken Marttila, jonka lehdossa kisat pidettiin.

Kauvatsanjokea Lähteenmäen koulun lähistöltä Lievikosken suuntaan.

Jouluaattoaamuna 2014 matkalla Tyrväälle. 

Minulta on kysytty, mikä on seuraava suuri projektisi sen jälkeen, kun nuori polvi ottaa vastuun saappaanheiton maailmanvalloituksesta. Paljastan sen tässä. Aion kirjoittaa enemmän, vaihtelevista aiheista. Saappaanheittoa en hylkää: onhan siihen liittyvä mediatyö asiantuntijaosaamistani, jota saatan hyödyntää monin tavoin. Tunnen saappaanheiton sielunelämän, verenkierron ja sykkeen sekä siihen sisältyvän inhimillisen draaman ehkä maailmassa parhaiten. Se on kansainvälisesti myyntikelpoinen vaellustarina mutta jotta se kantaa, se kannattaa tarjoilla englannin kielellä ja vasta kääntää suomeksi.

Rakkaudesta suomenkieleen aion kirjoittaa lisää kotiseutuni historiallisia tarinoita työnimellä Satakunnan Villi Länsi. Suvustani ja muista vanhan Satakunnan asukkaista, metsän asuttajista ja kesyttäjistä ne kertovat. On ne sen verran erikoisia juttuja, että kai niistä muutama Hollywoodissa filmataan, ellei sitten aidossa ympäristössä noin 15 kilometriä Kokemäenjoesta mutkan kohdalta koilliseen.  Vaikkei elokuvattaisikaan, ehkä niistä syntyy lukukelpoisia kokoelmia hieman Sakari Topeliuksen Talvi-illan tarinoiden tapaan.

Aito Kiikoisten mies Peltomaan Henry oli se kaveri, joka sai houkuteltua minut saappaanheittoon mukaan nähdyin seurauksin. Jos jollekin halutaan jakaa saappaanheiton uranuurtajapalkinto, niin ehkä se hänelle kuuluu. Henry oli sen verran fiksu, että ymmärsi jättää heittourheilun jo parikymmentä vuotta sitten. Hän ryhtyi keräämään paikallisia tarinoita. Henry videoi vanhojen ihmisten muisteluja ja ottaa talteen valokuvia. Saaliinsa hän tallettaa digitoituna kassakaappiin. En kovin hyvin tunne aarteen sisältöä. Olen saanut vain makupaloja. Kun noin viisi vuotta sitten kävin kylässä, taltioituna oli muun muassa 30 000 valokuvaa. Parantuneen tekniikan ansiosta niitä on nyt todennäköisesti tallella valtavasti enemmän. Voidaan puhua oman aikamme Lönrotista. Kun jokin aika sitten keskustelimme, Henry kertoi hankkineensa metallinpaljastimen ja luotaavansa suomalaisten historiaa pintaa syvemmältä tekemällä muinaishistoriallisia kaivauksia Sallassa, josta Henryn vaimo on kotoisin.

Minua ja Henryä yhdistää jonkinmoinen uudisraivaajahenki. Se taitaa olla molemmilla satakuntalaista sukuperintöä. Muuten olemme aivan erilaisia persoonia. Siinä missä Henry on keräilijöiden aatelia, olen minä tarinankertoja. Eräänlaisena höpötanelina olen palloillut pikkupojasta lähtien. Sanovat sitä sukuviaksi.  Kirjoituksista ja valokuvista olen saanut elantoni.  Olen myös soittanut kitaraa ja laulanut, mutta siitä ei minulle ole maksettu, tuskin koskaan edes luonnossa. Toisin oli isoisäni Isonkorven Matin serkulla, Satakunnan kuuluisimmalla pilkkalaulujen tekijällä Syrjälän Villellä. Hänelle saatettiin maksaa. Höpötaneli on hänen keksimänsä nimitys omasta itsestään. Mutta palaan tuohon etevään humoristiin ja humanistiin myöhemmin.

Hyvä tarina vaatii joskus hieman kenttätyötä. Tarina ei ole minkään arvoinen, jos se ei ole syvärakenteeltaan tosi. Sukuni vaiheisiin perehtymisen ja kotiseutuni historian tutkimuksen aloitin noin viisi vuotta sitten. Ehkä muistatte, innokkaana paikallishistorian löytöretkeilijänä aloin tarinoida heti, koska blogin kirjoittaminen oli minulle tapa tehdä muistiinpanoja, taltioida omia muistojani ja tutkimaani.

Vaikka Villin Satakunnan ensimmäiset tarinat saavat poskilleni häpeän punan, sisältyi niihin nerokkuuttakin.  Mielestäni juttu kauvattalaisesta keenistä oli melko hauska ja avasi näkökulman kauvattalaisuuden ytimeen, huomattavan kehittyneeseen ruumiinosaan. Olin aikaani edellä, sillä paikallisesta perimästä on viimeisen vuoden aikana tullut geenitutkijoiden lempiaihe.  Kauvattalainen keeni oli pakina, jossa tallentuu kauvatsalaista, tarkemmin sanottuna jalonjalaista puhetapaa. Jalonojalaista on harvemmin muistiin merkitty. Äitini on kotoisin sieltä.

Anttien ja Mattien nimiperinteessä vaivaa aloittelijalle anteeksi annettava tiedon puute, joka korjautui seurakuntien arkistoja kaivamalla.  Blogikirjoitus oli siis mitä asiantuntemattomin mutta kannusti tutkimaan eri sukujani lisää. Työssä auttoi serkkuni, joka on Sastamalan sukututkijoiden puheenjohtaja sekä eräs tyrvääläisten sukujen tutkijatar, joka paljastui etäiseksi sukulaistytöksi. Oman suvun historian tuntemus on ihmiselle muuta omaisuutta arvokkaampaa, koska sukuperimä vaikuttaa ratkaisevasti elämään. Mitä paremmin sukunsa historian tuntee, sitä enemmän geenejään voi käyttää hyväksi, koska voi valita, mitä sukunsa ominaisuutta milloinkin hyödyntää. Ihminen ei ole ajopuu.  Ehkä minäkin eläkepäivinä hankin mammonani pilkkalaulujen esittäjänä. Kylä mää voin semmottia tehrä ko mää oon nin söpö!

Tarina Hissun Kissun on miltei elokuvan synopsis, mutta sitä vaivaa paha kansalaissodan vaiheisiin liittyvä asiavirhe: mainittua taistelua tuskin käytiin Tampereen Kalevankankaalla, vaikka sielläkin kiivaasti sodittiin, vaan siitä 30 kilometriä pohjoiseen Karkun kirkon luona, jossa punaisten rintama murtui vasta Tampereen romahduksen jälkeen. Kiikan punakaarti nimittäin soti siellä. Tarina kehittyy varmasti vielä, koska hengissä on henkilöitä, joilla on lisätietoa kerrottavana tuosta lannistumattomasta satakuntalaisesta punasissistä.

Muistelma Ensi kertaa naisissa, jossa isosetäni Iisakin kanssa seikkailimme Kiikoisissa, on luonnollisesti kestävällä tavalla tosi. Isonkorven Iisakki on paikallissankarin mitat saanut omalakinen sissi, joten häneen joudun palaamaan ehkä useamman kerran ainakin tarinan sivuhenkilönä. Jotain kerrottavaa minulla myös on Lanteen Iisakista, Iisakin ja Matin enosta, joka oli ainakin nuoruudessaan hurja mies ja ehkä Iisakin esikuva.

Tulen antaneeksi tulevaisuudestani sellaisia lupauksia, että  vaimo epäilee, pystynkö niitä täyttämään. Mutta eikö se ole niin, että nykytalous toimii odotusarvoilla?  Siispä odottamaan ja punnertamaan tarinoilla Suomi nousuun!

Isonkorven nykyisen talon rakennutti Isonkorven Iisakki 1928.

Elettiin vuotta 1859, kun taatani isä Isonkorven Antti vaelsi kirveineen ja vaimoineen Vanhan Satakunnan korpeen niin syvälle, että jos hän olisi pitemmälle mennyt, hän olisi alkanut vaeltaa korvesta pois ja 15 kilometrin päässä Kiikanojalla hän olisi tullut metsästä ihmisten ilmoille.

Hallahöyryjä tunkevan Mäntysuon laitaan Antti alkoi pystyttää riihtä, jonka lujia hirsikertoja oli vielä jäljellä lapsuudessani. Polttelin niitä 1960-luvun lopulla Isonkorven saunan pesässä.

Antti ei ollut mikä tahansa mies, vaan asuttajasukua, jolle metsän valtaus oli verissä. Hänen isänsä kolmen torpan Mattina tunnettu Perähuhdan Matti oli samoihin aikoihin sytyttelemässä kaskea ja tekemässä elämänsä viimeiseksi jäänyttä valtausta lähes yhtä syvällä korvessa kuin poikansakin.

Isonkorven perustamisesta ei mennyt vuottakaan, kun uudessa riihessä saunovalle Antille ja hänen vaimolleen Tuohiniemen Esterille syntyi esikoinen, joka sai nimekseen Josefiina, kahdesta Isonkorven Viinusta ensimmäinen, ja vajaan vuoden päästä siitä syntyi poika Antti Eevertti. Se oli alku tarinoille, jotka paikkakunnalla tunnetaan tavaramerkillä Hullut Isonkorven veljekset, vaikka pitää muistaa, että tuohon paljon puhetta aiheuttaneeseen joukkoon kuului suurimman osan ajasta yksi tyttö.

Useita kilometrejä pitkä Isonkorven tie rakennettiin 1966, jotta pääsisin oppikouluun. Hiekka tiehen otettiin Isonkorven pellosta.

Mummuni Palmin Senjan sylissä keinutuolissa saaliin kiedottuna noin viisivuotiaana kuulin ensi kertaa tarinan Isonkorven susipojasta, joka oli yksi veljeksistä. Ehdin susipojan välillä unohtaa, koska sukuni tositarinoiden aarteisto on mitä rikkain, ja meillä nuoremmillakin suvun jäsenillä on taipumusta ajautua tai joutua mitä kummallisempien puheenaiheiden päähenkilöksi. Susipoikatarina alkoi vaivata mieltäni sen jälkeen, kun se kymmenkunta vuotta sitten tuli vastaani metsän toiselta puolen, Kiikoisten Tyynistönmaasta, tarina-aineistoja keräävän Peltomaan Henryn kertomana.

Sekä mummuni että tyynistönmaalaisten kertomuksessa susiemo ottaa pennukseen  alle kymmenvuotiaan Isonkorven pojan tämän käydessä riihen nurkalla kusella. Liekö susi menettänyt oman lapsensa. Joka tapauksessa hellä susi kasvattaa ja jopa ruokkii pojan, opettaa hänelle susien tavat ja pojasta tulee lauman jäsen. Poika pysyy tukevasti kaksijalkaisena ihmisenä ja hän puhuu selvää Kaakkimaan kieltä. Susipojan kavereita ovat metsästäjät, koska koira on tarpeeton: poika auttaa heitä haistamalla hirvieläinten jäljet. Jotkut pelkäävät poikaa, koska tämä ulvoo öisin ja sudet vastaavat kuorossa. Hänen väitetään seurustelevan susien kanssa. Muuten hän tyytyväisenä asuu omassa asunnossaan ja tekee monenlaisia töitä.

Kansantarinat vaeltavat kymmeniä vuosia, parhaat vuosisatoja. Niiden alkuperä on joskus arkistoista jäljitettävissä. Arkistoja penkoneena minua on hämmästyttänyt, miten jopa parisataa vuotta vanha tarina on osoittautunut kansan suussa kulkeneena viimeistä faktaa myöten todeksi. Satakunnan metsäseudulla ei loppujen lopuksi paljoa satuiltu, saati valehdeltu. Siihen ei ollut varaa, koska elämän jatkuminen riippui tosiasioiden tarkasta havainnoinnista, täsmällisestä viestinnästä ja muistamisesta. Elämä ja kuolema korvessa oli sananmukaisesti koko ajan veitsenterällä. Kansalla oli omat muistimetodinsa aikana, jolloin nettikalenteria ei tunnettu.

Kertomus susipojasta minua oudosti viehätti. Jos se on totta, olen suden sukua. Ainakin isosetäni oli puoliksi susi. Perimysasioissa kai nykyään myös adoptiot lasketaan.

Salin hyllyssä on kuva vuonna 1914 Isossakorvessa syntyneestä sedästäni  Ernestistä. Rajavartija Ernesti kuoli lokakuussa 1941 Petsamon Suonikylässä käydyssä taistelussa, jossa kaatui 53 vastustajaa ja kaksi suomalaista, toinen Ernesti ja toinen Rajavartijakomppanian alikersantti (Lähteenä kirja Luton miehet).

Aina tiukasti tosiasioissa pitäytyvä mummu kertoi ehkä susipojan nimen, mutta en sitä muista. Aloin siis selvittää susipoikatarinan syntyä ja sitä, kuka on se veljes, johon tarina liitetään. Kusipaikka riihen nurkalla antoi hyvän vihjeen. Isonkorven väki asui riihessä siihen asti, kunnes talo valmistui. Susipojan täytyi olla siis yksi varhaisista veljeksistä.

Veljeksiä oli lopulta yksitoista kahdesta eri äidistä ja lisäksi kaksi tyttöä, jotka molemmat olivat Viinuja. Kaikkien elämäntarinat tunnen pääpiirteittäin, koska heistä on merkintöjä kirkonkirjoissa, mutta papin papereissa ei ole mainintaa susipojasta.

Kun Isonkorven Antti 1860-luvun alkupolella loi omaa isokorpilaista imperiumiaan, elettiin ankaria aikoja, vuodesta vuoteen jatkuvaa nälkävuotta, joka huipentui pahimmilleen vuonna 1867. Ruoka oli hankittava omin neuvoin metsästä. Syötiin linnunmunia, kaloja, riistaa, marjoja, juotiin koivunmahlaa ja kaikkea ison korven tarjoilemaa herkkua. Ruokavaliota voisi kutsua luolamiehen dieetiksi. Jos omat neuvot eivät riittäneet, jos metsän anti ei maistunut, asujan armahti kuolema. Sellaisen selviytymistaistelun voittaja oli hyvien aikojen palattua todella neuvokas ja vahva persoona.

Antti Eevertin ja Viinun jälkeen syntyi Sakari vuonna 1862, Kustaa vuonna 1864 ja Aleksanteri vuonna 1866. Viinu kuoli kulkutautiin nälän heikentämänä jo vuonna 1864 ja Sakari, Kustaa ja Aleksanteri vuonna 1868. Jäljelle riiheen jäivät Isonkorven Antti vaimonsa kanssa ja pojista sitkein, Antti Eevertti. Uusia lapsia syntyi tilalle vähitellen: vuonna 1871 uusi Josefiina eli Viinu ja vuonna 1873 Vihtori. Vuonna 1880 oli Antin vaimon Esterin vuoro kuolla.

Vuoden 1973 jälkeen talossa ei ole enää asuttu.

Emäntä talossa pitää olla. Viisikymppinen Antti nai itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman piian, Lanteen Hetan, ja Isonkorven poikien kakkossarja pääsi vauhtiin. Vuonna 1883 syntyneestä Iisakista tuli Isonkorven isäntä. Vuonna 1885 päivän valon nähnyt Kalle, vuoden 1886 Oskari ja vuoden 1887 tulokas Akseli lähtivät aikanaan Amerikkaan, jossa Akseli hankki itselleen huomattavan omaisuuden, josta riitti Suomeenkin dollareita perinnöiksi asti. Vuoden 1891 lapsi Jooseppi hukkui Syväjärveen. Isonkorven veljessarjan täydensi 1895 veljeksistä nuorimmainen, isoisäni Matti, josta tuli naapuritalon Palmin isäntä.

Poikien syntymähistoria kertoo vastauksen siihen, kuka oli Isonkorven susipoika. Ainoa mahdollisuus on Antti Eevertti, joka asui riihessä ja kävi kusella riihen nurkalla. Nuoremmat asuivat jo talossa ja kusivat talon rappusilta tai sisällä kusiämpäriin.

Jos vuotta, jolloin Antti Eevertti alkoi seurustella susien kanssa pitäisi veikata, niin oma intuitioni sanoo, että se on 1800-luvun nälkäisin vuosi 1867. Silloin hirvieläimet oli saalistettu vähiin ja susillakin oli nälkä. Susi on koiraeläin ja vaikka siitä puhutaan paljon pahaa, oma kokemukseni kesystä sudesta on, että mieluummin susi on ihmisen ystävä, jopa uskollinen ystävä, kuin vihollinen. Jos pystyt auttamaan sutta, niin susi auttaa sinua ja nuolee jopa haavasi ja jakaa aterian kanssasi, mikäli se aidosti pitää sinusta.

Kertomus Isonkorven susipojasta on tarina yhtä paljon sudesta kuin ihmisestä. Poikkeuksellisena aikana kaksi nälkäistä oppivat tekemään yhteistyötä ja sen ansiosta he olivat isossa nälkäisessä metsässä selviytyjiä. Ainoana Isonkorven silloisesta sisarussarjasta Antti Eevertti jäi henkiin, yhtenä neuvokkaana jäsenenä metsästävää susilaumaa.

Rippikirjaan pappi on Antti Eevertistä merkinnyt kommentin “tylsämielinen” ja toinen papin  kommentti kertoo, että Antti Eevert ei kelpaa asepalvelukseen. Toisaalta rippikirjasta käy ilmi, että Antti on lukutaitoinen ja osaa ilmeisesti kirjoittaa. Antin ammattina esiintyy “työmies”. Hänellä maksetaan Poussan maatilalta palkkaa, toisin kuin taksvärkin tekijöille.

Papin arvio susipojan sieluntilasta ei ole kumma. Ei  säyseässä puuroyhteiskunnassa ole ylevää, että mies syö raakaa lihaa ja ulvoo susien kanssa öisin. Mutta ilmeistä on, että korvessa susipoika on kovempi jätkä kuin pappi.

Laskuoja virtaa saunan takaa: Seineni.
Ja laskee Pätkysjärveen: Atlanti.
Kaakkimaa on minun Pariisi.

Laskuojan alkulähde – yksi niistä.

Kun dekadenttina, hieman alle kymmenvuotiaana runoilijana kirjoitin nuo säkeet, olin Palmin Jari ja asuin Pätkysjärveen monien koskien kautta kohisten kuohuvan Laskuojan partaalla punaisessa Palmin talossa. Pappi oli sukunimekseni rippikirjaan kirjoittanut isoisoisäni Antin, Isoisäni Matin ja isäni Eskon sukujälkiä seuraten Isokorpi, mikä nimi minua miellytti, sillä metsäisen maan henkisestä ja aineellisesta perinnöstä ehtymättömästi aiheita ammentava runoilija ei oikein muun niminen voi olla. ”Suomi elää metsästä, on metsässä ja on metsä”, kiteytti historioitsija Markku Kuisma teoksessaan Metsäteollisuuden maa (2008).

Kuisman runolliseen lausahdukseen lisään, että metsiemme ihmisten metsäteollisuutta arvokkaampi saavutus on suomenkieli.  Sitä viljelemällä, sillä kielellä ajattelemalla ja sillä kielellä selviytymisneuvoja luomalla kesytettiin yksi maailman ihmisille vihamielisimmistä ympäristöistä, suomalainen korpi, omavaraisuudeksi sekä taloudelliseksi ja henkiseksi menestykseksi. Se on eräs maailmanhistoriallinen saavutus, jonka ihmeellisyyttä lisää se, että korven asukkaat työllään ja neuvokkuudellaan elättivät omien suurperheidensä lisäksi torppareina liudan talollisia, aatelisia, pappeja ja virkamiehiä, varustivat armeijoita sekä olivat ikuisessa sodassa paitsi karun ympäristön, myös rintamaiden asukkaiden ja toistensa kanssa.

Ihmisen selviytyminen vaikeassa ja mahdottomassa tilanteessa on koodattu suomenkieleen. Kunnollista Suomen historiaa ei voi kirjoittaa kulkematta sen kielen jälkien perässä, jonka sanoihin, tarinoihin ja rakenteeseen korpien selviytymisen salaisuus on kätketty. Jos historiaa haluaa ymmärtää, on sukellettava syvälle oman sielunsa korpeen ja tavattava Matti Antinpoikien ja Josefiina Antintytärten haamut sekä koko joukko muita korvenraivaajahaamuja.  He ovat sen merkillisen perinteen isiä ja äitejä, joiden luomaa, muuttuviin tilanteisiin taipuisaa ja selvälle ajatukselle otollista kieltä käyttäen tänään heidän jälkeläisensä kuittaavat pisamestaruuksia ja luovat maailmaan omavaraista ja vientikelpoista kulttuuria, johon kuuluu monipuolinen kansantaide,  sauna ja saappaanheitto. Niin kauan kuin suomenkieli on taipuisa ja rikas, on Suomikin olosuhteisiin sopeutuva ja rikas ja siksi jää.

Erityisen kiitollinen korvenraivaajapolville olen siitä, että heidän viljelemänsä suomenkieli on metsässä syntyneelle luovalle ihmiselle paras mahdollinen työkalu.

Mutta siitä Laskuojasta minun piti kertoa.

Se on Kokemäenjoen alkuvirta, joka alkaa Isonkorven suosta ja juoksee vaatimattomana läpi peltojen. Sukellettuaan metsään se vuolastuu ja palaa kulttuurimaisemaan Lepistön aukealla. Virratessaan Palmin saunan takaa se on vuolas virta. Kaakin kohdalla se mutkaa jälleen terävästi oikealle metsään ja sen varrella on kolme vettä syvyyksiin syöksevää koskea, jotka talot ammoin hyödynsivät energiaksi.  Ensimmäisen kosken yllä on Kaakin myllyhauta, toisen kosken yllä Palmin myllyhauta ja kolmannen kosken yllä Ojalan myllyhauta. Voisi luulla, että yksi mylly niin vaatimattomassa valtakunnassa riittäisi. Mutta kolmen myllyn syntyä selittänee se, että raivaajavaltakunnan johtava filosofia oli omavaraisuus, jota pidettiin vaurauden perustana. Talon oli toimittava häiriöttä ja joustavasti läpi nälkävuosien, vainovuosien, laskevien ja nousevien suhdanteiden ja silloinkin, kun naapurit olivat riidassa ja sotivat keskenään, mikä neuvokkaan yhteistyön ja tilapäisesti haudattujen reviiririitojen rinnalla oli metsäyhteiskunnassa normaali olotila.

Yhteisön itsesuojelullista intressiä auttoi se, että yksinkertaisista elementeistä rakennettu mylly oli helposti purettavissa ja uudelleen koottavissa; sen raskaat myllynkivet kätkettävissä. Vainovuosina väki vetäytyi välillä syvälle erämaahan,  parin kilometrin päähän Tilsarinvuoren louhostoon, sen helposti puolustettavien luolien kätköön. Kaakkimaasta päin tulijalle vuoren tasaisesti kohoava selkä nousee korkeuteen; kun vuoren päällä kiipeää mäntyyn, siintää  alapuolella koko Ala-Satakunta, sen laajat pellot ja suuret ja pienet järvet ja niiden keskellä saaret. Vuoren takana on suo ja sen puolella on louhikkoinen jyrkänne, jonka kivenlohkareiden lomassa on hyvin piilossa vain Kaakkimaan poikien tuntema luolaston suu. Sen vuoren kammareihin on vatsallaan pimeässä ryömittävä onkaloita pitkin. Se vuoren etummaisesta kammarista ja jostakin takemmaisesta  yksi mies pystyy kirveellä helposti kolkkaamaan kammareihin sisään pyrkivän, avuttomana ahtaassa ryömivän armeijan ja joutessaan sotkemaan sen suohon. Tilsarinvuorta sanotaan Pirun kotopaikaksi. Siitä vuoresta on kymmeniä tarinoita ja ne kaikki ovat synkkiä.

Kun pikkupoikana seisoin ensi kertaa Palmin myllyhaudan äärellä, mieleni valtasi kauhu, joka sai minut pakenemaan kädet korvilla.  Kaakkimaan ylängöltä rotkoon syöksyvä vesi  kohisi niin, että jyminä kiiri polkua pitkin  kauas ja  mielikuvituksessani se kuulosti ukkosen jyrinää karmeammalta. Tunsin, että koskessa jylisivät ja mylvivät niin isot voimat, ettei pikkupoika niille mitään mahda.

Kilometrin päässä Palmilta Laskuoja virtaa tyyntyneenä Pätkysjärveen, joka on pienehkö Ojalan yksityinen järvi. Ojan suussa on hiekkaranta ja sen yläpuolella korkea, paljas kallio, jonka päällä kesäisin on mukava ottaa aurinkoa. Pätkysjärvi oli meidän Kaakkimaan poikien ja tyttöjen Riviera. Pakenimme sinne kesäisin jopa kolmasti päivässä raastavasta pakkotyöstä: lapsityövoiman hyväksi käyttö oli korvessa hengissä säilymisen ja vaurastumisen ehto, johon raivaajalapset sukupolvesta toiseen olivat velvoitettuja vastahakoisesti mutta muisteluissa glorifioidusti alistumaan.

Pätkysjärvestä Laskuoja jatkoi kulkuaan alaspäin kilometrin verran tusinan saaren täplittämään Lievijärveen. Niitä saaria me Kaakkimaan pojat innolla valloitimme, sitten nimesimme ja perustimme niihin omia pikkuvaltakuntia. Lievijärvessä oli Kaakkimaan venevalkama, ja varsinkin keväisin järvestä, parhaiten laskuojan suusta, Kaakkimaa ammensi satoja paistinpannullisia kalaa katiskoilla ja verkoilla. Järven Kaakkimaan päässä kaislarannassa oli upeaturkkisten piisamien kaislasta rakentamia pesiä, joiden sulavat ja sievät asukkaat, luonnollisesti, meitä poikia ansaintamielessä kiinnostivat.

Lievijärvestä Laskuoja suuntaa rannikkoa päin Lieviojana ja Lievikoskelle tultaessa se virtaa jo savenharmaana Lievijokena. Lievikosken kylän nimi ammoisina aikoina oli Mulvoila. Kun olemme laskeutuneet Ylä-Satakunnasta Mulvoilaan, olemme tulleet Ala-Satakuntaan, hurjamaineisilta pakanamailta kristilliselle seudulle, jossa ennen uskopuhdistusta (1500-lukua) Naantalin luostarilla oli kala-apaja. Siinä koskessa oli myöhemmin iso mylly ja entisenä aikana sahakin. Mulvoilasta Laskuoja vyöryy jokena  läpi suursahastaan muistetun Sääkskosken  avaraan  Sääksjärveen, jonka meteoriitti muovasi maisemaan puoli miljardia vuotta sitten. Sääksjärven loivasti veteen laskeutuvalla hiekkarannalla on Vähtärin tanssipaviljonki. Se oli lapsuudessani  huvikeskus, jossa lauantai-iltaisin biletti ja loi suhteita Satakunnan eri ikäinen väki Poria myöten. Rannan valkeassa Paviljongissa soi hevi ja talon punaisessa suulissa humppa. Vähtärin metsässä shamanistisesti sekoiltiin, juotiin kiljua ja karhuviinaa, tapeltiin ja halailtiin. Ennen kaikkea siinä metsässä erilaiset metsän alakulttuurien kipinät iskivät lauantaiöinä yhteen ja niistä kipinöistä syntyi  uutta elämänmuotoa ja uuden polven suomenkieltä.

Sääksjärvi laskee Kauvatsanjokena  läpi Kauvatsan viljavien ja laajojen savipeltojen Kyttälän kohdalta kaisloittuneeseen Puurijärveen, jonka muinainen nimi on Jalamus. Kun olin pikkupoika, Puurijärvi oli Suomen rikkaimman lintujärven maineessa ja se veti puoleensa sen ajan harvoja luonnonsuojelijoita. Sen takana Puurijärvi-Isosuon kansallispuisto jatkuu  suomuuraimia kasvavana Isosuona, jonka läpi  Kauvatsanjoki virtaa ja Ripovuoren takana se  saavuttaa Lauttakylän aavan peltoaukean ja Kokemäenjoen. Kohdatessaan joen, jonka haaroja pitkin Suomen sisämaa on asutettu,  Isonkorven turpeen läpi suodattunut vesi on virrannut 25 kilometriä, kokenut  varrellaan monenlaista elämänyritystä ja imenyt pisaroittensa kalvoon monenlaista puhetapaa ja kieltä.

Kun seisoo Tilsarinvuoren laella männynoksalla, näkee yhdellä kertaa Pätkysjärven,  Lievijärven, Sääksjärven, Aurajärvi-nimisen keikyänpuoleisen erämaajärven  ja Kauvatsan laajat pellot. Kokemäenjokea ei sieltä näe, sillä se jää korkean Ripovuoren taakse.

Kulttuuri kasvaa ja saa energiaa ja ravintoa pienistä, lähes unohdetuista, välillä metsään piiloutuneista puroista ja laskuojista ja niiden varren vuosituhansien elämästä. Sen kulttuurin kauaksi kulkeutuneita pisaroita me olemme.

Isä valjasti valakan ja pani sen perään linjanirattaat. Joulu vuonna 1958 oli vähäluminen. Rattailla mummu kietoi minut vällyihin ja istui viereen.  Äiti oli mennyt edeltä.

Me ajoimme yli Palmin sillan, jonka pieleen taloa haltioimaan jäi valtavan kokoinen  Pihlajavanhus. Taatani Matti oli kuollut vähän aiemmin, joten joulusta Palmilla uhkasi tulla alakuloinen. Jätimme sen taaksemme.

Peltojen takana Lepistön kohdalta käännyimme Kaakkimaantieltä jyrkästi oikealla Isonkorven tielle ja ajoimme hitaasti valakan löntystellessä Lepistön vinhan laitaa. Lopulta tie kulki synkkään metsään, josta näkyviin ilmestyi suuri valkoinen Isokorven talo melko vaatimattomien peltojen keskellä.

Isonkorven talon komeuden salaisuus ei ollut Antin ja poikien kuokkimissa pelloissa vaan niiden tuotannon korkeassa jalostusasteessa. Talo oli kuuluisa korpirojustaan, jonka erinomaisuutta naapurimme runoilijaneito Mäenpään Santra markkinoi humoristisessa rallissa Hurahuhhahhei ja josta tyytyväiset asiakkaat vielä vuosikymmeniä myöhemmin antoivat perinnekirjoihin arvostavia lausuntoja. Menekistään korven menestystuote saa kiittää maamme kotiteollisuusystävällistä lainsäädäntöä, johon kuului vuoden 1866 kotipolton kieltävä laki ja vielä nerokkaampana itsenäisyyden alkuajan kieltolaki. Tämä todistaa, että Suomessa osattiin harjoittaa yrittäjäystävällistä talouspolitiikkaa jo ennen EU:hun liittymistä. Sitä, että olin kaiken suhteen omavaraisen teollisuussuvun nuorin vesa, en tiennyt vielä tuolloin, kaksivuotiaana.

Illalla Isonkorven salin takassa räiskyi tuli ja eteisistä kuului outoa kolinaa. Sisään kompuroi huopatossut jalassa outo äijä, jolla oli karvalakki nurinpäin päässä ja pomppa karvapuoli ulospäin.  Vaikka siihen aikaan suhtauduin sisään tunkeutujiin uhoavan aggressiivisesti valmiina aloittamaan niiden kanssa tappelun, outo äijä käyttäytyi niin uhkaavasti, että tällä kertaa en uskaltanut.

Hetken möristyään pukiksi itsensä esitellyt äijä rupesi kaivamaan pärekorista paketteja. Minäkin sain niitä erinäisiä, mutta vain yksi erityisen kova paketti on jäänyt mieleeni. Kun avasin sen, se vei kaiken huomioni. Paketissa oli työkalupakki, joka sisälsi muun muassa puukon, sahan, vintilän ja erilaisia talttoja.

Palmille yöllä palattuamme ja yön nukuttuamme joulun pyhinä päätin ryhtyä puusepäksi tai mikä vielä haastavampaa, kuvanveistäjäksi. Minulla oli hieno morapuukko. Hain liiteristä pölkyn pätkän ja ryhdyin veistämään sitä,  tavoitteena  luultavasti saada aikaiseksi alaston nainen. Siinä veistellessä pölkky vain ei ottanut naisen muotoa, vaan tulos oli omituisen abstrakti. Veistin sormeeni muutaman kerran ja pölkky tahrautui vereen. Hietalan Kosti tuli kylään ja veisti puusta viidessä minuutissa kissan. Inspiraationi laantui entisestään. Panin puukon pakkiin, otin esiin sahan ja päätin sittenkin ruveta isäni tavoin tukkijätkäksi. Lähdin savotalle kellarin taakse varhain aamulla ja aloin sahata poikki isoa kuusta.

Olin sahannut lotillani ensimmäistä kuusta hieman yli puolivälin, kun minut huudettiin syömään. Olen siitä savotasta ruokatauolla vieläkin.

PS. Lainaus Mäenpään Sandran Isonkorven kotiteollisuutta markkinoivasta Isonkorven mailla -laulusta, josta Tapio Rautavaara (Mannakorven mailla), Paleface (Helsinki – Sangrila) ja Juha Vainio (Levanterin laulu) ovat tehneet omat versionsa:

Isonkorven Iisakki se hulluna hääri,
kun Olka-plikka pontikalla seteleitä kääri,
hurahuhhahhei, siellä Isonkorven mailla,
siellä paljon on tiputettu pontikkaa.

Korvenkyynel-tavaramerkin nuori perijätär rikospaikalla jouluaattona 2010.

Kiikan-Keikyän yhteiskoulussa oli menossa nuorison hullu vuosi 1969. Sinä syksynä koulun 3 A-luokalle ilmestyivät kaksi ensimmäistä hiuksensa kesällä kasvattanutta pitkätukkaa, Pärssisen Martti ja minä, kaksi ilmiselvää hippiä. Koulusta löytyi kolmaskin samanmoinen, pellavapää Lintusen Kari, yhtä luokkaa ylempää.

Kauaa emme saaneet pitää erityisasemaamme, sillä pian luokkamme kaikki pojat antoivat hiuksensa vapaina kasvaa, Siivolan Mattia lukuun ottamatta.  Olimme Martin kanssa saavuttaneet kuitenkin muihin verrattuna puolen vuoden aikaedun ja se kannatti käyttää hyväksi.

Pitkien hiusten perimmäinen tarkoitus lienee ollut tehdä vaikutus tyttöihin, ainakin minulla. Kotiseudullani siihen aikaan piili valtavasti naiseudellisia houkutuksia, myös meidän luokalla. Ajatelkaa nyt! Minihameet kaunismuotoisten sastamalalaistyttöjen yllä vaihtuivat pienen pieniin, tiukan tiukkoihin mikroshortseihin ja ne sitten hieman tylsempiin midihameisiin, jotka kuitenkin myötäilivät muodollista pätevyyttä. Naissuloutta elämäni varrella paljon nähneenä ja niin sanottuja kaislavöitä perusteellisemmin tutkittuani voin vakuuttaa, etteivät ne aivan vedä vertoja kiikantytön viehkoudelle, ei varsinkaan sen kiimajärveläiselle lajityypille.

Alusta lähtien hippeilyssämme oli mukana sivistyksellinen aspekti. Esiinnyin boheemina runoilijana,  kantaen kirjastosta kotiin ison kasan maailmankirjallisuuden klassikkoja,  Kari esiintyi jonkinmoisena sivistyksellisenä snobina luennoiden meille eksistentialismista, eritoten Jean Paul Sartresta ja Andre Gidestä, ja Martin erikoisalaa oli yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, joka hipoi äärivasemmistolaisuutta, innoittajina niin Che Guevara, Marx kuin Leninkin. Ainakin itselleni motiivina 13-vuotiaan boheemin runoilijan haavekuvaan oli tehdä vaikutus tyttöihin. Mikä onkaan sen romanttisempaa kuin hämyisässä baarissa ottaa ihastustaan kädestä, katsoa häntä syvälle silmiin ja murrosiän käheällä äänellä lausua hänelle omia runoja.

Kaiken taustalla leijui Kiikan-Keikyän yhteiskoulun syvä humanismin henki, joka tiivistyy monien suurten opettajapersoonien joukossa yhteen nimeen, lukion äidinkielenopettaja Esa Helanderiin, joka edelleen minun rankingissani on tuntemistani Suomen paras äidinkielenopettaja ja nykyisin eläkkeellä ollessaan Suomen paras bloggaaja. Tässä yhteydessä on mainittava, että olen jäävi arvioimaan Helanderin työn merkitystä.  Kyseessä on valmentajani, joka bongasi ominaislaatuni todennäköisesti jo oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja samalla ohjasi minut elämänuralle, joka ei ole ollut hassumpi. Toki yhtä tärkeä henkilö ja asioiden toimeenpanija, oli hänen vaimonsa, keskikoulun äidinkielenopettaja Eija.

Esan elämää kirjailijana ja bloggaajana ohjaa edelleenkin vapaamielinen humanismi, johon kuuluu erilaisuuden kunnioitus ja jopa innostuminen siitä. Me pitkätukat sovimme hänen maailmankuvaansa hyvin, ehkä samoin perustein kuin Kaarlo Sarkia. Sarkia oli kiikkalainen runoilija, Esan ja minunkin mielestäni äidinkielenkäyttäjänä Suomen kaikkien aikojen paras. Sarkia oli, kuten runoilijalle sopii, erilainen, sateenkaarimies jo ahdistavalla 1930-luvulla. Esa oli pitkäaikainen Sarkiaseuran puheenjohtaja ja kirjoitti runoilijaa parhaiten kuvaavat artikkelit. Esan yhtä elämäntyötä kunnioittaen Kiikan lukio on nykyisin nimeltään Sarkia Lukio. Emme me kaikki kyseistä opinahjoa käyneet ole homoja mutta kuitenkin aika velikultia.

Meidän kahden hipin, Martin ja minun, elämää koulussa leimasi virkistävä väittely, jollainen oli muotia jo Antiikin humanistien piirissä. Koulun käsityön tunnilla aiheena saattoi olla esimerkiksi dialektinen materialismi, jota Martti oppineena puolusti ja minä esitin kriittisiä ja joskus ironisia kommentteja. Niistä keskusteluista kiinnostui silloinen käsityön ja matematiikan opettajamme, joka teki joskus välihuomautuksen, mutta yleensä hän vain hymyili.

Viisas opettajamme teki minulle mafiatarjouksen, josta on mahdoton kieltäytyä. Hän sanoi: ”Jos keskityt tästä lähin tunneilla vain filosofointiin, etkä tuo arvosteltavakseni enää yhtään käsityötä, saat todistukseen pysyvän seiskan.” Opettaja ymmärsi, että tumpelon humanistin ei edes kannata harkita elämänurakseen suorittavaa työtä, koska humanismi elättää paremmin tumpelon. Yli 40 vuotta opettajan ajatusta mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että hän taisi olla oikeassa.

Lukijaa varmasti kiinnostaa, mitä vuosien varrella elämässä tapahtui toiselle hipille, Pärssisen Martille? Pärssisestä tuli tiedemies, maailmanmerkityksessä mitattuna yksi Suomen etevimmistä.

Pärssinen alkoi opiskella arkeologiaa. Muutamia merkittäviä historiaan jääviä muinaislöytöjä Suomessa tehtyään hän keskittyi Etelä-Amerikassa inkatutkimukseen. Pärssisen elämäntarinaa kuvaa hyvin myytti, suomalainen sisu. Hän työryhmineen onnistui vuosien uurastuksen jälkeen selvittämään inkojen solmukirjoituksen avaimen ja kuluvalla vuosituhannella tapahtui jotain huikeaa – Pärssisen kerrotaan löytäneen viidakosta kadonneen intiaanikaupungin ja menneenajan sivistyskeskuksen, josta käytetään nimeä El Dorado tai paikka nimeltä X.  Suomalaisryhmän tutkimusten perusteella on  kansainvälisissä tutkijapiireissä arvioitu, että Etelä-Amerikan historia on kirjoitettava uusiksi.  Myös Hollywood on kiinnostunut Pärssisen tarinasta. Suomalainen tiedemies Pärssinen pystyi siihen, mihin ei kyennyt Indiana Jones.

Saapassissin Lopen residenssissä rakennustöiden yhteydessä löytyi muinaissuomalainen kuppikivi. Toivottavasti Pärssinen tulee käymään kylässä ja varmistaa asian.

Pärssinen on Madridissa sijaitsevan Etelä-Amerikan instituutin johtaja ja professori Helsingin yliopistossa. Kun miehen ulkoista olemusta nyt katsoo, entinen hippi on professorimaisen trendikkäästi täysin kalju. Uskon, että Pärssisestä kirjoitetaan vielä monta arvostavaa teosta, mutta olkoon tämä blogi ikään kuin niille taustoitus ja luokoon uskoa suomalaisen yrittäjähengen mahdollisuuteen.

Entä mitä minulle, sille luokkamme toiselle hipille, kuuluu?

Nykyisenä Saapassissinä heitän saapasta, kirjoitan ja jatkan innolla kaislavöiden tutkimista. Ehkä minustakin isona jotakin tulee.

[HTML1]