Tappelijan maine

Me suomalaiset keskimäärin elämme ehkä maailmanhistorian onnellisinta aikaa. Elämä on täynnä palkitsevia haasteita, kuten laittaisiko tänään ruokaa ja panisi siitä päivityksen nettiin. Vaikkei aina mene hyvin, vaikka välillä menee pirun huonosti, on viisasta näytellä positiivista, jotta ei droppaisi tunnelmaa ja negatiivisella asenteellaan pilaisi yhteistä projektia taloudellisen kasvun ja paremman maailman puolesta, jossa vallitsee lähimmäisen rakkaus.

Silti on välillä mukava lukea Tolstoin Sotaa ja rauhaa, kuunnella Ismo Alangon laulua Vittu kun vituttaa tai katsoa sotaelokuvia. Negatiivisia fiiliksiä on mahdollista käsitellä ja niistä vapautua taiteen kautta. Sillä jatkuvaan onnentilaan ja pakotettuun positiivisuuteenkin turtuu. Ihminen jaksaa paremmin, kun voi kokea tunteita monipuolisesti. Sillä pysyäkseen herkkänä ja tuntevana, tunteet kaipaavat monipuolista treeniä. On virkistävää sukeltaa välillä alitajunnan syöveriin ja kohdata historian ja menneisyyden aaveet, jotta sieltä nousisi virkistyneenä loihtimaan kasvoilleen onnellista hymyä, jolla voi päivittää profiilikuvansa.

Siksi seuraava suvun tappelijan maineesta kertova laulu. Huomioikaa esittäjän ilme laulun lopussa.

Tappelijan maine
Sävel ja sanat: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 
4

Lanteen Kalle oli miähistä hurjin,
siittä synty suvun tappelijan maine.
:,:Kalle oli Isonkorven Iisakin taata,
syntyperältänsä kiikkalaine.:,:

Isonkorven Iisakki ne tappelut voitti,
mutta kova oli pikkuveli Matti.
:,:Ko Sakki ja Matti ne keskenänsä paini,
nin tuloksena oli heillä patti.:,:

Isonkorven Iisakki on miähistä vahvin,
vaikka se maan alla maatuu.
:,:Ko seurulla tullee puhe Iisakista,
osa miähistä valmiiksi kaatuu.:,:

On isälläni Eskolla tappelijan maine
ja kansa kyllä tietää miksi.
:,:Ko Esko tullee vastaan pimmeellä tiällä,
nin moni luulee sitä Iisakiksi.:,:

On hurjia tappelijoita meillä koko suku,
mutta minä pidän sivistystä yllä.
:,:Saan tytöseltä turpaan, mutten miähelle oo hävinny,
ja pirusti oon tapellu kyllä.:,:

Jos joskus joku mulle riitaa haastaa,
nin mää sanon, emmää viitti.
:,:Tuakaa rivviin kakstoista miästä,
nin mää sanon tattis ja kiitti!:,:

Hae Hennalasta apuun meidän Matti

Punamultayhteistyötä keväällä 1918.

Onko olemassa korvaamattomia ihmisiä? Isoisäni Matti oli sellainen. Hänet noudettiin vuoden 1918 vankileiriltä jo ennen kuin hänen nimeään ehdittiin sen kirjoihin merkitä, jotta kiikkalainen suurviljelys saatiin käyntiin. Matin arvoa lisäsi se, että elettiin nälänhätää lähentelevissä oloissa, ja punakapinaan osallistuneet rengit olivat joko kuolleet tai piilossa.

Pelastusoperaation käynnisti Isonkorven isäntä Iisakki, joka järjesti veljensä pois Hennalasta käyttäen hyvää neuvottelusuhdettaan Kiikan napamiehiin kuuluneeseen Poussan isäntään. Kaverukset tekivät yhteistyötä yli luokkarajan. Voidaan puhua punamultayhteistyön ensi askelista ruohonjuuritasolla, jonka tuloksena ehkä pelastettiin sekä Matin henki että valkoisen viljelijän talous. Alkoholilla oli osuutta asiaan.

Laulussa Hae Hennalasta apuun meidän Matti kerron Isonkorven torpan tarinaa 60 vuoden ajanjaksolta alkaen suurista nälkävuosista päätyen kansalaissotaan.

Laulussa esiintyvät seuraavat historialliset persoonat: Isotaatani Isonkorven Antti (1832 – 1908) oli raivaajasukua, kolme torppaa rakentaneen Perähuhdan Matin poika. Antti perusti Isonkorven vuosien 1858 – 1860 aikana suurten nälkävuosien (1866-68) alla. Muut laulun henkilöt ovat Antin toinen vaimo Lanteen Heta (1853 – 1818) sekä heidän poikansa Iisakki (1883 – 1966) ja  Matti (1895 – 1958).  Iisakista tuli Isonkorven isäntä ja Matti pääsi naapuriin isännäksi naimalla Palmin Nestorin tyttären Senjan. Ennen itsenäistymistä Isokorpi oli Kiikan Kinnalan kylän Poussan torppa. Iisakin ikäinen Poussan Ville (s. 1882) oli Poussan isäntä. Laulussa esiintyy myös Kiikan tunnetuin lauluntekijä Syrjälän Ville (1883 – 1960), joka oli Kiimajärven työväenyhdistyksen perustajajäsen ja työväentalon huvimestari, Isonkorven poikien serkku ja kaveri.

Hae Hennalasta apuun meidän Matti
Sävel ja sanat: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 3

Ovat unohtuneet suuret nälkävuodet,
kun Antti Isonkorven torpan perusti.
Siinä neljä pientä lasta nälkään kuoli,
mutta yksi lapsi sentään selvisi.
Kun Antti torpan puita myydä koitti,
hänet metsän varkaudesta tuomittiin.

Ilotalon pito sekä viinan keitto
köyhän nälkäkuolemalta pelasti.
Kieltolaki oli torpparille voitto,
vaikka lautakunta häntä kyttäsi.
Raaka peli oli ihmisyyden loitto.
Luokkaviha syttyy aika herkästi.

Tylsämielinen ja täysin mielipuoli
oli kirkonkirjan mukaan sukuni.
Poikkeuksena oli sentään Heta-muori,
joka papin mukaan oli hepuli.
Hällä toimi tuo huumoripuoli.
Pääsi pappi tähdeks pilkkalauluihin.

Heta oli täti Syrjälän Villen,
joka lauluilla kansaa nauratti
huvimestarina työväenyhdistyksen.
Väki tanssi ja talo tärisi.
Työväentaloilla ja huvikalliolla
Ville lauloi ja ääni kärisi.

Kapinan viimeisenä Kiikan punakaarti
lähti itää kohti lampsimaan.
Kulki joukossa myös Isonkorven Matti,
läpi tulimeren kantoi asettaan.
Meni Alvettula, Hauho, Syrjäntaka.
Jono pysähtyi Lahden Hennalaan.

Sanoi Isonkorven Iisakille Poussa:
“Sun pitäs tulla kevätkylvö tekemään”.
Sakki valitteli ettei kylvöön jouda.
Valkokaarti pyysi viinaa keittämään.
“Hae Hennalasta apuun meidän Matti,
se on kova poika kylvämään.”

Kapinassa kaikki Poussan Villen rengit
oli kuolleet taikka muuten karanneet.
Felmannin pellolta Ville Matin nouti
jo ennen kuin he oli hänet kirjanneet.
Hevosrattailla Hämeen läpi Kiikkaan
Sakin eväs nosti miesten tunnelmaa.

Matille rattailla läskileipä maistui
leirin nyljettyä rottaa paremmin.
Kaksi juoppoa kun Kinnalaan saapui,
heillä käsi taisi olla kaulalla.
Hauska välillä on voimiakin koittaa,
ja on yhteistyöstä aina apua.

Säästikö kauppalan palo verta?

Huhtikuun 18. päivän vastaisena yönä 1918 Rautaveden läntinen puoli Vammalaa roihusi tulimerenä. Tartun aiheeseen näkökulmasta, jota en tiedä kovin laajasti käsitellyn. Oliko kauppalan poltto punaisilta paniikissa tehty hölmöntölmäys vai sotilaallisesti perusteltu järkevä teko?

Vaikka siviilin näkökulmasta asuntojen polttaminen on mieletöntä, sotilaallisesti se saattaa olla perusteltua. Punaisten yksilöiden tärkein motiivi Vammalan kauhunyönä oli pysyä hengissä, mahdollisimman kauan, pelata aikaa. Kamppailtiin perusasiasta: elämästä ja kuolemasta.

Talojen syttyessä hieman ennen kymmentä 17. päivän iltana punaiset olivat vielä Karkun rintaman murtumisen jälkeisessä shokissa heidän juostuaan Vammaskosken sillan yli veden taakse turvaan valkoisen sotajoukon huohottaessa kintereillä.

Leveä Kokemäenjoen vesistö tarjoaisi pakeneville suojan pakokaravaanin järjestelyyn ja piti valkoiset pitkään poissa häiritsemästä, mikäli kaikki sillat onnistuttaisiin tuhoamaan heidän edestään.

Valkoisen ylivoiman torjumiseksi vyörymästä sekavassa mielentilassa olevan joukon kimppuun oli siis tuhottava silta tai kauppala, mahdollisesti molemmat.

Punaiset panostivat sillan ja yrittävät räjäyttää sitä heikolla menestyksellä. Valkoisten sillan takaa painostaessa ja suunnatessa voimakasta tykkitulta kauppalaan, räjäytyksen täydellinen onnistuminen olisi antanut punaisille aikaa koota rivejään ja saada aikaan järjestystä. On kuitenkin epävarmaa, olisiko sillan romahtaminen Vammaskoskeen pelastanut Vammalaa polttamiselta.

Kauppalan sytytys tapahtui niin, että taloihin tunkeutuvat punaiset valelivat ikkunaverhoja bensiinillä ja tuikkasivat tulen. Samaan aikaan taloja ympärillä syttyi valkoisten tykkitulen seurauksena.

Kauppalan sytytys tuskin tapahtui pelkästään yksilöiden vaistonvaraisena tekona. Ilmeisesti sitä oli etukäteen vaihtoehtona pohdittu. Vammalan poltolla punaiset olivat uhkailleet, ja suurin osa kauppalalaisista oli paennut läheisiin metsiin. Evakuoitumisen ansiosta palon uhrien määrä jäi hämmästyttävän pieneksi: kaksi palanutta ihmistä.

Vammalasta tuhoutui 52 taloa. Muutamia jäi myös pystyyn.

”Muistettakoon vielä, että Vammala syttyi palamaan osaksi tykkiammunnasta, mutta suurimmaksi osaksi punaisten sytyttämänä. Paikkakunnan oloja tuntevalle on mielenkiintoista tarkastella, kenen talo on poltettu ja kenen jätetty polttamatta”, pohti jo uudelleen rakennetussa Vammalassa käydessään Ilkka-lehden toimittaja heinäkuussa 1919.

Samalla hän mietti vanhan Satakunnan ihmisiä jyviin ja akaniin jakavaa ja vihaa ylläpitävää kastijärjestelmää, joka kansalaissodan jälkeen, huolimatta torpparivapautuksesta, jatkui vielä vuosikymmeniä muuttumattomana.

”Siitä huolimatta, että manttaalipomoja ei ole paljon, on täällä kastijako selvä. Ja näitä herroja ja työläisiä ja siitä välimailla olevia ryhmiä on niin paljon, että niistä on vaikea selvää ottaakaan. Sen vain huomaa, että ”parempien” ja ”huonompien” ihmisten välillä koetetaan pitää tarkkaa kirjaa.”

Kirjoittaja pohtimassa Vammalan palon syitä ja seurauksia.

Vaikka kapinassa ja sen jälkeenkin vanhassa Satakunnassa ratkottiin henkilökohtaisia kaunoja ja kostettiin loukkauksia, arvelen silti, että Vammalan poltto oli ainakin puoliksi tietoinen sotilastrateginen teko, senkin takia, että se yksilöiden hengissä säilymisen kannalta näytti välttämättömältä, varsinkin sillan räjäytyksen epäonnistuttua.

Punaisilla oli neljä vaihtoehtoa: antautua, taistella ja kuolla tai antautua, lähteä omille teilleen tai sytyttää kauppala ja lähteä porukkana kohti hieman epämääräistä päämäärää, Venäjän rajaa.

Varsin moni valitsi jälkimäisen vaihtoehdon, koska se huonoista vaihtoehdoista antoi toivon henkiin jäämisestä todennäköisimmin. Valkoisten käsiin jääminen olisi merkinnyt suurelle joukolle punaisia joutumista pikateloitettavaksi.

Pidän todennäköisenä, että valkoisten ja punaisten väliin sytytetty tulirintama pelasti monen punakaartilaisen hengen ja oli siksi eloonjäännin näkökulmasta järkevä teko. Tulen ansiosta punakaartilaiset saivat puolitoista vuorokautta etumatkaa vainoajiinsa ja valkoisille järjestyi muutakin mietittävää kuin heidän kiinnisaamisensa.

Vammalan palo tuhosi valtavasti omaisuutta mutta se säästi verta.

PS. Seuraavassa blogissa kerron miten omat esivanhempani ottivat osaa seutumme suureen draamaan.

Tyrvää palaa

Varmistaakseen pakotien punakaarti tuhosi Kokemäenjoen sillat. Kun se ei Vammalassa onnistunut, kauppala sytytettiin bensiinillä tulimereksi. Palo kesti kaksi päivää.

Pari kuukautta vaille 99 vuotta sitten vanha Satakunta oli Suomen väkivaltaisin kolkka. Ihminen ristiinnaulittiin ladon seinään, pappi naulattiin saarnastuoliin kielestään, poliiseja tapettiin ja survottiin jäihin, kartanoita ja isoja taloja tuikattiin tuleen, niskalaukauksia jaeltiin isännille, pösöinä pidettyjä kolkattiin ja työnnettiin Vammaskoskeen.

Myöhemmin historioitsijoilla on ollut hikinen työ selvittää, mitkä tarinat olivat tosia ja mitkä valkoisen sotapropagandan luomia silminnäkijäkertomuksia, jonka tehtävä oli perustella valkoisten omia kostotoimia, jotka tehtiin periaatteella: ammuttiin vähän kaikkea, mikä liikkui, mutta harvemmin todellisia pahantekijöitä, jotka olivat karussa.

Ihmisten käsittely oli puolin ja toisin julmaa. Taustalla oli pitkään kytenyt viha ja inho osattomien ja vallasväen välillä, joka räjähti liekkiin punavallan romahtaessa huhtikuussa1918, kun toiset kokivat, että heillä ei ole enää mitään menetettävää ja toisista tuntui, että heidän on aika kostaa.

Satakunnassa sodittiin vielä sen jälkeen, kun Tampere antautui 6. huhtikuuta vakokaartille ja Helsinki saksalaisille viikkoa myöhemmin.

Vammalan kohtalon päivänä 17. huhtikuuta punakaartilaiset hätistivät paikkakunnan vauraimman kauppiaan Frans Lehtosen ulos Vammalan pappilasta, jossa häntä oli pidetty vankina. Vanhempien mestarien kannustamana sisällissodan lapsisotilaan symboliksi iltapäivälehden erikoisnumeron kansikuvassa päätynyt 14-vuotias punakaartilainen Arvo Koivisto ampui Lehtosta takaapäin winchesterillä päähän ja työnsi hänet Vammaskoskeen. Pyssyssä oli aikalaisen Tyrvään Sanomien toimittajan mukaan dum-dum luoti, joka irroitti puolet Lehtosen päästä. Kauppiaasta jäi Vammaskosken sillalle vain hattu. Kun Lehtonen myöhemmin saatiin ylös Liekovedestä, todettiin, että häntä oli ennen teloitusta pahoinpidelty.

Koivisto eteni punakaartilaisen urallaan Lahden Hennalan vankileirille asti, josta tyrvääläiset noutivat hänet kotiseudulleen. Paikallinen tuomioistuin luovutti Koiviston surmatun kauppiaan Frans Lehtosen Olavi-pojalle teloitettavaksi.

Lapsisotilas Koivisto, tosin sen ajan käsityksen mukaan työmiehen iässä, oli Tyrvään punakaartin jäsen ja Suodenniemen verisen punapäällikön Väinö Koiviston veljenpoika. Arvon veli Nestori kuoli tautiin Lahden vankileirillä. Neljä varmaa murhaa tehnyt ja 16 Ahlströmin työntekijän murhan järjestelemisestä epäilty Väinö Koivisto onnistui karkaamaan Hämeenlinnan vankileiriltä ja kiinni jäämisen jälkeen kahdeksan vuoden vankilatuomion kärsittyään hän eli pitkähkön elämän ja kuoli 80 vuotiaana.

Vammalan kohtalon päivänä Väinö Koivisto toimi Karkun rintamalla punapäällikkönä.

Kauppias Lehtosen murhapäivänä 17. huhtikuuta Tyrvään seudulla tapahtui sotilaallinen ratkaisu, kun Karkun kirkkoaidan takaa ja kuularuiskulla kirkontornista Karkkua puolustanut punaisten rintama tykkitulessa romahti ja pakeni kohti Vammalaa. Kummallekin puolen aitaa jäi sievoinen määrä kaatuneita. Uimataidottomimmat pakenijat hukkuivat teiden yli tulvivaan Rautaveteen, jonka tulvan punaiset olivat joidenkin tietojen mukaan panneet itse liikkeelle valkoisten etenemisen hidastamiseksi.

Vammalan asemalle punaiset tuhosivat joitakin junia ja vaunuja, mutta jättivät aseman ja kauppalan itäpuolen ehjäksi, koska se oli Nälkälänmäki, köyhien asuinalue. Vain pappila itärannalta tuikattiin tuleen ja sen jälkeen vetäydyttiin Vammaskosken yli länsirannalle. Punaiset asettivat Vammalan kirkon torneihin kaksi konekivääriä, jotka nakuttivat jonkin aikaa. He yrittivät myös räjäyttää siltaa, siinä juuri onnistumatta, vain yksi miina räjähti, toinen jäi suutariksi.

Koitti Vammalan kohtalonpäivän ilta. Siirtäkäämme puheenvuoro itärannalle saapuneelle nimettömälle valkokaartilaiselle, jonka kuvaus tuoreeltaan 24. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä Länsi-Savo –lehdessä vaikuttaa yksityiskohtaisen tarkalta:

”Ilta alkoi hämärtää. Väkevinä kohisivat Vammaskosken keväiset vaahtopäät kuohut laulaen vapautuksen voimakasta säveltä… Mutta kellon ollessa hieman yli puoli kymmenen nähtiin mustan savupatsaan kohoavan pimenevää taivasta vasten. Pian kohoaa toinen, kolmas ja neljäs, niin että noin kymmenen tienoissa koko seutu on kamalana tulimerenä, jonka keskellä kohisi ja ryskyi syytäen kipinöitä ja kekäleitä kilometrien päähän Kiikkaan päin.

Puhalsi kohtalalainen itätuuli. Yhtä aikaa oli kymmeniä taloja tulessa. ”

Paloa seurannut Aamulehden erikoiskirjeenvaihtaja kertoi ”kauppalan näyttäneen yhdeltä ainoalta tulimereltä.”

Tyrvään Sanomissa nimimerkki Maiju antoi raportin tulen keskeltä:

”Pommit räiskyvät. Kotini palaa. Vammala palaa. Prusi, Tuomarin ja Nordlingin talot leimuavat pimeän illan kaameissa liekeissä. ”

Seuraavana päivänä palosta raportoinut valkokaartilainen tarkasteli edessään avautuvaa näkyä:

”Aseman puolelta Vammaskoskea on poltettu vain rovastin pappila ja Lehtosen sivukauppa. Puhelinpylväät on rekien ja rattaiden kanssa laitettu barrikaadeiksi. Komea kauppala on raunioina. Tuossa on osuuskauppa sorakasana. Tuolla lääkärin uusi rakennus tuhkana. Tuolla Kansallispankin kaksikerroksinen talo. Kymmenittäin yksityistaloja. Kunnantalokin on palanut ja Tuomarin asunto, jossa oli vanha arvokas kihlakunnan arkisto.

Tuomiston talo on tuhkana. Navetan paikalla näkyy palaneita lehmien raatoja, 23 lehmää on poltettu kytkettyinä kiinni navettaan, samoin tallissa kaksi hevosta. Kaikkiaan palaneita taloja on ainakin 50.

Tätä kirjoitettaessa roihuavat tulipalot Punkalaitumella päin, luultavasti Illossa, osoittaen tietä mitä punaryssät pakenevat.”

Myös Maiju kiinnitti huomiota eläinten kohtaloon huhtikuun 19. päivän aamuna:

”Lehmät, hevoset, lampaat, siat ja kaikki elävät olivat yhtenä luumöhkäleenä kytkyihinsä paikalle palaneet.”

Paetessaan Kauvatsalta punakaarti tuhosi Karhiniemen lossin. Nykyään paikalla on silta.

Vammalan vielä kytiessä huhtikuun 19. päivänä tulipaloja roihahteli lähellä Kiikoisissa ja Kauvatsalla valkokaartin puhdistaessa pikkupitäjiä punaisista. Kiikoisissa paloi viisi taloa.

Räjähdykset ja savupatsaat etenivät Porin radan vartta päivän kuluessa. Porista tiedotettiin, että viimeinen punikkijuna oli lähtenyt kaupungista aamulla kello 10. Siinä matkustivat ylipäällikkö Hannes Uksila ja räjähdysmestarit, jotka viime hetkellä sytyttivät aseman tuleen. Samana päivänä roihusi Harjavallan asema, sitten poltettiin Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän ja Kauvatsan rautatieasemat. Kolme rautatiesiltaa räjäytettiin, joista isoin oli Pahakosken silta.

Huhtikuun 19. päivän iltaan mennessä valkoiset ilmoittivat puhdistaneensa punaisista Porin ja Tampereen välisen ratavarren Kiikkaa lukuunottamatta, jota punakaarti vielä piti halussaan. Seuraavana päivänä uutiset kertoivat punaisten poistuneen myös Kiikasta räjäytettyään takanaan sillat, muun muassa rautatien ylittävän. Kiikka jäi punaisilta ehjäksi ja asemakin säilyi.

Miksi vanha Satakunta päätyi tulimereksi ja miten tarina jatkui?

Jatkan itsenäisyytemme alkumetreistä myös seuraavassa blogissa, koska mielestäni moni asia on pohdiskelun arvoinen.

P.S. Esitän kiitoksen Tyrvääläinen sukua harrastamassa –blogin kirjoittajalle Anne Metsäpurolle, joka on tutkinut Tyrvään seudun henkilöhistorioita ja kertonut arvokasta tietoa myös tässä blogissa esiintyvistä henkilöistä Arvo ja Nestor Koivistosta sekä Frans Lehtosesta. Henkilöhistorian syventämiseksi suosittelen kyseisiä blogeja ja kaikkea muutakin Metsäpuron tuotantoa.

Lähteinä olen käyttänyt vuonna 1918 ilmestyneitä sanomalehtiä sekä SSHY:n arkistoa.

 

Anne Metsäpuron kommentti Tyrvää palaa -kirjoitukseen:

Seuraavanlaisen arvokkaan palautteen sain Anne Metsäpurolta sähköpostitse, koska syystä tai toisesta blogini kommentointitoiminta ei toiminut. Merkittävin Annen huomio koskee Väinö ja Arvo Koiviston sukulaisuussuhdetta, jota ei ollut, vaikka Koivistot olivat lähtöisin samalta paikkakunnalta eli Suodenneniemeltä. Pahoittelen tulkintavirhettäni kirkonarkistoja kiihkolla tutkiessani. Virhe johtui samasta pitäjästä ja samannimisestä isästä. Onneksi on Anne Metsäpuro, sukulaistyttö, joka on paras tuntemani asiantuntija, mitä tulee vanhan Satakunnan sukuihin. Seuraavassa Annen palaute:

”Moikka,

Yritin kirjoittaa kommenttia blogiisi, mutta se ei onnistu.

Palautteeni liittyy Tyrvää Palaa tekstiin sivulla:
http://bootthrowing.net/blog/isokojar/2017/02/20/tyrvaa-palaa

Palaute jota yritin kirjoittaa on:
Hei,
Väinö Koivisto ja Arvo Koivisto eivät olleet sukua.
Juha Väinö Koivisto syntyi 12.1.1896 Suodeniemen Sävillä. Se käy ilmi mm. papintodistuksesta. Ja Suodenniemen seurakunnan rippikirjoista 1892-1901
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16789&pnum=344
Hänen vanhempansa olivat David (Taavetti) Iisakinpoika Koivisto s. 3.2.1862 Lavia Aluskylä ja Amalia Antintytär Mäkelä s. 20.9.1864 Kankaanpää. Davidin isä oli Isak Malakias Matinpoika s. 17.1.1828 Lavia k. 13.8.1882 Lavia Aluskylä.

Arvon vanhemmat ovat Vihtori iisakinpoika Koivisto s. 8.3.1860 Suodenniemi ja Karolina Josefina Miinantytär Leppänen s. 20.5.1864 Kiikoinen.  Vihtorin isä oli Isak Immanuel Heikinpoika s. 22.8.1838 Suodenniemi.
Taavetin ja Vihtorin isännimi on sama, mutta kyseessä on kuitenkin eri henkilöt. Sukunimistä ei sukulaisuutta voi päätellä.

Kauppias Lehtonen haettiin käsittääkseni keskellä yötä kotoa. Lienevät olleet viemässä Vanhaan Pappilaan, jossa oli muitakin vankeja. Mitä lienee tapahtunut kun sillalla jo päätyivät tappamaan kauppiaan.

Kiitos vain itsellesi mielenkiintoisesta blogista!
t. Anne”

Pahoittelen, että kommentointitoiminto ei toistaiseksi toimi. Yritämme hakea asiaan ratkaisua. Kommentoida voitte joko facebookissa tai lähettämällä minulle sähköpostia (jari.isokorpi(at)kauniskaari.fi).

Vikahteella saa ihmeitä aikaan

Rikkailla ei ole tapana maksaa veroja vaan tavalla tai toisella he junailevat itselleen veroparatiisin. Kalmarin Unionin aikaan Satakunnassa sanonta verot köyhän kansan verta juo oli sananmukaista totta. Veroista vapaa aateli keräsi veroja sotajoukon avulla luontaisetuinaan ryöstö, kidutus, pakotettu seksi, tuhopoltto ja mitä mielikuvituksellisimmat rosvoparonin elämää sulostuttavat kauheudet. Muistona veronkannosta Satakuntaa geneettisesti rikastuttivat juutilaissukuiset lapset. Suur-Huittisissa veronkanto uudistui ja taisi hetkeksi jopa lakata, kun syksyisenä päivänä 1522 talonpojat varustivat kirveet ja vikahteet sota-aseiksi Sammun Takkulan kappelin mäellä. Sinä päivänä vainoajista tuli vainottuja ja vainotuista ainakin hetkeksi oman elämänsä herroja, jotka seuraavana kesänä saattoivat mahtailla Kokemäenjokilaakson hyvällä viljankasvulla, kunnes uusia saaliinhimoisia verottajia ilmaantui ja suu oli pantava soukemmalle.

Näin huittislaisten kapinaan perehtynyt J.R. Aspelin kuvailee tapahtumaa Uudessa Suomettaressa vuonna 1866, numerossa 49:

”Juutin sodan kauhuja muistuttavat enimmät Juutinnimiset talot ja paikat Suomen rantamailla. Parhaiten näkyy juutilaisten muisto säilyneen Satakunnassa, jossa rahvas monessa kohden liittyi noita vainoojiansa vastustamaan.

Varsin ankara näkyy tappelu olleen Juutinarolla Huittisissa. Suuri joukko juutilaisia ratsumiehiä, muutamia satoja luvultaan, oli paluumatkallaan ylimaan pitäjistä. Huittisten miehet silloin päättivät ruveta väijymään tuota joukkoa Sarvolan ja Sammun kylien välillä.

He jakaantuivat kahteen osaan. Niistä toinen asettui likeisemmälle Sammun kylää maantien varrelle, jossa toisella puolen oli vuori ja toisella suo. Toinen joukko asettui puoli vanhaa virstaa tuonnemmaksi Raskalan ja Sarvolan kyliin, jossa metsään kätkettynä pitkin maantietä väijyi vihollisen tuloa. Aseina kuuluu talonpojilla olleen nuijia ja keihäitä sekä seipäisiin köytettyjä kirveitä ja vikahteita.

Tuskin olivat juutilaiset ehtineet ensimmäisen joukon ohitse, niin tämä karkasi heidän selkäänsä ja ennen kuin juutilaiset saivat selville mitä tehdä, oli heillä toinenkin joukko vastassa.

Tuntematta tien vierteitä juutit pakenivat suolle, johon hevoset vajosivat pääsemättömiin. Siinä he talonpoikain saartamina vähitellen saivat surmansa kaikki. Ei yhtään kuulu päässeen pakoon. Suo sai siitä pitäin Juutinaron nimen. Tarinan mukaan surmatut haudattiin Takkulan kappelinmäkeen, josta pitkin aikoja on luita ja aseita löydetty.”

Talonpoikien käyttämä sotataktiikka on yksinkertaisuudessaan nerokas ja antaa viitteen siitä, että motitus oli miehille tuttua historian hämärästä, jolloin hirvieläimiä saarrostettiin ja ajettiin ansakuoppiin.  Kun tie katkaistaan molempiin suuntiin ja hevoset pelotetaan oikealla tavalla tekemään sotilaiden puolesta päätöksen, ne ensin ehkä yrittävät rynnätä päin vuorta ja pillastuneina syöksyvät toiselle puolen tietä suohon. Vikahteilla oli silloin helppo viiltää hevosten vatsat auki, jolloin ne valahtavat polvilleen ja seipään päässä olevilla kirveillä oli vaivatonta jaella tasapainonsa menettäneille sotilaille armoniskuja. Sellaista kypärää ei ole keksitty, joka kasaan menemättä kestäisi hyvin ruokitun talonpojan valtavalla voimalla iskevää kirveen hamaraa.

Taidetta   Huittissa Lauttakylän keskustassa.

Vuonna 1895 tuli nykyaika vanhaan Satakuntaan junaradan muodossa. Juna pysähtyi Tyrvään, Kiikan ja Kauvatsan asemilla. Tyrväällä alkoi ilmestyä Tyrvään Sanomat ensimmäisenä paikallislehtenä Suomessa. Vuoden 1895 ensimmäisessä numerossa sivulla kaksi on uutinen, jonka otsikkona on Muinainen sotatanner:

”Muinainen sotatanner on löydetty Huittisten pitäjän Sammun kylän Vähäkäen maalta, noin kilometrin päästä kirkolta Tampereelle päin. Sanotun talon omistaja Y. Vähäkäki rupesi tänä syksynä sulattamaan Hiukkavainio nimisen peltonsa mäkeä pelloksi, ja sitä tehtäissä on löydetty jotenkin läheltä maan pintaa suuri joukko ruostuneita keihäänteriä, isompia ja vähempiä; tikarin teriä useampaa laatua, veitsen teriä, muutamia hyvin suuria, miekkain kappaleita ja kahvan osia; pronssisia solkia, priiskoja ja vanhanaikaisia epoletteja, pronssivitjain kappaleita, suitsien kuolaimet; spiraali- ynnä muita renkaita sekä joukko pronssi- ja rautakaluja, joiden tarkoitusta on vaikea arvata. Siellä, missä näitä kaluja on löydetty, on myöskin ollut kalujen päällä taikka ruokamullan joukossa runsaasti mädäntynyttä luunpulua, joiden rakenteesta ja laadusta voipi otaksua niiden olevan ihmisen luuta.”

Kooltaan mahtava näyttää juutilaisten joukkohauta olleen. Aspelinin mukaan pikkupojat olivat kaivelleet pellosta sotaromua vuosisatoja. Kuten Tyrvään Sanomien kirjoitus kertoo, välillä unohtuneesta haudasta romua löytyi lisää luiden jo lähes maaduttua.

Huittislaisten tapaan koko Ala-Satakunta nousi kapinaan ja lisää vallanpitäjien ruumiita syntyi Kokemäellä, Harjavallassa, Ulvilassa, Eurassa ja Laitilassa. Hengissä säilyneet juutilaiset yrittivät paniikissa Suomesta pakoa meritse, mutta joutuivat rannikon verenhimoisten merirosvojen uhreiksi.

Seuraavaan vuoteen mennessä koko tanskalaisvalta oli kukistettu niin Itämaaksi nimitetyssä Suomessa kuin Ruotsissa. Valtaistuimelle nousi kuningas Kustaa Vaasa. Kalmarin Unionin ja myös katolisen kirkon lonkerot väistyivät Satakunnan yltä ja aikaisempaa tarkemmat verottajat vouteineen ilmaantuivat. Alkoi kansalle taloudellisesti äärimmäisen raskas Ruotsinvallan aika.