Taatani Viljo Pihkalan tarinaan liittyy elokuvaseksikästä tukkilaisromantiikkaa. Pihkalan elämä jäi niin lyhyeksi, että hänen kuolemansa – raju törmäys tavarajunan kanssa pimeässä sakeassa lumipyryssä 39-vuotiaana 20. 11. 1937. kello 16:25 oli iso uutinen paikallisissa ja valtakunnan lehdissä.
Pihkala saapui Kauvatsalle uittomiehenä keväällä 1922. Samana vuonna hän avioitui Suoma Piilisen kanssa, joka työskenteli Keikyän puuvillatehtaalla pumpulienkelinä. Viljo palkattiin Kauvatsan aseman vieressä sijaitsevalle Kauvatsan Höyrysahalle metsätyönjohtajaksi ja perheen elämä oli Viljon varhaiseen kuolemaan asti sosiaalisesti ja taloudellisesti nousujohteinen. Torpan poika Viljo ehti touteuttaa suuren unelmansa, oman maatilan.
Tuon ajan vauraan työnantajan solidaarisuudesta kertoo hieman se, että Viljo Pihkalan leskelle ja jokaiselle kuudesta lapsesta erikseen saha kustansi eläkkeen. Täysi-ikäiseksi tultuaan äiti muistelee ostaneensa viimeisellä eläketilillä itselleen punaisen polkupyörän.
Laulu kertoo tarinaa 1920-luvun nousukaudesta, kun isoja saharatavarajunia lastattiin Kavatsalla ja tukinmyyntirahat ja sahalaisten palkat pyörittivät pikkukunnan taloutta. Kauvatsa oli vauras pitäjä, jolla oli 1700-luvulle ulottuva metsäteollisuustausta. Vuonna 1916 Kauvatsan asemalta lastattiin sahatavaraa enemmän kuin yhdeltäkään toiselta asemalta Tampere-Pori radan varrelta. Silloin asukkaita pitäjässä oli lähes 3 000, tänään noin 800. Kansalaissotaa seurasi Kauvatsalla taloudellinen nousu, jota vauhditti jokakeväinen tukinuitto Kauvatsajoella ja pitäjän läpi kulkeva rautatie.
Ikäänkuin aikakauden vertauskuvana Viljon tarinan sinetoi Kauvatsan suunnasta suunnasta kohti Äetsän asemaa porhaltanut jättikokoinen tavarajuna numero 1438. Törmäyksessä Viljoa kuljettanut DKV-merkkinen auto hajosi alkutekijöihinsä.
Kauvatsan mukavin mies
Sanat ja sävel: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 11
Tuli jokea pitkin tukin päällä
mies kaunis kuin James Dean.
Lämmin katse, naama ystävällinen,
laskupääkin tarkka, todettiin.
Sahan metsätyönjohtajaksi
Viljo Pihkala palkattiin.
Jätkä oli uittoporukoiden kymppi,
torpan poika Kuhmoisista.
Hällä unelmissa oli oma maatila,
ehkä löytyisi Satakunnasta.
Siellä höyrysahan omistivat
isännät
Marttila, Kopio ja Korpela.
Oli kapinan jälkeen Kauvattalla
hiukan puutetta vävypojista,
kun nin monta nuoren polven miestä
nukkui ikiunta joukkohaudassa.
Oli kivimies Piilisen torpassa
tehtaan tyttö Katri Suoma vapaana.
Ennen Kauvattan asemalta lähti
Rauman kautta kohti Lontoota
pitkiä sahatavarajunia,
kun näki Nokia vasta unia.
Aseman seurulla purukasa kasvoi,
kun osti tukkeja reiru Pihkala.
Sillon elettiin suurta nousukautta,
moni haaveili vaurauresta,
joka yhtiön autolla saapuu,
astuu pihaan ilosilmin Pihkala.
Ja kun kahvi hellalla kiehuu, hän kaivaa
ruskean pullon salkusta.
Viljo meilläkin Matin kanssa istui
muistellen yhteisiä uittoja.
Siinä sivussa syntyi tukkikauppa,
oli kyse yhteisestä jutusta.
Raha pyörii, on Kauvattalla töitä.
Piisaa Matilla prahrin ajoa.
Jalonojan Piilisen talosta
Viljo mallitilaa rakensi.
Näin vanha kansa Kauvattalla kertoi,
kovin perhettänsä rakasti.
Lapset oli isän lailla kauniita
ja pitkän äidin tavoin komeita.
Tumma Saara oli mettämaan missi,
tytöt nähtävyys kylän raitilla.
Yhdeksän kuukauden vanha
Anneli aamulla kiukutteli.
Sanoi Viljo: ”Anna mulle anteeksi,
ethän ole kavvaa vihainen?”
Kun Pihkala oven taakseen sulki,
ei hän palannut enää takaisin.
Satoi joulun alla hyytävää räntää,
kun hän DKV:n kyytiin istahti.
Ajoi autoa nuori Niilo Hoikka,
metsänneuvoja ja työkaveri.
Oli Isontalon Jorman tukkipalsta
Äetsässä junaradan vieressä.
Rajuilma ja Tampereen kirje
kummitteli Pihkalalla mielessä.
Radan varressa Niilo Advid Hoikka
puita laski märkänä ja viluissa.
Pirtin pöydässä Pihkala ja isäntä
viimeistelivät tukkikauppoja.
Neljän korvilla Pihkala hoksasi,
pitäs asemalle viedä postia.
Uskoi Hoikka, että kirje postijunaan ehtii,
kun läpi Pehulan mennään vauhdilla.
Tuli tuiskun läpi pirun pitkä juna,
se Viljon kohdalta keulaan tömähti.
Radan vartta 500 metriä
raskas veturi heitä raahasi.
Etupenkillä Hoikka sekä Pihkala,
vainajina rintakehä murskana.
Takapenkillä mustelmilla, ehjänä
istui Isontalon Jorma-isäntä.
Jo silloin oli lehdistössä uutinen,
kun tapaturmaisesti kuoli nuorena.
Oli mukavan Pihkalan hautajaisissa
kansaa kirkonmäki mustana.
Kunnan napamiehet Viljoa ylisti
ja kuutta orpoa lasta lohdutti.
Ja kirkkomaalta takaoven läheltä
saha hautapaikan lahjotti.
Ei ehtinyt Pihkala sotimaan,
ei kärsiä saanut traumoja.
Ei riutunut vanhuuden sairauksiin,
kuten monella on tapana.
Ei kokenut hän sitä häpeää,
kun höyrysaha meni konkurssiin.
Ei katsellut Kauvattalla läheltä,
kun jokivarsi ränsistyi ja kylmeni.
Toimen miehenä ja sydänystävänä
vuosikymmeniä Viljo muistettiin.
Kai kaivattiin salaa sitä aikaa,
kun Kauvatsa kukoisti.
Kai haaveiltiin jokivarteen kulkijaa,
joka hyvän ajan tuo takaisin.
Matkan varrella on suvussani
ollut monenlaista sylipainijaa:
isokorpilaista naisten naurattajaa,
viitamaalaista ikisotijaa.
Taatani on joukon mukavin mies,
se vähän tasapainottaa.
Oli Pihkala Kauvattan mukavin mies,
se hiukan tasapainottaa.
