Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus ”Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. ”Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. ”Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.

Tarvitaan hiukan yhteistyötä, sanoi kansakoulunopettaja Vilho Oksanen, kun Kauvatsan Osuusmeijerin, Valion, oman pankin ja Kauvatsan höyrysahan alkuunpanijana toimi.

Oksanen oli keskeinen käynnistäjä myös suomalaisessa nuorisoseuraliikkeessä. Aikaansaapa kansakoulunopettaja perusti Kauvatsan Nuorisoyhtiön vuonna 1882 toisena nuorisoseurana Suomessa. Puukkojunkkarimaineestaan eroon pyrkivät kauhavalaiset ehtivät yhdistää nuorisonsa muutaman kuukauden  ennen kauvatsalaisia.

Oksasen aikana pienestä Kauvatsasta, joka oli hetki aikaisemmin irtautunut Suur-Huittisista, tuli vauras sivistyskeskus. Oksasen ja hänen kaltaistensa voima oli suomenkielisyydessä ja – mielisyydessä, jota fennomaniaksi kutsuttiin.

Keisarin vallan alla autonomian aikana he halusivat kasvattaa suomalaisnuoret itsetietoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi, irti keskinäisistä halolla-päähän -lyöntikilpailuista tekemään järkevää yhteistyötä Satakunnan ja Suomen hyväksi.

Kauvatsan Nuorisoseuran talo (Seurantalo) on ollut paikkakunnan huvielämän keskus 1930-luvulta tähän päivään.

Oksasen hyötyajattelu näkyi Kauvatsan nuorisoseuran alkuperäisessä nimessä: sivistynyt nuoriso muodostaisi yhteistyössä kotiseudulleen yhtiön, josta olisi  aineellinen ja henkinen hyöty koko Suomen kansalle.

Viraapelityönään separaattorimenetelmän puolesta puhujana kiertänyt ja  osuusmeijeriä johtanut kansakoulunopettaja katsoi kansallisten rajojen yli. Kauvatsalaista huippuosaamista edustava separaattorivoi meni kaupaksi Englantiin ja Pietariin. Kun osuusmeijerit perustavat yhteisen voinvientiyhtiön, neuvotteluvoima ja hyöty  kansainvälisillä markkinoilla moninkertaistuu, päätteli Oksanen.

Oksasen ideoimasta yhteistyöstä syntyi Voinvientiyhtiö  Valio, jota hän 18 vuotta johti Kauvatsalta käsin.

”Mutta tarvitaan yhteistyötä”, päätti Oksanen puheensa, kun hän oli alkuunpanemassa Satakunnan nuorisoseurojen liittoa.  Syntyy komeampia laulujuhlia, jos kaikki maakunnan nuoret kootaan yhteen, mietti Oksanen mielessään. Ja kun nuoret laulavat, tanssivat ja urheilevat yhdessä ja tutustuvat toisiinsa, millaisia yhteisyrityksiä Satakuntaan syntyykään.

Mihin tahansa hankkeeseen Oksanen ryhtyi, hän normaalisti kohtasi vastustusta. Nuoriseurojen yhteistyötä luodessa se oli erityisen rajua.  Oksasen taistelupari Emil Nestor Setälä, lapsinero, joka oli Kauvatsan pappilassa laatinut Setälän kieliopin  16-vuotiaana, oli innokas sääntönikkari. Sorvattuaan keskusliitolle pykälän, jossa alkoholinkäyttö nuorisoseurojen tilaisuuksissa kiellettiin jyrkästi ankaran rangaistuksen uhalla, osannottajien keskuudessa nousi tyrmistys, jonka jälkeen syntyi  riita, joka viivytti hanketta useita vuosia. Mutta Oksasen yhteisö toteutui lopulta.

Kun rahaa virtasi maailmalta Kauvatsalle mukavasti, Oksanen ryhtyi puuhamaan pankkia, johon se talletetaan. Vuonna 1905, samana vuonna kuin Valiota,  isäntien myötävaikutuksella Oksanen oli perustamassa Kauvatsan Säästöpankkia, jonka ensimmäiseksi johtajaksi, silloisella kielellä kirjuriksi, hän ryhtyi. Pankin ensimmäiset tallettajat olivat Oksasen kolme omaa pikkupoikaa.

Kauvatsan ja Satakunnan teollistuminen alkoi tästä koskesta. Suur-Huittisten pappi Nils Idman nuorempi perusti siihen Sääkskosken vesisahan vuonna 1757.

Ensimmäisen maailmansodan alla voin vienti väheni ja Kauvatsan toiseksi isoimman isännän Marttilan Vihtorin murheeksi hänen vesisahansa tuhoutui tulipalossa.  Oksanen kokosi isännät yhteen ja perusti heidän kanssaan vuonna 1912 Kauvatsan rautatieaseman viereen uusinta tekniikkaa edustavan Kauvatsan Höyrysaha-Osakeyhtiön, jonne tukit uitettiin metsistä Kauvatsajokea pitkin ja sieltä sahatavara vietiin junanvaunuissa Raumalle. Kansakoulunopettaja johti  sahaa kirjurin tittelillä.  Kohta sahan rinnalle perustettiin tiilitehdas, koska Kauvatsanjoen saviäyräät tarjosivat tuotannolle raaka-aineen.

Isännät ja kohta myös talollisiksi muuttuneet torpparit vaurastuivat voin ja sahatavaran viennistä. Talojen koko suureni ja Kauvatsan metsäisille rinteille sahan ja tiilitehtaan työläiset rakensivat mäkitupia. Koska toiset kauvatsalaiset olivat varauden suhteen tasa-arvoisempia kuin toiset ja maaseudulla yhä vallitsi jyrkkä luokkajako, ristiriidat roihahtivat kansalaissodassa yhteenotoksi Oksasen oppilaiden kesken. Joitakin köyhemmän puolen edustajia ja sivullisia ammuttiin Huittisissa kirkkoaitaa vasten.

Mutta 1920-luvulla kauvatsalainen sahatavara ja voi meni niin hyvin kaupaksi maailmalla, että koko seutu jälleen vaurastui ja talvisodassa kauvatsalaiset tekivät taas yhteistyötä Sallan rintamalla, vaikka se joillekin saattoi olla periaaatteellisista syistä vaikeaa.

Kauvatsalaisia oli Oksasen aikaan yli 3000, nyt enää 800. Kurkiaura lentää kohti etelää.

Kansakoulunopettaja muutti itse Kauvatsan Lähteenmäen koululta kuntarajan taakse Kokemäen Tulkkilaan ja rakensi sinne ison talon. Rahasta kansakoulun opettajan elämä tuskin oli  kiinni, koska hän oli Kokemäen suurimman talollisen Vitikkalan vävypoika ja suvulla oli omistuksia sekä Kokemäellä että Kauvatsalla: myös Marttila kuului suvun  imperiumiin.

Kokemäellä Oksanen haki piristystä opettajan vapaa-aikaan perustamalla sanomalehden, joka levisi Kokemäen ja Kauvatsan lisäksi osaan muita Kokemäenjokivarren kuntia. Kauvatsan kuntakokouksen puheenjohtajana, asemassa joka nykyisin vastaa kunnanvaltuuston puheenjohtajan tehtävää, hän piti seudun kaikkia merkittäviä yhteistyölankoja käsissään.

Joku voi perustellusti sanoa, että Oksasella oli liikaa valtaa. Toisaalta Oksasen itsetietoisia oppilaita ja yhteistyökumppaneita, kauvatsalaisia isäntiä, oli vaikea suostutella tekemään sellaista, mitä he eivät ensin perusteellisesti harkinneet ja vakuuttuneet koituvan omaksi hyödyksi. Jos asia vaikutti houkuttelevalta, sen taakse löytyi huolellisen punninnan jälkeen rahaa.

Projekteistaan Oksanen tuskin ehti paljon kerätä omaa hyötyä. Saadessaan edellisen hankkeen toimimaan, hän oli jo käynnistämässä uutta, muun muassa panemassa pystyyn Kauvatsalle lisää kansakouluja. Myös Lounais-Suomen kansalaisopiston perustamisessa hänellä lienee ollut sormet pelissä, mutta paikkakunnan pienuuden takia sitä ei voitu perustaa Kauvatsalle vaan se syntyi lähinaapuriin Huittisiin. Oksanen oli aina siellä, missä kansa piti koota jonkin yhteisen asian taakse.

Piilijoen kansakoululla vaalittiin 1960-luvulla suomalaisuusaatteen perintöä.

Olen käynyt kauvatsalaisen kansakoulun 1960-luvulla ja vieläkin aistin sen suomenmielisen hengen.  Näillä Oksasen kaltaisilla opettajilla, jota myös Piilojien koulun opettaja Härkälän Paavo edusti, lienee ollut iso merkitys meidän maalaislasten itsetunnon nostajana. Suoraan sodasta kersantin natsat takissa opettajaksi tullut Härkälä vakuutti meille, että suomalainen pystyy mihin vain ja kyllä me sen uskoimme.

Mielestäni Suomi muistuttaa  1880-luvun keisarikuntaa, vaikka haasteellinen yhteisö, johon Suomi autonomisena yksikkönä kuuluu,  ei ole enää Venäjä vaan EU. Niinkuin Oksasen Kauvatsa, Suomi on täynnä mahdollisuuksia mutta tarvitaan yhteistyötä. Siksi kaivataan lisää Oksasia.