Kunnia rauhan tekijöille

LOL

Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus ”Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. ”Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. ”Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.

Mutta tarvitaan yhteistyötä

Tarvitaan hiukan yhteistyötä, sanoi kansakoulunopettaja Vilho Oksanen, kun Kauvatsan Osuusmeijerin, Valion, oman pankin ja Kauvatsan höyrysahan alkuunpanijana toimi.

Oksanen oli keskeinen käynnistäjä myös suomalaisessa nuorisoseuraliikkeessä. Aikaansaapa kansakoulunopettaja perusti Kauvatsan Nuorisoyhtiön vuonna 1882 toisena nuorisoseurana Suomessa. Puukkojunkkarimaineestaan eroon pyrkivät kauhavalaiset ehtivät yhdistää nuorisonsa muutaman kuukauden  ennen kauvatsalaisia.

Oksasen aikana pienestä Kauvatsasta, joka oli hetki aikaisemmin irtautunut Suur-Huittisista, tuli vauras sivistyskeskus. Oksasen ja hänen kaltaistensa voima oli suomenkielisyydessä ja – mielisyydessä, jota fennomaniaksi kutsuttiin.

Keisarin vallan alla autonomian aikana he halusivat kasvattaa suomalaisnuoret itsetietoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi, irti keskinäisistä halolla-päähän -lyöntikilpailuista tekemään järkevää yhteistyötä Satakunnan ja Suomen hyväksi.


Kauvatsan Nuorisoseuran talo (Seurantalo) on ollut paikkakunnan huvielämän keskus 1930-luvulta tähän päivään.

Oksasen hyötyajattelu näkyi Kauvatsan nuorisoseuran alkuperäisessä nimessä: sivistynyt nuoriso muodostaisi yhteistyössä kotiseudulleen yhtiön, josta olisi  aineellinen ja henkinen hyöty koko Suomen kansalle.

Viraapelityönään separaattorimenetelmän puolesta puhujana kiertänyt ja  osuusmeijeriä johtanut kansakoulunopettaja katsoi kansallisten rajojen yli. Kauvatsalaista huippuosaamista edustava separaattorivoi meni kaupaksi Englantiin ja Pietariin. Kun osuusmeijerit perustavat yhteisen voinvientiyhtiön, neuvotteluvoima ja hyöty  kansainvälisillä markkinoilla moninkertaistuu, päätteli Oksanen.

Oksasen ideoimasta yhteistyöstä syntyi Voinvientiyhtiö  Valio, jota hän 18 vuotta johti Kauvatsalta käsin.

”Mutta tarvitaan yhteistyötä”, päätti Oksanen puheensa, kun hän oli alkuunpanemassa Satakunnan nuorisoseurojen liittoa.  Syntyy komeampia laulujuhlia, jos kaikki maakunnan nuoret kootaan yhteen, mietti Oksanen mielessään. Ja kun nuoret laulavat, tanssivat ja urheilevat yhdessä ja tutustuvat toisiinsa, millaisia yhteisyrityksiä Satakuntaan syntyykään.

Mihin tahansa hankkeeseen Oksanen ryhtyi, hän normaalisti kohtasi vastustusta. Nuoriseurojen yhteistyötä luodessa se oli erityisen rajua.  Oksasen taistelupari Emil Nestor Setälä, lapsinero, joka oli Kauvatsan pappilassa laatinut Setälän kieliopin  16-vuotiaana, oli innokas sääntönikkari. Sorvattuaan keskusliitolle pykälän, jossa alkoholinkäyttö nuorisoseurojen tilaisuuksissa kiellettiin jyrkästi ankaran rangaistuksen uhalla, osannottajien keskuudessa nousi tyrmistys, jonka jälkeen syntyi  riita, joka viivytti hanketta useita vuosia. Mutta Oksasen yhteisö toteutui lopulta.

Kun rahaa virtasi maailmalta Kauvatsalle mukavasti, Oksanen ryhtyi puuhamaan pankkia, johon se talletetaan. Vuonna 1905, samana vuonna kuin Valiota,  isäntien myötävaikutuksella Oksanen oli perustamassa Kauvatsan Säästöpankkia, jonka ensimmäiseksi johtajaksi, silloisella kielellä kirjuriksi, hän ryhtyi. Pankin ensimmäiset tallettajat olivat Oksasen kolme omaa pikkupoikaa.

Kauvatsan ja Satakunnan teollistuminen alkoi tästä koskesta. Suur-Huittisten pappi Nils Idman nuorempi perusti siihen Sääkskosken vesisahan vuonna 1757.

Ensimmäisen maailmansodan alla voin vienti väheni ja Kauvatsan toiseksi isoimman isännän Marttilan Vihtorin murheeksi hänen vesisahansa tuhoutui tulipalossa.  Oksanen kokosi isännät yhteen ja perusti heidän kanssaan vuonna 1912 Kauvatsan rautatieaseman viereen uusinta tekniikkaa edustavan Kauvatsan Höyrysaha-Osakeyhtiön, jonne tukit uitettiin metsistä Kauvatsajokea pitkin ja sieltä sahatavara vietiin junanvaunuissa Raumalle. Kansakoulunopettaja johti  sahaa kirjurin tittelillä.  Kohta sahan rinnalle perustettiin tiilitehdas, koska Kauvatsanjoen saviäyräät tarjosivat tuotannolle raaka-aineen.

Isännät ja kohta myös talollisiksi muuttuneet torpparit vaurastuivat voin ja sahatavaran viennistä. Talojen koko suureni ja Kauvatsan metsäisille rinteille sahan ja tiilitehtaan työläiset rakensivat mäkitupia. Koska toiset kauvatsalaiset olivat varauden suhteen tasa-arvoisempia kuin toiset ja maaseudulla yhä vallitsi jyrkkä luokkajako, ristiriidat roihahtivat kansalaissodassa yhteenotoksi Oksasen oppilaiden kesken. Joitakin köyhemmän puolen edustajia ja sivullisia ammuttiin Huittisissa kirkkoaitaa vasten.

Mutta 1920-luvulla kauvatsalainen sahatavara ja voi meni niin hyvin kaupaksi maailmalla, että koko seutu jälleen vaurastui ja talvisodassa kauvatsalaiset tekivät taas yhteistyötä Sallan rintamalla, vaikka se joillekin saattoi olla periaaatteellisista syistä vaikeaa.

Kauvatsalaisia oli Oksasen aikaan yli 3000, nyt enää 800. Kurkiaura lentää kohti etelää.

Kansakoulunopettaja muutti itse Kauvatsan Lähteenmäen koululta kuntarajan taakse Kokemäen Tulkkilaan ja rakensi sinne ison talon. Rahasta kansakoulun opettajan elämä tuskin oli  kiinni, koska hän oli Kokemäen suurimman talollisen Vitikkalan vävypoika ja suvulla oli omistuksia sekä Kokemäellä että Kauvatsalla: myös Marttila kuului suvun  imperiumiin.

Kokemäellä Oksanen haki piristystä opettajan vapaa-aikaan perustamalla sanomalehden, joka levisi Kokemäen ja Kauvatsan lisäksi osaan muita Kokemäenjokivarren kuntia. Kauvatsan kuntakokouksen puheenjohtajana, asemassa joka nykyisin vastaa kunnanvaltuuston puheenjohtajan tehtävää, hän piti seudun kaikkia merkittäviä yhteistyölankoja käsissään.

Joku voi perustellusti sanoa, että Oksasella oli liikaa valtaa. Toisaalta Oksasen itsetietoisia oppilaita ja yhteistyökumppaneita, kauvatsalaisia isäntiä, oli vaikea suostutella tekemään sellaista, mitä he eivät ensin perusteellisesti harkinneet ja vakuuttuneet koituvan omaksi hyödyksi. Jos asia vaikutti houkuttelevalta, sen taakse löytyi huolellisen punninnan jälkeen rahaa.

Projekteistaan Oksanen tuskin ehti paljon kerätä omaa hyötyä. Saadessaan edellisen hankkeen toimimaan, hän oli jo käynnistämässä uutta, muun muassa panemassa pystyyn Kauvatsalle lisää kansakouluja. Myös Lounais-Suomen kansalaisopiston perustamisessa hänellä lienee ollut sormet pelissä, mutta paikkakunnan pienuuden takia sitä ei voitu perustaa Kauvatsalle vaan se syntyi lähinaapuriin Huittisiin. Oksanen oli aina siellä, missä kansa piti koota jonkin yhteisen asian taakse.

Piilijoen kansakoululla vaalittiin 1960-luvulla suomalaisuusaatteen perintöä.

Olen käynyt kauvatsalaisen kansakoulun 1960-luvulla ja vieläkin aistin sen suomenmielisen hengen.  Näillä Oksasen kaltaisilla opettajilla, jota myös Piilojien koulun opettaja Härkälän Paavo edusti, lienee ollut iso merkitys meidän maalaislasten itsetunnon nostajana. Suoraan sodasta kersantin natsat takissa opettajaksi tullut Härkälä vakuutti meille, että suomalainen pystyy mihin vain ja kyllä me sen uskoimme.

Mielestäni Suomi muistuttaa  1880-luvun keisarikuntaa, vaikka haasteellinen yhteisö, johon Suomi autonomisena yksikkönä kuuluu,  ei ole enää Venäjä vaan EU. Niinkuin Oksasen Kauvatsa, Suomi on täynnä mahdollisuuksia mutta tarvitaan yhteistyötä. Siksi kaivataan lisää Oksasia.

Paistit kypsyivät nuotion alla

Tuli sytytetään hautaan lauantai-aamuna kello 7.30.

Paistit kääritään märkään leivinpaperiin ja folioon. Hirvipaketin saapumista odotellaan.

Hiilet lapioidaan kuopasta kottikärryyn.

Märkään sanomalehteen käärityt paistipaketit lasketaan hautaan puolen päivän jälkeen.

Paistit peitetään hiekalla ja päälle kaadetaan kuumat hiilet.

Haudan päällä palava nuotio vaatii vartiointia.

Paistihautaa vahtiva Vilma-koira.

Paistit kypsyvät haudassa iltaan saakka.

Paistien kypsymistä odotellessa urheillaan, saunotaan ja uidaan.

Uusi tähtiheittäjä Satakunnasta.

Valko-Venäjälläkin urheillaan. Myös Kokemäen kisojen suoraa lähetystä seurataan.

Suomi-Tsekki -ottelun jälkeen paistit haetaan haudasta.

Sikaa, hirveä ja karitsaa.

Reilu kymmenen kiloa hautakypsennettyä lihaa katoaa parempiin suihin.

Paremmassa maailmassa

Maailman vanhin paikkakunta on Raamatun mukaan Loimaa ja toiseksi vanhin Thaimaa (vapaasti muistellen ”Alussa Jumala Loimaan ja sitten Thaimaan”, vai oliko se toisin päin?). Joka tapauksessa Thaimaa luonnoltaan muistuttaa mainitun teoksen kuvailemaa Paratiisia (ja elämänsykkeeltään synteineen menneiden aikojen Pariisia).

Kokkosen terassilla. Alla syntinen kaupunki ja meri.

Elääksemme, eikö vaellukseemme pidä sisältyä runsaasti monipuolisia syntejä, sellaisia, jotka tuottavat aisteille iloa? Miksi muuten haluaisimme elää? Jos syntejä on liian vähän, ne voivat yksipuolisuudellaan tehdä elämästä kuolettavan tylsää. Kun syntejä on riittävästi, ei ihminen ehdi harjoittaa mitään niistä tuhoavassa määrin, vaikka hän lopulta paheellisena vanhuksena johonkin syntiin kuukahtaa, kuten me kaikki.

Synnit tasapainottavat toisiaan. Paratiisissa kaikkien aikojen elämäntapakonsulttien hysteerisesti varoittamia syntejä oli tarjolla yllin kyllin; sitten Luoja tuli katumapäälle ja ilmoitti, että jokainen synti on hiellä ansaittava.

Rikastuakseen papit keksivät panna synnit verolle, koska huomasivat, että syntejä saattoi keksiä loputtomiin, salavuoteudesta juopotteluun, ja ihmiset sopivasti uhkailtuna maksoivat niistä mielellään sakkoa ja istahtivat häpeäpenkkiin. Suurta julkisuutta saaneen synnin jälkeen köyhimmälläkin oli jotain mitä muistella ja hymy huulilla ylpeillä.

Nykyisin synneillään ansaitsevat hyvin tuotteistettua propagandaa levittävät lääkärit, jotka perustelevat omaa ahneuttaan sillä, että syntisten hoito tulee yhteiskunnalle tolkuttoman kalliiksi, unohtaen kehaista, että onneksi nuo rahat päätyvät lähes lyhentymättä turvaan heidän yhtiöidensä veroparatiisitileille.

Sitä mukaa kun ihmiset yrittävät kuuliaisina karsia syntejään, lääkärit keksivät syntien listalle moninkertaisen määrän uusia muistamatta mainita, että henkisesti ja fyysisesti terve onnellinen ihminen elää vapaana vaistoaan kuunnellen ja valintoja tehden oman geneettisen erikoislaatunsa mukaan.

Sissit Tyynessämeressä. Vesi on kirkasta ja lämmintä kuin kylpyammeessa ja horisontin takaa vyöryvät mahtavat aallot antavat tehokasta hierontaa. Niihin on sekoittunut terveellistä merisuolaa.

Tätä kirjoittaessani tunnen äkillisen omantunnon pistoksen, koska huomaan harjoittavani nykyisistä kuolemansynneistä vaarallisinta, istumista, joka lääkärien mukaan tappaa, vaikka voisin terveellisesti astella Pattayan rantakatua raikkaassa merituulessa viemärien löyhkässä vihreistä tupakanlehdistä käärittyä sikaria poltellen; tämä on sitä runoilijan itsetuhoista elämää; mutta mennään asiaan.

Pattayalla tapaa varsin syntistä porukkaa, muun muassa suomalaisia saappaanheittäjiä, jotka viettävät talvea elämästä nautiskellen. Eräs heistä on lukijoidemme hyvin tuntema Esa Kokkonen.

Komea residenssi, jossa Esa vaimoineen asustaa, sijaitsee Tyynenmeren rannan tuntumassa. Terassilta aukeaa näkymä yli elämää kuhisevan vehreän kaupunkiparatiisin merelle. Esa yrittää viettää kaikkien ohjesääntöjen mukaista elämää. Aamuisin hän suorittaa kahden tunnin lenkin hiostavilla rantakaduilla, tekee voimisteluharjoituksia ja syö sen jälkeen vaimonsa laittaman terveellisen aamiaisen, josta ei kuituja puutu. Sanomattakin on selvää, että hän menee illalla ajoissa nukkumaan. Tupakkaa hän ei polta, mutta ottaa olutta ja votkaa ihan Saapassissin tahtiin hyvässä seurassa. Esan suuri pahe on thaimaalainen Tom Yam keitto.

Suomeen palattuaan Esa maksaa synneistään kovan hinnan. Suomi luottaa eläkeläisiinsä ja heidän loputtoman korkeaan työpanokseensa ja niissä talkoissa Esa vastaa useampaakin miestä niin kuin maaseudulla kasvaneen ja maailmalle onneaan etsimään lähteneen miehen kuuluu. Hän saneeraa asuntoja toisessa työpaikassa ja tekee korkeatasoisia sisustuksia toisessa. Lisäksi hän huolehtii Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn taloudesta ja hoitaa liiton yhteistyösuhteita moneen maahan. Tulevaisuus näyttää siltä, että liitto tarvitsee hänen palveluaan entistä kipeämmin, sillä jonkun on tehtävä liitossa töitä.

Urho Kekkoseksi epäilty mies, Sissi ja Kokkonen baarissa.

Esan naapurina asuu Kekkosen näköinen mies. Hän on syntyisin Pielavedeltä, Lepikon torpan lähistöltä. Kiistämme Veljen eokon liikkeelle laskeman huhun, jonka mukaan Urho Kekkonen eläisi Thaimaassa nimensä muuttaneena, koska hän lavasti dementiansa ja kuolemansa, kun hän ei ikämiehenä halunnut johtaa niin suurta maata kuin Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä, vaikka naapurin johtajat sellaista hänelle ehdottivat.

Jotain samaa Esan naapurissa ja Kekkosessa on, mikä viittaa yhteiseen pielaveteläiseen geeniperimään. Katsokaa miehen terävää, älyllistä katsetta ja hänen komeaa kekkoslaista nenäänsä. Samaa ilmiötä esiintyi omalla kotiseudullani. Isoisäni Matti oli tunnettu naistenmies, hauskanpitäjä ja humorististen tarinoiden kertoja. Jos en paljoa häneltä perinyt, niin on minulla Matin nenä. Samanlainen nenä on lähiseudulla monella muullakin. He ovat usein keskivartaloltaan melko täyteläisiä ja yllättävän moni ansaitsee elantonsa tarinoita kertomalla. Yhdennäköisyydestä seudullamme liikkui aikanaan erityyppisiä huhuja, mutta mitään geneettistä yhteyttä isokorpilaisten nenien välillä ei pystytty todistamaan.

Kekkosen näköisen miehen, Osmon, maailmaa kiertävät saappaanheittäjät tuntevat innokkaana saapasmatkaajana. Hän on sen rakennusfirman omistaja, jossa Esakin muilta kiireiltä ehtiessään tekee töitä. Hän on myös, paljastettakoon se tässä, saappaanheiton salainen tukija, joka ei halua tehdä siitä isompaa numeroa. Osmo on viettänyt Pattayalla Jongtien tienoilla 35 talvea peräkkäin.

Maalaispoika naiskauneuden keskellä. Osmon vaimo Mila, kansainvälisesti palkittu venäjänkielinen runoilijatar, ja Esan saapasmatkoilta tuttu vaimo Raili.

Osmossa ja Kekkosessa on ainakin yksi yhteinen luonteenpiirre, sinnikkyys. Yli 70 ikävuodestaan piittaamatta Osmo ei ole harkinnut jäädä eläkkeelle. Isoisäni Matti kuoli työnsä ääreen. Lääkäreitä hän sukumme kaikkien miesten tavoin kammosi. Kun sitten yksi mouhijärveläinen lääkäri, johon Matti hieman luotti, sai Matille kerrotuksi, että hän sairastaa keuhkosyöpää, joka tappaa pian, Matti lähti prahtin ajoon, kuten talvella 1958 joka aamu. Hänellä oli tuottoisa urakka. Monen entisen punavangin tavoin Matti arvosti varakkaan miehen mainetta. Parin – kolmen viikon päästä, eräänä aamuna tammikuussa, hän ei enää hengittänyt. Metsästä kuusen alta löytyi Matin salainen voimanlähde, joka auttoi häntä tekemään raskasta metsätyötä viimeiseen hengenvetoon saakka. Se oli iso pontikkakanisteri.

Sikari on kääritty isoista, vihreistä tupakanlehdistä.

Taistelupari

Tänä aamuna Esa ja Jari Pattayalla.

Aamulla heräsimme tuulen lempeästi kahisuttaessa palmupuita, kun ovelle koputettiin.  Siellä olivat Kokkoset. Istuimme terassille drinkille palmujen alle. Siitä ei ole montaa kymmentä metriä uima-altaalle. Hetken päästä siirryimme baariin.

Esaa en ole nähnyt viimeaikoina, vaikka olemme yhdessä hoitaneet saappaanheittoasioita neljännesvuosisadan. Välillä Esa aikoi hellittää ja vetäytyä eläkeläiseksi.  Saappaanheiton myrskyisät tapahtumat virkistivät kuitenkin hänen mielensä. Tunnen tuon luonteen piirteen, koska se on itsellänikin.  Me tunnemme täysillä elävämme siellä missä tapahtuu ja panokset ovat kovat. Epäilen, että säpinän alku saattoi pelastaa Esan hengen, sillä eläkkeellä on moni kuollut tyyneen tylsyyteen.

Voisi luulla, että missä saapassotien kaksi arpista veteraania kohtaa, siellä muistellaan menneitä. Kovissa paikoissa on oltu, mutta hauskaakin on ollut ja niin edelleen. Ja totta! Niistä muistoista voisi kirjoittaa pitkän tarinan. On kierretty maailmaa, seisottu podiumeilla urheilusankareina, hurmattu naisia, viihdytetty tv-yleisöjä, lobattu ministeriöitä, syöty mereneläviä saapastentehtaiden vieraina, tutustuttu outoihin kulttuureihin ja käyty lukemattomia saapassotia, joita silloin tällöin puhkeaa.  Puukot ovat heiluneet ja revolverit paukkuneet.  Tai ainakin niin kerrotaan.

Jostakin syystä meillä ei vieläkään ollut aikaa muistella menneitä, koska lähiajan haasteet saivat meidät liekkeihin. Suunnittelimme tulevia mielenkiintoisia neuvotteluita, jännittäviä strategisia siirtoja ja pohdimme lupaavia mahdollisuuksia saapasrintamalla, sekä maailmalla että kotimaassa.

Päätimme kuitenkin hieman rentoutua ja sovimme, että lähdemme lähipäivinä Tyynellemerelle kalastamaan.  Otamme kavereita mukaan ja tietysti olutta; annamme veneen henkilöstön opastaa, miten Thaimaassa syötti pannaan koukkuun; laskemme koukun lähelle meren pohjaa; hieman kalastelemme. Saaliin kanssa karautamme saaren valkohiekkaiselle rannalle ja annamme mukana olevien kokkien valmistaa kala-aterian.

Valkoviiniä pitää olla mukana.

Se liitelee aatosten yllä

Keskellä Jarmo Vuolanen.

Kiitos kaikille saapastovereille vuodesta 2012. Ei muuta kun kohti uusia seikkailuja. Unelmat Döbelnin MM-kisoista, Kinnulan SM-kisoista ja valkoisista saappaista ovat niin jännittäviä, että vaikka maailmaa hämmentävänä sissinä olen tanssinut saappaan kanssa jo 40 vuotta ja välillä irrottanut, niin ei mieleen tule lopettaa. Yleensä hommasta saa tarpeekseen lyhyemmässä ajassa. Ei saappaanheitosta.

Omalle motivaatiolleni kuluvana vuonna Jarmo Vuolasen kilpakumppanuudella oli iso merkitys. Itse asiassa emme me toisiamme ole tainneet julkisesti kiittääkään, vaikka olemme säännöllisesti kisailleet pitkään ja toisinaan melko tiukasti. Olemme kyllä satoja kertoja yksityisesti kiitelleet, kohteliaasta kätelleet ja halatakin tainneet. Tänä vuonna kättelimme monta kertaa ja tuo ikuinen kisailu muistoineen kannusti minut heittoihin, joihin muuten tuskin olisin innostunut.  Vielä kerran, kuin vanhojen aikojen kunniaksi, seisoimme Äänisen rannalla MM-pallilla rinnakkain, koska nykyisin tällaisilla aikojen koettelemilla veteraaneillakin on oma sarjansa. Hieman minua jo hävetti, koska en minä enää niin iso tähti ole, että ihan mitaleilla ja pokaaleilla palkita pitäisi ja maammelauluja laulaa. Tuoppi riittäisi.

Ensi kerran tapasimme Kerkkoon SM-kilpailuissa lauantaina syyskuun 12. päivä vuonna 1989. Kisa oli saappaanheiton SM-tasolla meille kummallekin ensimmäinen ja rinnallamme oli 70 erilaisen urheilutaustan omaavaa jättiläistä, joista useimmilla lihakset pullistelivat enemmän kuin meillä. Paikallinen lehti kirjoitti kisan jälkeen, että ”melko pienikokoinen Jari Isokorpi voitti”.  Painoin 87 kiloa, mitätöntä siihen nähden, kun kaverit keskimäärin rinnalla olivat samaa kaliiberia kuin kehonrakennuksen Pohjoismainen mestari Markku ”Make” Leppänen tai voimanoston raskaansarjan erikoismiehet Prinkkala ja Perttula. Iso oli myös kiekkojätti Myllykangas. Siihen aikaan voittoa tavoitteli monenlaista moukarimiestä ja kuulajättiä. Suurin kaikista taisi olla painonnostaja ja voimamieskisailija Kari Korpi, möykyn kannon maailmanennätysmies. Laillani Vuolanen, kymmenottelun nuorten suomenmestari, lukeutui varmasti yleisön silmissä niihin pienikokoisiin, me emme juhlineet massalla, mutta olimme melko vikkeliä.

Ensiurani lajin huipulla ei kestänyt pitkään. Oitis kentällä saappaanheiton suomenmestareihin lukeutuva Markku Leppänen ilmoitti, että kehonrakennusta ja muuta voimaurheilua Keravalla harjoittava  Maken talli järjestää seuraavana päivänä saappaanheittokisan, jossa mestarista on mahdollisuus  saada revanssi, tervetuloa sinne! Markun silmistä näin, että hän tosissaan halusi revanssin.

Keravan hiekalla voittoon liidätti Vuolanen. Omaa itsetuntoani hiveli, että toiseksi pisimmälle heittäneenä onnistuin pitämään voimamiehet takana. Vuolasten ja kaltaistemme tulo oli osaltaan käynnistämässä saappaanheitossa vauhtiheiton valtakautta, joka jatkuu edelleen.  Jäykän saappaan kuviteltiin palauttavan voimakorosteisen heiton takaisin kunniaan, mutta kävi päinvastoin: vauhtiheittäjistä tuli entistä ylivoimaisempia. Voi olla niinkin, että heittourheilussa välineellä ei taida kovin paljon heittäjien järjestykseen olla väliä silloin, kun he muistavat harjoitella. Toisaalta vauhdin käyttö vasta vaatiikin voimaa, ehkä hieman enemmän ja monipuolisempaa kuin pelkällä painonnostolla ja bodauksella on mahdollista saada. Mutta sekä voiman kasvattamisessa että harjoittelun nautittavuudessa kuminen väline on ylivoimainen. Se on hauska; se motivoi ja aktivoi lihaksia monin verroin enemmän kuin jäykkä ja se kiinnostaa enemmän harrastajia kuin hankalasti heitettävä ”löysä” tai vaikeasti tartuttava ”jäykkä” yksilö.

Mutta palataan vielä saappaanheitolle paljon julkisuutta tuoneeseen heittäjään nimeltä Markku Leppänen.  Hieman ennen talven tuloa hän soitti ja kutsui Keravan kentällä heitettävään kisaan. Lehdistö oli kutsuttu paikalle. Vettä  vihmoi, tuuli vinkui, oli pirun kylmä. Make verrytteli osallistumalla moukarikisaan.  Sellaiset rapeat 60 metriä mötikkä lensi. Sitten tartuttiin saappaaseen. Heitin ensimmäisellä johtoon ja matkan varrella paransin. Olin likomärkä ja kohmeessa mutta  kärjessä vielä, kun olin viimeiseni heittänyt.  Maken vuoro tuli  lopuksi. Hän keskittyi huolellisesti. Sitten pani saappaan sivuun, riisui paidan pois ja hyvin ruskettuneena lihakset pullistellen jatkoi keskittymistä. Sitten pari pyörähdystä ja Kontio liiteli puoli metriä tuloksestani ohi. Seuraavana päivänä Keravan lehdessä luki, että kylän oma poika Markku Leppänen voitti, vaikka vastassa oli todella iso kaveri, väkivahva Jari Isokorpi.

Seuraavana keväänä soitin Markulle ja kutsuin hänet Riihimäelle Ronttosten avauskilpailuun, 24-tuntiseen saapasmaratoniin. Palkinnot olivat todella arvokkaat ja hienot. Markku tuli, kuten myös naisten suomenmestari Soili Mustajoki. Arvelen, että Make  siinä vaiheessa ei enää tosissaan uskonut voittavansa, mahtoiko halutakaan, mutta esiintyminen yleisön edessä oli hänelle hauskaa showta, josta hän nautti täysin rinnoin.

Sen jälkeen kun Markku Leppänen poistui saapaskentiltä, hän kunnostautui Valentin Konosen valmentajana. Yhteistyö johti kävelyn maailmanmestaruuteen.  Markku oli älykäs ja monipuolinen urheilija. Hän oli aikanaan Richy Bruchin ohella  eräs heistä, joka rinta pystyssä ja hyvin perustein ilmoitti olevansa maailman paras saappaanheittäjä ja  hänestä näki, että hän oli  siitä ylpeä.

Tyynenmeren sissit tulivat kylään

 Jason Christiansen heittää yli 38 metriä.

Runsas kaksi vuotta sitten Kansainvälisen Saappaanheittoliiton IBTA:n porukka teki vierailun Uuden-Seelannin saappaanheiton maailman-pääkaupunkiin Taihepeen ja sen Gunboot Day tapahtumaan. Me suomalaiset ja kaksi saksalaista olimme siellä esittelemässä eurooppalaista saappaanheittoa ja esiinnyimme muun muassa Uuden-Seelannin television pääuutislähetyksessä.

Viime viikonloppuna Uuden-Seelannin edustajat tekivät vastavierailun Lopen Ourajoen tukikohtaamme.  Ryhmään kuuluivat Gumboot Dayn vetäjä Elizabeth Mortland, Jason Christiansen ja Jasonin 85-vuotias isoisä, maanviljelijä Colin Mortland.


Opittuaan piliotteen Colin heitti 25 metriä.

Jos jollekin kuuluu kunnia Uuden-Seelannin ja meidän porukamme yhteensaattaamisesta, tuo henkilö on Jason, ystäväni yli kymmenen vuoden takaa. Muistan elävästi, kun Jason,  Suomeen amerikkalaisfirman palvelukseen asettunut it-mies, ilmestyi selkäni taakse Järvenpään Rantapuistossa Etelä-Suomen cupin syyskilpailussa ja sanoi englanniksi: ”Tiedätkö mitä, minun äitini Elisabeth on kollegasi saappaanheitossa. Hän järjestää syntymäkaupungissani Taihepessa isoja kisoja.” Vastasin, että ”tiedän, olen huomannut netistä.”

Jasonin välittämänä e-mail-suhteemme Elisabethin kanssa alkoi vähitellen lämmetä ja vuosien päästä, yllättäen, istuimme Tyynenmeren rallikuningattaren, Elisabethin, kyydissä kiitämässä yli Uuden-Seelannin korkeiden vuorien Elisabethin opettaessa minulle englanninkielen oikeaa ääntämistä.

 

Elizabeth kilpaili aikanaan rallissa Hannu Mikkolan kanssa. Nyt lajina on saappaanheitto.

Uuden-Seelannnin reissulla tutustuimme Taihapen uskomattomaan porukkaan muun muassa paikallisella työväentalolla, Rotary-klubilla ja hienoissa illanvietoissa, joissa saaren kuuluisa valkoviini maistui ja lammas paistui. Perehdyimme James Cookin löytämän saaren herkkuihin.  Uneksimme saappaan liidosta kauas yli sinisten merten. Olimme silloin jo lähellä päämääräämme. Suomalainen saappaanheittäjä ei kisaamaan paljon Uutta-Seelantia kauemmaksi pääse, eikä uusiseelantilainen pääse valtavasti Suomea pidemmälle.

Haaveisiimme kuului IBTA:n  Tyynemeren tukikohdan perustaminen  Taihepeen, josta käsin maailman hauskin urheilulaji voisi valloittaa Australian ja muut Tyynenmeren valtiot  ja  ottaa ne osaksi saappaanheittäjien  kansainvälistä kulttuuria.  Ajatus tuntui paratiisilliselta: silloin kun Uudessa-Seelannissa on talvi, on Suomessa kesä ja päinvastoin. Saappaanheittäjällä, joka ei maailmaa pelkää, olisi tästä lähtien ikuinen kesä.

 

Uuden-Seelannin liiton ja IBTA:n välinen palaveri pidettiin Ourajoen terassilla.

Kun nyt tapasimme Ourajoen terassilla, huomasimme, että yhteinen unelmamme on edennyt pienin askelin eteenpäin. Uudessa-Seelannissa toimii jo saappaanheittoliitto, joka tänä syksynä on valmis liittymään IBTA:an. Gumboot Dayn kautta Uusi-Seelanti on aloittanut kilpailukosketukset autralialaisten heittäjien kanssa. Viimeiset kaksi Gumboot Dayn kisaa on käyty IBTA:n välinein ja säännöin, lukuun ottamatta sallitut heitot kuuteen rajoittavaa pykälää. Ensi vuonna kilpailussa heitettäisiin kuuden heiton finaali, joka olisi IBTA:n virallinen kilpailukalenterikisa.  Gumboot Day voisi toimia myös karsintana, jossa valittaisiin Uuden-Seelannin maajoukkue lajin maailman-mestaruuskisoihin. Tosin MM-matkan rahoitus oli ratkaisematta vielä.

Söimme merilohikeittoa, josta Jason totesi:  ”Salmon is a Finnish lamb.” Uudessa-Seelannissa ei ole lohta, vain sateenkaarirautua, jota saa pyydystää  luvanvaraisesti henkeä kohti kuusi kappaletta, mutta sitä ei saa kaupassa myydä.  Olin havaitsevinani, että ”suomalainen lammas” maistui vieraille. Tällä kertaa vieraat eivät ehtineet saunomaan, mutta Jasonin kanssa sovimme, että jatkamme lähiaikoina kansainvälisen yhteistyön ideointia saunan lauteilla.

Elizabeth tutkii videoita Petroskoin MM-kisoista.

Ilo irti elämästä

 

Kaunista on heittää ja hauska on elää, maita, mantereita kuljeskella.

Saappaanheiton 20. maailmanmestaruuskilpailuissa heinäkuussa 2011 heitettiin Viljandin kaupunginstadionilla kaksi helteistä päivää. Niitä seurannut yö pyhitettiin juhlimiselle.

 

kaksipappaa2011

Saappaanheitto tuli suomalaisten tuomana Viroon vuonna 1993. Paljon on heitetty ja ystävyyksiä luotu kielisukulaisten kesken siitä lähtien. Vanhat kaverit, Toomas Viigand, – Viron mestari 1990-luvulta – ja Saapassissi nostavat maljan uusille, menneille ja tuleville saappaanheittosukupolville.

eevaville2011

 Kun Eevan ja Villen edustama Saapasseura Ronttoset perustettiin vuonna 1989, oli saappaanheiton vuoden 2011 miesten maailmanmestari Ville Huuskonen yksivuotias ja naisten maailmanmestari Eeva Isokorpi neljän vuoden vanha.

naisjoukkueet2011

 Maailman parhaat naisjoukkueet palkitaan. Lavalla Ronttosia ja kaksi joukkuetta Rautavaaran Iskua.

ronttoset2011

 Ronttosten voittoisat naisten ja miesten joukkueet juhlivat Inkeritalon nurmikolla: vasemmalta ”Iso”-Tuija Nuutinen, Eeva Isokorpi, ”Pikku”-Tuija Salonen, Saku Paavola, Ville Huuskonen ja Miika Paavola.

marikajari2011

 IBTA:n hallituksen suomalaisjäsen Marika Kivimäki ja Jari Kivimäki.

tiiapekka2011

 Rautavaaran Iskun Tiia Koskelo ja Ronttosten Pekka Aaltonen juovat seurojen ystävyyden maljan.

saksalaisia2011

 Saksan maajoukkue juhlatunnelmassa. Pöydässä oikealla Rauen Latexin heittäjät Enrico Achtenhagen ja Sebastian Pehctold.

eci20111

 Berliinistä kotoisin oleva Eckehard Dux päätti vuonna 2003 tehdä dokumenttielokuvan saappaanheitosta ja tapahtui jotain mitä TV-mies ei etukäteen arvannut. Hänestä tuli saappaanheittäjä.

italianmiehet2011

Italia on saapasmaa, yksi parhaista! Keskellä maajoukkueen kapteeni Pierluigi Peroni. 

mona2011

Äitiyslomalta palannut Mona Koskelo is back! Tuloksena Viljandista joukkuepronssia. 

ylivieska20111

 Vieskan Virsun heittäjät Arto Ainasoja ja Jari Myllykangas eivät jääneet ilman MM-mitalia Viljandissa. Virsu otti miesten seurajoukkuekisassa hopeaa, kuten vuotta aikaisemmin Niepolomicessa. Myös Rautavaaran Iskun hopeanaisella Tiia Koskelolla on hyvä syy juhlia.

pasik2011

 Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin.

rautavaaralaisia-2011

 Rautavaaran Iskun nuoret heittäjät Saila Kokkonen, Kimmo Kokkonen ja Mona Koskelo.

pappoja2011

 Tom Malinen USA:sta – Esa Kokkonen, Martti Järvinen ja Jouni Perttula Suomesta.

kolmelegendaa2011

 Kolme maailmanmestaria vuosien varrelta: Jouni Viljanen, Saku Paavola ja Jari Nuutinen.

Thaisaunan lauteilla

sauna

Seinässä oven yläpuolella lukee sauna. Kiuas on sähkökiuas mutta kiulu on veistetty kumipuusta. Löylykippo on kookospähkinän kuori. Lämpöä ylälauteella on noin 65 astetta.

-Veli veli ve-eli  hot, sanoo thaityttö hymyillen.

Vastaan Jees – ja riisun housuni.

Tyttö panee vilvoitteluhuoneen puolella vihreän teen pannuun hautumaan ja kumarran hänelle kunnioittavan lootuskukkakiitoksen.

Nousen lauteille. Vesi kiulussa on kylmää. Valutan sitä kiukaalle. Lämpöinen höyry kietoo minut. Lämpimän viidakkosateen rummuttaessa saunan kattoa suljen silmäni.

Mietin, miten hienoa on, kun erilaiset, vuosituhantiset perinteet kohtaavat toisensa ja imevät elinvoimaa toisiltaan, säilyttäen itseytensä ja vahvistaen sitä. Mietin ylpeänä ensiksi suomalaisuutta ja sitten thailaisuutta ja thain kieltä.

Thai oli Kauko-Aasiassa ainoa seutu, josta milloinkaan ei tullut siirtomaata. Ehkä tarina on vähän samanlainen kuin suomalaisilla: oma  erilaisuuden luoma itsetunto esti thaita sulautumasta mihinkään vuosisataiseen valtavirtaan ja pakotetusta taipumisesta  huolimatta alistumasta. Suomenkielellä Thaimaa tarkoittaa vapaiden ihmisten maata.

Thain sanat ovat tavuja, jotka eivät taivu. Koska tavuja maailmassa on vain vähän, thain sanojen merkitys määräytyy sen mukaan, millä sävelellä tavu lausutaan. Lausuntasäveliä on thaissa viisi: korkea, perus ja matala sekä nouseva ja laskeva. Siksi thai on musiikkia: korvalle niin kaunista kuulla.

Sävelistä huolimatta tavuja on thaissa liian vähän, jotta niillä voisi ilmaista maailman ilmiöiden koko rikkautta. Siksi thaikielessä on mielenkiintoinen yhdyssanatekniikka, jossa on omaperäinen mutta luonnollinen logiikka.

Thaissa kauppias on kaupan isä ja asiakas kaupan lapsi. Ampuja on aseen isä ja luoti on aseen lapsi.

Mietin, että samaa ajatuskulkua noudattaen saappaanheittäjä on saappaanheiton isä ja saapas on saappaanheiton lapsi. Ja esimerkiksi IBTA on maailman saappaanheiton isä ja kansallinen liitto on maailman saappaanheiton lapsi. Sitä, onko Suomen liiton puheenjohtaja IBTA:n presidentin lapsi epäilen, koska Pasi Kusmin on minua vain viisi vuotta nuorempi.

Suomalainen on korvenraivaaja ja thai on sisukas. Suomalainen on iso ja thai on pieni. Suomalainen menee vaikka seinästä läpi ja thai hymyilee ja kumartaa. Usein vastakohdat täydentävät toisiaan. Siitä olen varma, että sekä suomalainen että thai maksavat velkansa.  Uskon, että thaista saa Suomeen hyvän emännän ja suomalaisen ja thain lapsista tulee hyviä työmiehiä.

Niitä tarvitaan Suomessa, Thaimaassa, Suomen Saappaanheittoliitossa ja IBTA:ssa!

Thaisaunan jälkeinen suihku oli virkistävän kylmä. Tyttö kaatoi minulle kuppiin vihreää teetä ja tarjosi kolme keksiä.

-Veli veli ve-eli  hot, hän sanoi myötätuntoisena.

Vastasin: Jees.

laude

Sissin viidakkovala

kumipuu11

Kumipuut ovat Kauko-Aasian hiilinielu.

Kumisaapashipin unelmasta tuli totta. Hän viettää kesäpäivää Nirvanassa, Thaimaan Phuketin saarella, josta kolmasosa on kumipuumetsää. Ajatelkaa hitaasti, niin pääsette rytmiin: Tyynenmeren tuulessa keinuvaa kumipuumetsää!

 Thaimaa on Phuketin ansiosta maailman suurin luonnonkumintuottaja. Kumi on Phuketin saaren pääelinkeino.

Toinen saarelaisten tulon lähde on turismi: saarella asuu 300 000 ihmistä ja siellä käy vuosittain kymmenen miljoonaa turistia. Kumi, turismi ja paratiisillinen ilmasto ovat seikkoja, joilla on merkitystä maailman hauskimman urheilulajin, saappaanheiton, näkökulmasta.

Niistä tärkein on kumi!

Kun me luomme maailman hauskimman ja parhaan urheiluvälineen, me tarvitsemme luonnonkumia, Kauko-Aasian metsien luontoäidin maitoa.

Luonnonkumissa on viisi ominaisuutta, jotka tekevät siitä ylivoimaisen urheiluvälineen raaka-aineen: 

1) Kumi on kimmoisampi kuin yksikään toinen tunnettu materiaali, mukaan luettuna keinokumi. Ihmisen lihakset ovat kimmoisat. Parhaita urheiluvälineitä ovat sellaiset, jotka toimivat ihmisten kehon kanssa yhteen. Ihmiskunnan suurin urheilullinen innovaatio oli Amazonin viidakossa 4500 vuotta sitten keksitty kumipallo, kunnes suomalaiset keksivät kumisaappaan ja sen liikunnan hauskuudelle tarjoamat mahdollisuudet. Intiaanit saunoivat. Suomalaiset saunovat. Thait saunovat. Mitä yhteistä?

 2) Luonnonkumi on kitkaisempi kuin yksikään toinen urheiluvälineissä käytetty materiaali. Pito-ominaisuudesta johtuen mm. formula-autot käyttävät renkaiden pinnassa luonnonkumia. Autourheilu polttaa sitä suruttomasti asvalttiin: mikä häpeä!  IBTA:n hyväksymä pitospray ja luonnonkumi takaavat heittäjälle täydellisen pidon. Heittovälinettä ei 100-metrin heitossa tarvitse puristaa yhtään ja hieman lyhemmät heitot onnistuvat ilman pitosprayta.

3) Kimmoisuudesta johtuen luonnonkumi on elastisin materiaali. Välineeseen voi tarttua millaisella otteella tahansa ja se palautuu välittömästi muotoonsa. Samaan ei pysty mikään muu materiaali. Koska ihmiset ovat erilaisia, yksilöllisen toteutustavan turvaaminen liikunnassa on verraton rikkaus ja se tarjoaa mahdollisuuden laajaan harrastajapohjaan.

4) Luonnonkumi on halpaa. Puolitoista kiloa sitä saa ostaa 40 bahtilla eli noin eurolla. Koska heittosaappaassa tarvitaan myös muita materiaaleja, muun muassa hiiltä, euron maksavasta raaka-ainemassasta saa kolme heittosaapasta. Kolmekymmentä senttiä luonnonkumikustannukseen ei ole paha hinta. Sitä paitsi, luonnonkumista ei tule pulaa, sillä tuotanto kasvaa voimakkaasti – nykyään luonnonkumia on kaupan yhdeksän miljoonaa tonnia vuodessa, vuonna 2020 ennusteiden mukaan jo 13 miljoonaa tonnia eli 13 miljardia kiloa. Tuo määrä on tarpeeksi meille saappaanheittäjille  –  kumia riittää vielä kondomeihin  ja tutteihin, jopa formula-autojen renkaisiin.

kumimassa1

Yksi kumilevy maksaa noin euron. Siitä riittää materiaalia kolmeen heittosaappaaseen.

5) Luonnonkumi on ekologinen tuote. Kumipuuvauva kasvaa seitsemän vuotta, ennen kuin se on lypsettäväksi kypsä. Kumiaan se valuttaa pahkakuppeihin 13 vuotta ja sinä aikana tropiikin lämmössä se kasvaa korkeaksi puuksi. Maidon ehdyttyä, puu kaadetaan ja runko viedään Kauko-Idän suomalaiselle  vaneritehtaalle ja tilalle istutetaan uusi kumipuun taimi. Hyvin hoidettu ja kasvava kumipuu on paras mahdollinen hiilinielu – mitä nopeampaa on sen kasvukierto, sitä enemmän se käyttää hiilidioksidia. Tukemalla luonnonkumituotantoa me olemme pelastamassa maailmaa!

Kun halutaan maailman paras urheiluväline, tarvitaan paras materiaali ja parhaat tekijät, niin yksinkertaista se on. Kun meillä on uskottava formaatti, tarvittava raha on järjestelykysymys.

Ja lopuksi se Saapassissin vala keskellä kumipuuviidakkoa: ”Minä haluan olla tekemässä hyvää ja vastustamassa pahaa! Niin kauan kuin elän, lupaan blogata hyvien asioiden puolesta ja pahoja asioita vastaan. Hyvin blogattu on puoliksi tehty!”

kumipuu21

Tippuu, tippuu…Kumipuu lypsää maailman elastisinta maitoa 13 vuotta.

kumimassa2

Raakakumi prässätään levyiksi ja kuivatetaan auringon paahteessa. Taustalla kuivuneita kumimassalevyjä