Kunnia rauhan tekijöille

LOL

Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus ”Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. ”Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. ”Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.

Mutta tarvitaan yhteistyötä

Tarvitaan hiukan yhteistyötä, sanoi kansakoulunopettaja Vilho Oksanen, kun Kauvatsan Osuusmeijerin, Valion, oman pankin ja Kauvatsan höyrysahan alkuunpanijana toimi.

Oksanen oli keskeinen käynnistäjä myös suomalaisessa nuorisoseuraliikkeessä. Aikaansaapa kansakoulunopettaja perusti Kauvatsan Nuorisoyhtiön vuonna 1882 toisena nuorisoseurana Suomessa. Puukkojunkkarimaineestaan eroon pyrkivät kauhavalaiset ehtivät yhdistää nuorisonsa muutaman kuukauden  ennen kauvatsalaisia.

Oksasen aikana pienestä Kauvatsasta, joka oli hetki aikaisemmin irtautunut Suur-Huittisista, tuli vauras sivistyskeskus. Oksasen ja hänen kaltaistensa voima oli suomenkielisyydessä ja – mielisyydessä, jota fennomaniaksi kutsuttiin.

Keisarin vallan alla autonomian aikana he halusivat kasvattaa suomalaisnuoret itsetietoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi, irti keskinäisistä halolla-päähän -lyöntikilpailuista tekemään järkevää yhteistyötä Satakunnan ja Suomen hyväksi.


Kauvatsan Nuorisoseuran talo (Seurantalo) on ollut paikkakunnan huvielämän keskus 1930-luvulta tähän päivään.

Oksasen hyötyajattelu näkyi Kauvatsan nuorisoseuran alkuperäisessä nimessä: sivistynyt nuoriso muodostaisi yhteistyössä kotiseudulleen yhtiön, josta olisi  aineellinen ja henkinen hyöty koko Suomen kansalle.

Viraapelityönään separaattorimenetelmän puolesta puhujana kiertänyt ja  osuusmeijeriä johtanut kansakoulunopettaja katsoi kansallisten rajojen yli. Kauvatsalaista huippuosaamista edustava separaattorivoi meni kaupaksi Englantiin ja Pietariin. Kun osuusmeijerit perustavat yhteisen voinvientiyhtiön, neuvotteluvoima ja hyöty  kansainvälisillä markkinoilla moninkertaistuu, päätteli Oksanen.

Oksasen ideoimasta yhteistyöstä syntyi Voinvientiyhtiö  Valio, jota hän 18 vuotta johti Kauvatsalta käsin.

”Mutta tarvitaan yhteistyötä”, päätti Oksanen puheensa, kun hän oli alkuunpanemassa Satakunnan nuorisoseurojen liittoa.  Syntyy komeampia laulujuhlia, jos kaikki maakunnan nuoret kootaan yhteen, mietti Oksanen mielessään. Ja kun nuoret laulavat, tanssivat ja urheilevat yhdessä ja tutustuvat toisiinsa, millaisia yhteisyrityksiä Satakuntaan syntyykään.

Mihin tahansa hankkeeseen Oksanen ryhtyi, hän normaalisti kohtasi vastustusta. Nuoriseurojen yhteistyötä luodessa se oli erityisen rajua.  Oksasen taistelupari Emil Nestor Setälä, lapsinero, joka oli Kauvatsan pappilassa laatinut Setälän kieliopin  16-vuotiaana, oli innokas sääntönikkari. Sorvattuaan keskusliitolle pykälän, jossa alkoholinkäyttö nuorisoseurojen tilaisuuksissa kiellettiin jyrkästi ankaran rangaistuksen uhalla, osannottajien keskuudessa nousi tyrmistys, jonka jälkeen syntyi  riita, joka viivytti hanketta useita vuosia. Mutta Oksasen yhteisö toteutui lopulta.

Kun rahaa virtasi maailmalta Kauvatsalle mukavasti, Oksanen ryhtyi puuhamaan pankkia, johon se talletetaan. Vuonna 1905, samana vuonna kuin Valiota,  isäntien myötävaikutuksella Oksanen oli perustamassa Kauvatsan Säästöpankkia, jonka ensimmäiseksi johtajaksi, silloisella kielellä kirjuriksi, hän ryhtyi. Pankin ensimmäiset tallettajat olivat Oksasen kolme omaa pikkupoikaa.

Kauvatsan ja Satakunnan teollistuminen alkoi tästä koskesta. Suur-Huittisten pappi Nils Idman nuorempi perusti siihen Sääkskosken vesisahan vuonna 1757.

Ensimmäisen maailmansodan alla voin vienti väheni ja Kauvatsan toiseksi isoimman isännän Marttilan Vihtorin murheeksi hänen vesisahansa tuhoutui tulipalossa.  Oksanen kokosi isännät yhteen ja perusti heidän kanssaan vuonna 1912 Kauvatsan rautatieaseman viereen uusinta tekniikkaa edustavan Kauvatsan Höyrysaha-Osakeyhtiön, jonne tukit uitettiin metsistä Kauvatsajokea pitkin ja sieltä sahatavara vietiin junanvaunuissa Raumalle. Kansakoulunopettaja johti  sahaa kirjurin tittelillä.  Kohta sahan rinnalle perustettiin tiilitehdas, koska Kauvatsanjoen saviäyräät tarjosivat tuotannolle raaka-aineen.

Isännät ja kohta myös talollisiksi muuttuneet torpparit vaurastuivat voin ja sahatavaran viennistä. Talojen koko suureni ja Kauvatsan metsäisille rinteille sahan ja tiilitehtaan työläiset rakensivat mäkitupia. Koska toiset kauvatsalaiset olivat varauden suhteen tasa-arvoisempia kuin toiset ja maaseudulla yhä vallitsi jyrkkä luokkajako, ristiriidat roihahtivat kansalaissodassa yhteenotoksi Oksasen oppilaiden kesken. Joitakin köyhemmän puolen edustajia ja sivullisia ammuttiin Huittisissa kirkkoaitaa vasten.

Mutta 1920-luvulla kauvatsalainen sahatavara ja voi meni niin hyvin kaupaksi maailmalla, että koko seutu jälleen vaurastui ja talvisodassa kauvatsalaiset tekivät taas yhteistyötä Sallan rintamalla, vaikka se joillekin saattoi olla periaaatteellisista syistä vaikeaa.

Kauvatsalaisia oli Oksasen aikaan yli 3000, nyt enää 800. Kurkiaura lentää kohti etelää.

Kansakoulunopettaja muutti itse Kauvatsan Lähteenmäen koululta kuntarajan taakse Kokemäen Tulkkilaan ja rakensi sinne ison talon. Rahasta kansakoulun opettajan elämä tuskin oli  kiinni, koska hän oli Kokemäen suurimman talollisen Vitikkalan vävypoika ja suvulla oli omistuksia sekä Kokemäellä että Kauvatsalla: myös Marttila kuului suvun  imperiumiin.

Kokemäellä Oksanen haki piristystä opettajan vapaa-aikaan perustamalla sanomalehden, joka levisi Kokemäen ja Kauvatsan lisäksi osaan muita Kokemäenjokivarren kuntia. Kauvatsan kuntakokouksen puheenjohtajana, asemassa joka nykyisin vastaa kunnanvaltuuston puheenjohtajan tehtävää, hän piti seudun kaikkia merkittäviä yhteistyölankoja käsissään.

Joku voi perustellusti sanoa, että Oksasella oli liikaa valtaa. Toisaalta Oksasen itsetietoisia oppilaita ja yhteistyökumppaneita, kauvatsalaisia isäntiä, oli vaikea suostutella tekemään sellaista, mitä he eivät ensin perusteellisesti harkinneet ja vakuuttuneet koituvan omaksi hyödyksi. Jos asia vaikutti houkuttelevalta, sen taakse löytyi huolellisen punninnan jälkeen rahaa.

Projekteistaan Oksanen tuskin ehti paljon kerätä omaa hyötyä. Saadessaan edellisen hankkeen toimimaan, hän oli jo käynnistämässä uutta, muun muassa panemassa pystyyn Kauvatsalle lisää kansakouluja. Myös Lounais-Suomen kansalaisopiston perustamisessa hänellä lienee ollut sormet pelissä, mutta paikkakunnan pienuuden takia sitä ei voitu perustaa Kauvatsalle vaan se syntyi lähinaapuriin Huittisiin. Oksanen oli aina siellä, missä kansa piti koota jonkin yhteisen asian taakse.

Piilijoen kansakoululla vaalittiin 1960-luvulla suomalaisuusaatteen perintöä.

Olen käynyt kauvatsalaisen kansakoulun 1960-luvulla ja vieläkin aistin sen suomenmielisen hengen.  Näillä Oksasen kaltaisilla opettajilla, jota myös Piilojien koulun opettaja Härkälän Paavo edusti, lienee ollut iso merkitys meidän maalaislasten itsetunnon nostajana. Suoraan sodasta kersantin natsat takissa opettajaksi tullut Härkälä vakuutti meille, että suomalainen pystyy mihin vain ja kyllä me sen uskoimme.

Mielestäni Suomi muistuttaa  1880-luvun keisarikuntaa, vaikka haasteellinen yhteisö, johon Suomi autonomisena yksikkönä kuuluu,  ei ole enää Venäjä vaan EU. Niinkuin Oksasen Kauvatsa, Suomi on täynnä mahdollisuuksia mutta tarvitaan yhteistyötä. Siksi kaivataan lisää Oksasia.

Paistit kypsyivät nuotion alla

Tuli sytytetään hautaan lauantai-aamuna kello 7.30.

Paistit kääritään märkään leivinpaperiin ja folioon. Hirvipaketin saapumista odotellaan.

Hiilet lapioidaan kuopasta kottikärryyn.

Märkään sanomalehteen käärityt paistipaketit lasketaan hautaan puolen päivän jälkeen.

Paistit peitetään hiekalla ja päälle kaadetaan kuumat hiilet.

Haudan päällä palava nuotio vaatii vartiointia.

Paistihautaa vahtiva Vilma-koira.

Paistit kypsyvät haudassa iltaan saakka.

Paistien kypsymistä odotellessa urheillaan, saunotaan ja uidaan.

Uusi tähtiheittäjä Satakunnasta.

Valko-Venäjälläkin urheillaan. Myös Kokemäen kisojen suoraa lähetystä seurataan.

Suomi-Tsekki -ottelun jälkeen paistit haetaan haudasta.

Sikaa, hirveä ja karitsaa.

Reilu kymmenen kiloa hautakypsennettyä lihaa katoaa parempiin suihin.

Paremmassa maailmassa

Maailman vanhin paikkakunta on Raamatun mukaan Loimaa ja toiseksi vanhin Thaimaa (vapaasti muistellen ”Alussa Jumala Loimaan ja sitten Thaimaan”, vai oliko se toisin päin?). Joka tapauksessa Thaimaa luonnoltaan muistuttaa mainitun teoksen kuvailemaa Paratiisia (ja elämänsykkeeltään synteineen menneiden aikojen Pariisia).

Kokkosen terassilla. Alla syntinen kaupunki ja meri.

Elääksemme, eikö vaellukseemme pidä sisältyä runsaasti monipuolisia syntejä, sellaisia, jotka tuottavat aisteille iloa? Miksi muuten haluaisimme elää? Jos syntejä on liian vähän, ne voivat yksipuolisuudellaan tehdä elämästä kuolettavan tylsää. Kun syntejä on riittävästi, ei ihminen ehdi harjoittaa mitään niistä tuhoavassa määrin, vaikka hän lopulta paheellisena vanhuksena johonkin syntiin kuukahtaa, kuten me kaikki.

Synnit tasapainottavat toisiaan. Paratiisissa kaikkien aikojen elämäntapakonsulttien hysteerisesti varoittamia syntejä oli tarjolla yllin kyllin; sitten Luoja tuli katumapäälle ja ilmoitti, että jokainen synti on hiellä ansaittava.

Rikastuakseen papit keksivät panna synnit verolle, koska huomasivat, että syntejä saattoi keksiä loputtomiin, salavuoteudesta juopotteluun, ja ihmiset sopivasti uhkailtuna maksoivat niistä mielellään sakkoa ja istahtivat häpeäpenkkiin. Suurta julkisuutta saaneen synnin jälkeen köyhimmälläkin oli jotain mitä muistella ja hymy huulilla ylpeillä.

Nykyisin synneillään ansaitsevat hyvin tuotteistettua propagandaa levittävät lääkärit, jotka perustelevat omaa ahneuttaan sillä, että syntisten hoito tulee yhteiskunnalle tolkuttoman kalliiksi, unohtaen kehaista, että onneksi nuo rahat päätyvät lähes lyhentymättä turvaan heidän yhtiöidensä veroparatiisitileille.

Sitä mukaa kun ihmiset yrittävät kuuliaisina karsia syntejään, lääkärit keksivät syntien listalle moninkertaisen määrän uusia muistamatta mainita, että henkisesti ja fyysisesti terve onnellinen ihminen elää vapaana vaistoaan kuunnellen ja valintoja tehden oman geneettisen erikoislaatunsa mukaan.

Sissit Tyynessämeressä. Vesi on kirkasta ja lämmintä kuin kylpyammeessa ja horisontin takaa vyöryvät mahtavat aallot antavat tehokasta hierontaa. Niihin on sekoittunut terveellistä merisuolaa.

Tätä kirjoittaessani tunnen äkillisen omantunnon pistoksen, koska huomaan harjoittavani nykyisistä kuolemansynneistä vaarallisinta, istumista, joka lääkärien mukaan tappaa, vaikka voisin terveellisesti astella Pattayan rantakatua raikkaassa merituulessa viemärien löyhkässä vihreistä tupakanlehdistä käärittyä sikaria poltellen; tämä on sitä runoilijan itsetuhoista elämää; mutta mennään asiaan.

Pattayalla tapaa varsin syntistä porukkaa, muun muassa suomalaisia saappaanheittäjiä, jotka viettävät talvea elämästä nautiskellen. Eräs heistä on lukijoidemme hyvin tuntema Esa Kokkonen.

Komea residenssi, jossa Esa vaimoineen asustaa, sijaitsee Tyynenmeren rannan tuntumassa. Terassilta aukeaa näkymä yli elämää kuhisevan vehreän kaupunkiparatiisin merelle. Esa yrittää viettää kaikkien ohjesääntöjen mukaista elämää. Aamuisin hän suorittaa kahden tunnin lenkin hiostavilla rantakaduilla, tekee voimisteluharjoituksia ja syö sen jälkeen vaimonsa laittaman terveellisen aamiaisen, josta ei kuituja puutu. Sanomattakin on selvää, että hän menee illalla ajoissa nukkumaan. Tupakkaa hän ei polta, mutta ottaa olutta ja votkaa ihan Saapassissin tahtiin hyvässä seurassa. Esan suuri pahe on thaimaalainen Tom Yam keitto.

Suomeen palattuaan Esa maksaa synneistään kovan hinnan. Suomi luottaa eläkeläisiinsä ja heidän loputtoman korkeaan työpanokseensa ja niissä talkoissa Esa vastaa useampaakin miestä niin kuin maaseudulla kasvaneen ja maailmalle onneaan etsimään lähteneen miehen kuuluu. Hän saneeraa asuntoja toisessa työpaikassa ja tekee korkeatasoisia sisustuksia toisessa. Lisäksi hän huolehtii Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn taloudesta ja hoitaa liiton yhteistyösuhteita moneen maahan. Tulevaisuus näyttää siltä, että liitto tarvitsee hänen palveluaan entistä kipeämmin, sillä jonkun on tehtävä liitossa töitä.

Urho Kekkoseksi epäilty mies, Sissi ja Kokkonen baarissa.

Esan naapurina asuu Kekkosen näköinen mies. Hän on syntyisin Pielavedeltä, Lepikon torpan lähistöltä. Kiistämme Veljen eokon liikkeelle laskeman huhun, jonka mukaan Urho Kekkonen eläisi Thaimaassa nimensä muuttaneena, koska hän lavasti dementiansa ja kuolemansa, kun hän ei ikämiehenä halunnut johtaa niin suurta maata kuin Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä, vaikka naapurin johtajat sellaista hänelle ehdottivat.

Jotain samaa Esan naapurissa ja Kekkosessa on, mikä viittaa yhteiseen pielaveteläiseen geeniperimään. Katsokaa miehen terävää, älyllistä katsetta ja hänen komeaa kekkoslaista nenäänsä. Samaa ilmiötä esiintyi omalla kotiseudullani. Isoisäni Matti oli tunnettu naistenmies, hauskanpitäjä ja humorististen tarinoiden kertoja. Jos en paljoa häneltä perinyt, niin on minulla Matin nenä. Samanlainen nenä on lähiseudulla monella muullakin. He ovat usein keskivartaloltaan melko täyteläisiä ja yllättävän moni ansaitsee elantonsa tarinoita kertomalla. Yhdennäköisyydestä seudullamme liikkui aikanaan erityyppisiä huhuja, mutta mitään geneettistä yhteyttä isokorpilaisten nenien välillä ei pystytty todistamaan.

Kekkosen näköisen miehen, Osmon, maailmaa kiertävät saappaanheittäjät tuntevat innokkaana saapasmatkaajana. Hän on sen rakennusfirman omistaja, jossa Esakin muilta kiireiltä ehtiessään tekee töitä. Hän on myös, paljastettakoon se tässä, saappaanheiton salainen tukija, joka ei halua tehdä siitä isompaa numeroa. Osmo on viettänyt Pattayalla Jongtien tienoilla 35 talvea peräkkäin.

Maalaispoika naiskauneuden keskellä. Osmon vaimo Mila, kansainvälisesti palkittu venäjänkielinen runoilijatar, ja Esan saapasmatkoilta tuttu vaimo Raili.

Osmossa ja Kekkosessa on ainakin yksi yhteinen luonteenpiirre, sinnikkyys. Yli 70 ikävuodestaan piittaamatta Osmo ei ole harkinnut jäädä eläkkeelle. Isoisäni Matti kuoli työnsä ääreen. Lääkäreitä hän sukumme kaikkien miesten tavoin kammosi. Kun sitten yksi mouhijärveläinen lääkäri, johon Matti hieman luotti, sai Matille kerrotuksi, että hän sairastaa keuhkosyöpää, joka tappaa pian, Matti lähti prahtin ajoon, kuten talvella 1958 joka aamu. Hänellä oli tuottoisa urakka. Monen entisen punavangin tavoin Matti arvosti varakkaan miehen mainetta. Parin – kolmen viikon päästä, eräänä aamuna tammikuussa, hän ei enää hengittänyt. Metsästä kuusen alta löytyi Matin salainen voimanlähde, joka auttoi häntä tekemään raskasta metsätyötä viimeiseen hengenvetoon saakka. Se oli iso pontikkakanisteri.

Sikari on kääritty isoista, vihreistä tupakanlehdistä.

Taistelupari

Tänä aamuna Esa ja Jari Pattayalla.

Aamulla heräsimme tuulen lempeästi kahisuttaessa palmupuita, kun ovelle koputettiin.  Siellä olivat Kokkoset. Istuimme terassille drinkille palmujen alle. Siitä ei ole montaa kymmentä metriä uima-altaalle. Hetken päästä siirryimme baariin.

Esaa en ole nähnyt viimeaikoina, vaikka olemme yhdessä hoitaneet saappaanheittoasioita neljännesvuosisadan. Välillä Esa aikoi hellittää ja vetäytyä eläkeläiseksi.  Saappaanheiton myrskyisät tapahtumat virkistivät kuitenkin hänen mielensä. Tunnen tuon luonteen piirteen, koska se on itsellänikin.  Me tunnemme täysillä elävämme siellä missä tapahtuu ja panokset ovat kovat. Epäilen, että säpinän alku saattoi pelastaa Esan hengen, sillä eläkkeellä on moni kuollut tyyneen tylsyyteen.

Voisi luulla, että missä saapassotien kaksi arpista veteraania kohtaa, siellä muistellaan menneitä. Kovissa paikoissa on oltu, mutta hauskaakin on ollut ja niin edelleen. Ja totta! Niistä muistoista voisi kirjoittaa pitkän tarinan. On kierretty maailmaa, seisottu podiumeilla urheilusankareina, hurmattu naisia, viihdytetty tv-yleisöjä, lobattu ministeriöitä, syöty mereneläviä saapastentehtaiden vieraina, tutustuttu outoihin kulttuureihin ja käyty lukemattomia saapassotia, joita silloin tällöin puhkeaa.  Puukot ovat heiluneet ja revolverit paukkuneet.  Tai ainakin niin kerrotaan.

Jostakin syystä meillä ei vieläkään ollut aikaa muistella menneitä, koska lähiajan haasteet saivat meidät liekkeihin. Suunnittelimme tulevia mielenkiintoisia neuvotteluita, jännittäviä strategisia siirtoja ja pohdimme lupaavia mahdollisuuksia saapasrintamalla, sekä maailmalla että kotimaassa.

Päätimme kuitenkin hieman rentoutua ja sovimme, että lähdemme lähipäivinä Tyynellemerelle kalastamaan.  Otamme kavereita mukaan ja tietysti olutta; annamme veneen henkilöstön opastaa, miten Thaimaassa syötti pannaan koukkuun; laskemme koukun lähelle meren pohjaa; hieman kalastelemme. Saaliin kanssa karautamme saaren valkohiekkaiselle rannalle ja annamme mukana olevien kokkien valmistaa kala-aterian.

Valkoviiniä pitää olla mukana.

Se liitelee aatosten yllä

Keskellä Jarmo Vuolanen.

Kiitos kaikille saapastovereille vuodesta 2012. Ei muuta kun kohti uusia seikkailuja. Unelmat Döbelnin MM-kisoista, Kinnulan SM-kisoista ja valkoisista saappaista ovat niin jännittäviä, että vaikka maailmaa hämmentävänä sissinä olen tanssinut saappaan kanssa jo 40 vuotta ja välillä irrottanut, niin ei mieleen tule lopettaa. Yleensä hommasta saa tarpeekseen lyhyemmässä ajassa. Ei saappaanheitosta.

Omalle motivaatiolleni kuluvana vuonna Jarmo Vuolasen kilpakumppanuudella oli iso merkitys. Itse asiassa emme me toisiamme ole tainneet julkisesti kiittääkään, vaikka olemme säännöllisesti kisailleet pitkään ja toisinaan melko tiukasti. Olemme kyllä satoja kertoja yksityisesti kiitelleet, kohteliaasta kätelleet ja halatakin tainneet. Tänä vuonna kättelimme monta kertaa ja tuo ikuinen kisailu muistoineen kannusti minut heittoihin, joihin muuten tuskin olisin innostunut.  Vielä kerran, kuin vanhojen aikojen kunniaksi, seisoimme Äänisen rannalla MM-pallilla rinnakkain, koska nykyisin tällaisilla aikojen koettelemilla veteraaneillakin on oma sarjansa. Hieman minua jo hävetti, koska en minä enää niin iso tähti ole, että ihan mitaleilla ja pokaaleilla palkita pitäisi ja maammelauluja laulaa. Tuoppi riittäisi.

Ensi kerran tapasimme Kerkkoon SM-kilpailuissa lauantaina syyskuun 12. päivä vuonna 1989. Kisa oli saappaanheiton SM-tasolla meille kummallekin ensimmäinen ja rinnallamme oli 70 erilaisen urheilutaustan omaavaa jättiläistä, joista useimmilla lihakset pullistelivat enemmän kuin meillä. Paikallinen lehti kirjoitti kisan jälkeen, että ”melko pienikokoinen Jari Isokorpi voitti”.  Painoin 87 kiloa, mitätöntä siihen nähden, kun kaverit keskimäärin rinnalla olivat samaa kaliiberia kuin kehonrakennuksen Pohjoismainen mestari Markku ”Make” Leppänen tai voimanoston raskaansarjan erikoismiehet Prinkkala ja Perttula. Iso oli myös kiekkojätti Myllykangas. Siihen aikaan voittoa tavoitteli monenlaista moukarimiestä ja kuulajättiä. Suurin kaikista taisi olla painonnostaja ja voimamieskisailija Kari Korpi, möykyn kannon maailmanennätysmies. Laillani Vuolanen, kymmenottelun nuorten suomenmestari, lukeutui varmasti yleisön silmissä niihin pienikokoisiin, me emme juhlineet massalla, mutta olimme melko vikkeliä.

Ensiurani lajin huipulla ei kestänyt pitkään. Oitis kentällä saappaanheiton suomenmestareihin lukeutuva Markku Leppänen ilmoitti, että kehonrakennusta ja muuta voimaurheilua Keravalla harjoittava  Maken talli järjestää seuraavana päivänä saappaanheittokisan, jossa mestarista on mahdollisuus  saada revanssi, tervetuloa sinne! Markun silmistä näin, että hän tosissaan halusi revanssin.

Keravan hiekalla voittoon liidätti Vuolanen. Omaa itsetuntoani hiveli, että toiseksi pisimmälle heittäneenä onnistuin pitämään voimamiehet takana. Vuolasten ja kaltaistemme tulo oli osaltaan käynnistämässä saappaanheitossa vauhtiheiton valtakautta, joka jatkuu edelleen.  Jäykän saappaan kuviteltiin palauttavan voimakorosteisen heiton takaisin kunniaan, mutta kävi päinvastoin: vauhtiheittäjistä tuli entistä ylivoimaisempia. Voi olla niinkin, että heittourheilussa välineellä ei taida kovin paljon heittäjien järjestykseen olla väliä silloin, kun he muistavat harjoitella. Toisaalta vauhdin käyttö vasta vaatiikin voimaa, ehkä hieman enemmän ja monipuolisempaa kuin pelkällä painonnostolla ja bodauksella on mahdollista saada. Mutta sekä voiman kasvattamisessa että harjoittelun nautittavuudessa kuminen väline on ylivoimainen. Se on hauska; se motivoi ja aktivoi lihaksia monin verroin enemmän kuin jäykkä ja se kiinnostaa enemmän harrastajia kuin hankalasti heitettävä ”löysä” tai vaikeasti tartuttava ”jäykkä” yksilö.

Mutta palataan vielä saappaanheitolle paljon julkisuutta tuoneeseen heittäjään nimeltä Markku Leppänen.  Hieman ennen talven tuloa hän soitti ja kutsui Keravan kentällä heitettävään kisaan. Lehdistö oli kutsuttu paikalle. Vettä  vihmoi, tuuli vinkui, oli pirun kylmä. Make verrytteli osallistumalla moukarikisaan.  Sellaiset rapeat 60 metriä mötikkä lensi. Sitten tartuttiin saappaaseen. Heitin ensimmäisellä johtoon ja matkan varrella paransin. Olin likomärkä ja kohmeessa mutta  kärjessä vielä, kun olin viimeiseni heittänyt.  Maken vuoro tuli  lopuksi. Hän keskittyi huolellisesti. Sitten pani saappaan sivuun, riisui paidan pois ja hyvin ruskettuneena lihakset pullistellen jatkoi keskittymistä. Sitten pari pyörähdystä ja Kontio liiteli puoli metriä tuloksestani ohi. Seuraavana päivänä Keravan lehdessä luki, että kylän oma poika Markku Leppänen voitti, vaikka vastassa oli todella iso kaveri, väkivahva Jari Isokorpi.

Seuraavana keväänä soitin Markulle ja kutsuin hänet Riihimäelle Ronttosten avauskilpailuun, 24-tuntiseen saapasmaratoniin. Palkinnot olivat todella arvokkaat ja hienot. Markku tuli, kuten myös naisten suomenmestari Soili Mustajoki. Arvelen, että Make  siinä vaiheessa ei enää tosissaan uskonut voittavansa, mahtoiko halutakaan, mutta esiintyminen yleisön edessä oli hänelle hauskaa showta, josta hän nautti täysin rinnoin.

Sen jälkeen kun Markku Leppänen poistui saapaskentiltä, hän kunnostautui Valentin Konosen valmentajana. Yhteistyö johti kävelyn maailmanmestaruuteen.  Markku oli älykäs ja monipuolinen urheilija. Hän oli aikanaan Richy Bruchin ohella  eräs heistä, joka rinta pystyssä ja hyvin perustein ilmoitti olevansa maailman paras saappaanheittäjä ja  hänestä näki, että hän oli  siitä ylpeä.

Tyynenmeren sissit tulivat kylään

 Jason Christiansen heittää yli 38 metriä.

Runsas kaksi vuotta sitten Kansainvälisen Saappaanheittoliiton IBTA:n porukka teki vierailun Uuden-Seelannin saappaanheiton maailman-pääkaupunkiin Taihepeen ja sen Gunboot Day tapahtumaan. Me suomalaiset ja kaksi saksalaista olimme siellä esittelemässä eurooppalaista saappaanheittoa ja esiinnyimme muun muassa Uuden-Seelannin television pääuutislähetyksessä.

Viime viikonloppuna Uuden-Seelannin edustajat tekivät vastavierailun Lopen Ourajoen tukikohtaamme.  Ryhmään kuuluivat Gumboot Dayn vetäjä Elizabeth Mortland, Jason Christiansen ja Jasonin 85-vuotias isoisä, maanviljelijä Colin Mortland.


Opittuaan piliotteen Colin heitti 25 metriä.

Jos jollekin kuuluu kunnia Uuden-Seelannin ja meidän porukamme yhteensaattaamisesta, tuo henkilö on Jason, ystäväni yli kymmenen vuoden takaa. Muistan elävästi, kun Jason,  Suomeen amerikkalaisfirman palvelukseen asettunut it-mies, ilmestyi selkäni taakse Järvenpään Rantapuistossa Etelä-Suomen cupin syyskilpailussa ja sanoi englanniksi: ”Tiedätkö mitä, minun äitini Elisabeth on kollegasi saappaanheitossa. Hän järjestää syntymäkaupungissani Taihepessa isoja kisoja.” Vastasin, että ”tiedän, olen huomannut netistä.”

Jasonin välittämänä e-mail-suhteemme Elisabethin kanssa alkoi vähitellen lämmetä ja vuosien päästä, yllättäen, istuimme Tyynenmeren rallikuningattaren, Elisabethin, kyydissä kiitämässä yli Uuden-Seelannin korkeiden vuorien Elisabethin opettaessa minulle englanninkielen oikeaa ääntämistä.

 

Elizabeth kilpaili aikanaan rallissa Hannu Mikkolan kanssa. Nyt lajina on saappaanheitto.

Uuden-Seelannnin reissulla tutustuimme Taihapen uskomattomaan porukkaan muun muassa paikallisella työväentalolla, Rotary-klubilla ja hienoissa illanvietoissa, joissa saaren kuuluisa valkoviini maistui ja lammas paistui. Perehdyimme James Cookin löytämän saaren herkkuihin.  Uneksimme saappaan liidosta kauas yli sinisten merten. Olimme silloin jo lähellä päämääräämme. Suomalainen saappaanheittäjä ei kisaamaan paljon Uutta-Seelantia kauemmaksi pääse, eikä uusiseelantilainen pääse valtavasti Suomea pidemmälle.

Haaveisiimme kuului IBTA:n  Tyynemeren tukikohdan perustaminen  Taihepeen, josta käsin maailman hauskin urheilulaji voisi valloittaa Australian ja muut Tyynenmeren valtiot  ja  ottaa ne osaksi saappaanheittäjien  kansainvälistä kulttuuria.  Ajatus tuntui paratiisilliselta: silloin kun Uudessa-Seelannissa on talvi, on Suomessa kesä ja päinvastoin. Saappaanheittäjällä, joka ei maailmaa pelkää, olisi tästä lähtien ikuinen kesä.

 

Uuden-Seelannin liiton ja IBTA:n välinen palaveri pidettiin Ourajoen terassilla.

Kun nyt tapasimme Ourajoen terassilla, huomasimme, että yhteinen unelmamme on edennyt pienin askelin eteenpäin. Uudessa-Seelannissa toimii jo saappaanheittoliitto, joka tänä syksynä on valmis liittymään IBTA:an. Gumboot Dayn kautta Uusi-Seelanti on aloittanut kilpailukosketukset autralialaisten heittäjien kanssa. Viimeiset kaksi Gumboot Dayn kisaa on käyty IBTA:n välinein ja säännöin, lukuun ottamatta sallitut heitot kuuteen rajoittavaa pykälää. Ensi vuonna kilpailussa heitettäisiin kuuden heiton finaali, joka olisi IBTA:n virallinen kilpailukalenterikisa.  Gumboot Day voisi toimia myös karsintana, jossa valittaisiin Uuden-Seelannin maajoukkue lajin maailman-mestaruuskisoihin. Tosin MM-matkan rahoitus oli ratkaisematta vielä.

Söimme merilohikeittoa, josta Jason totesi:  ”Salmon is a Finnish lamb.” Uudessa-Seelannissa ei ole lohta, vain sateenkaarirautua, jota saa pyydystää  luvanvaraisesti henkeä kohti kuusi kappaletta, mutta sitä ei saa kaupassa myydä.  Olin havaitsevinani, että ”suomalainen lammas” maistui vieraille. Tällä kertaa vieraat eivät ehtineet saunomaan, mutta Jasonin kanssa sovimme, että jatkamme lähiaikoina kansainvälisen yhteistyön ideointia saunan lauteilla.

Elizabeth tutkii videoita Petroskoin MM-kisoista.

Ilo irti elämästä

 

Kaunista on heittää ja hauska on elää, maita, mantereita kuljeskella.

Saappaanheiton 20. maailmanmestaruuskilpailuissa heinäkuussa 2011 heitettiin Viljandin kaupunginstadionilla kaksi helteistä päivää. Niitä seurannut yö pyhitettiin juhlimiselle.

 

kaksipappaa2011

Saappaanheitto tuli suomalaisten tuomana Viroon vuonna 1993. Paljon on heitetty ja ystävyyksiä luotu kielisukulaisten kesken siitä lähtien. Vanhat kaverit, Toomas Viigand, – Viron mestari 1990-luvulta – ja Saapassissi nostavat maljan uusille, menneille ja tuleville saappaanheittosukupolville.

eevaville2011

 Kun Eevan ja Villen edustama Saapasseura Ronttoset perustettiin vuonna 1989, oli saappaanheiton vuoden 2011 miesten maailmanmestari Ville Huuskonen yksivuotias ja naisten maailmanmestari Eeva Isokorpi neljän vuoden vanha.

naisjoukkueet2011

 Maailman parhaat naisjoukkueet palkitaan. Lavalla Ronttosia ja kaksi joukkuetta Rautavaaran Iskua.

ronttoset2011

 Ronttosten voittoisat naisten ja miesten joukkueet juhlivat Inkeritalon nurmikolla: vasemmalta ”Iso”-Tuija Nuutinen, Eeva Isokorpi, ”Pikku”-Tuija Salonen, Saku Paavola, Ville Huuskonen ja Miika Paavola.

marikajari2011

 IBTA:n hallituksen suomalaisjäsen Marika Kivimäki ja Jari Kivimäki.

tiiapekka2011

 Rautavaaran Iskun Tiia Koskelo ja Ronttosten Pekka Aaltonen juovat seurojen ystävyyden maljan.

saksalaisia2011

 Saksan maajoukkue juhlatunnelmassa. Pöydässä oikealla Rauen Latexin heittäjät Enrico Achtenhagen ja Sebastian Pehctold.

eci20111

 Berliinistä kotoisin oleva Eckehard Dux päätti vuonna 2003 tehdä dokumenttielokuvan saappaanheitosta ja tapahtui jotain mitä TV-mies ei etukäteen arvannut. Hänestä tuli saappaanheittäjä.

italianmiehet2011

Italia on saapasmaa, yksi parhaista! Keskellä maajoukkueen kapteeni Pierluigi Peroni. 

mona2011

Äitiyslomalta palannut Mona Koskelo is back! Tuloksena Viljandista joukkuepronssia. 

ylivieska20111

 Vieskan Virsun heittäjät Arto Ainasoja ja Jari Myllykangas eivät jääneet ilman MM-mitalia Viljandissa. Virsu otti miesten seurajoukkuekisassa hopeaa, kuten vuotta aikaisemmin Niepolomicessa. Myös Rautavaaran Iskun hopeanaisella Tiia Koskelolla on hyvä syy juhlia.

pasik2011

 Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin.

rautavaaralaisia-2011

 Rautavaaran Iskun nuoret heittäjät Saila Kokkonen, Kimmo Kokkonen ja Mona Koskelo.

pappoja2011

 Tom Malinen USA:sta – Esa Kokkonen, Martti Järvinen ja Jouni Perttula Suomesta.

kolmelegendaa2011

 Kolme maailmanmestaria vuosien varrelta: Jouni Viljanen, Saku Paavola ja Jari Nuutinen.

Thaisaunan lauteilla

sauna

Seinässä oven yläpuolella lukee sauna. Kiuas on sähkökiuas mutta kiulu on veistetty kumipuusta. Löylykippo on kookospähkinän kuori. Lämpöä ylälauteella on noin 65 astetta.

-Veli veli ve-eli  hot, sanoo thaityttö hymyillen.

Vastaan Jees – ja riisun housuni.

Tyttö panee vilvoitteluhuoneen puolella vihreän teen pannuun hautumaan ja kumarran hänelle kunnioittavan lootuskukkakiitoksen.

Nousen lauteille. Vesi kiulussa on kylmää. Valutan sitä kiukaalle. Lämpöinen höyry kietoo minut. Lämpimän viidakkosateen rummuttaessa saunan kattoa suljen silmäni.

Mietin, miten hienoa on, kun erilaiset, vuosituhantiset perinteet kohtaavat toisensa ja imevät elinvoimaa toisiltaan, säilyttäen itseytensä ja vahvistaen sitä. Mietin ylpeänä ensiksi suomalaisuutta ja sitten thailaisuutta ja thain kieltä.

Thai oli Kauko-Aasiassa ainoa seutu, josta milloinkaan ei tullut siirtomaata. Ehkä tarina on vähän samanlainen kuin suomalaisilla: oma  erilaisuuden luoma itsetunto esti thaita sulautumasta mihinkään vuosisataiseen valtavirtaan ja pakotetusta taipumisesta  huolimatta alistumasta. Suomenkielellä Thaimaa tarkoittaa vapaiden ihmisten maata.

Thain sanat ovat tavuja, jotka eivät taivu. Koska tavuja maailmassa on vain vähän, thain sanojen merkitys määräytyy sen mukaan, millä sävelellä tavu lausutaan. Lausuntasäveliä on thaissa viisi: korkea, perus ja matala sekä nouseva ja laskeva. Siksi thai on musiikkia: korvalle niin kaunista kuulla.

Sävelistä huolimatta tavuja on thaissa liian vähän, jotta niillä voisi ilmaista maailman ilmiöiden koko rikkautta. Siksi thaikielessä on mielenkiintoinen yhdyssanatekniikka, jossa on omaperäinen mutta luonnollinen logiikka.

Thaissa kauppias on kaupan isä ja asiakas kaupan lapsi. Ampuja on aseen isä ja luoti on aseen lapsi.

Mietin, että samaa ajatuskulkua noudattaen saappaanheittäjä on saappaanheiton isä ja saapas on saappaanheiton lapsi. Ja esimerkiksi IBTA on maailman saappaanheiton isä ja kansallinen liitto on maailman saappaanheiton lapsi. Sitä, onko Suomen liiton puheenjohtaja IBTA:n presidentin lapsi epäilen, koska Pasi Kusmin on minua vain viisi vuotta nuorempi.

Suomalainen on korvenraivaaja ja thai on sisukas. Suomalainen on iso ja thai on pieni. Suomalainen menee vaikka seinästä läpi ja thai hymyilee ja kumartaa. Usein vastakohdat täydentävät toisiaan. Siitä olen varma, että sekä suomalainen että thai maksavat velkansa.  Uskon, että thaista saa Suomeen hyvän emännän ja suomalaisen ja thain lapsista tulee hyviä työmiehiä.

Niitä tarvitaan Suomessa, Thaimaassa, Suomen Saappaanheittoliitossa ja IBTA:ssa!

Thaisaunan jälkeinen suihku oli virkistävän kylmä. Tyttö kaatoi minulle kuppiin vihreää teetä ja tarjosi kolme keksiä.

-Veli veli ve-eli  hot, hän sanoi myötätuntoisena.

Vastasin: Jees.

laude

Sissin viidakkovala

kumipuu11

Kumipuut ovat Kauko-Aasian hiilinielu.

Kumisaapashipin unelmasta tuli totta. Hän viettää kesäpäivää Nirvanassa, Thaimaan Phuketin saarella, josta kolmasosa on kumipuumetsää. Ajatelkaa hitaasti, niin pääsette rytmiin: Tyynenmeren tuulessa keinuvaa kumipuumetsää!

 Thaimaa on Phuketin ansiosta maailman suurin luonnonkumintuottaja. Kumi on Phuketin saaren pääelinkeino.

Toinen saarelaisten tulon lähde on turismi: saarella asuu 300 000 ihmistä ja siellä käy vuosittain kymmenen miljoonaa turistia. Kumi, turismi ja paratiisillinen ilmasto ovat seikkoja, joilla on merkitystä maailman hauskimman urheilulajin, saappaanheiton, näkökulmasta.

Niistä tärkein on kumi!

Kun me luomme maailman hauskimman ja parhaan urheiluvälineen, me tarvitsemme luonnonkumia, Kauko-Aasian metsien luontoäidin maitoa.

Luonnonkumissa on viisi ominaisuutta, jotka tekevät siitä ylivoimaisen urheiluvälineen raaka-aineen: 

1) Kumi on kimmoisampi kuin yksikään toinen tunnettu materiaali, mukaan luettuna keinokumi. Ihmisen lihakset ovat kimmoisat. Parhaita urheiluvälineitä ovat sellaiset, jotka toimivat ihmisten kehon kanssa yhteen. Ihmiskunnan suurin urheilullinen innovaatio oli Amazonin viidakossa 4500 vuotta sitten keksitty kumipallo, kunnes suomalaiset keksivät kumisaappaan ja sen liikunnan hauskuudelle tarjoamat mahdollisuudet. Intiaanit saunoivat. Suomalaiset saunovat. Thait saunovat. Mitä yhteistä?

 2) Luonnonkumi on kitkaisempi kuin yksikään toinen urheiluvälineissä käytetty materiaali. Pito-ominaisuudesta johtuen mm. formula-autot käyttävät renkaiden pinnassa luonnonkumia. Autourheilu polttaa sitä suruttomasti asvalttiin: mikä häpeä!  IBTA:n hyväksymä pitospray ja luonnonkumi takaavat heittäjälle täydellisen pidon. Heittovälinettä ei 100-metrin heitossa tarvitse puristaa yhtään ja hieman lyhemmät heitot onnistuvat ilman pitosprayta.

3) Kimmoisuudesta johtuen luonnonkumi on elastisin materiaali. Välineeseen voi tarttua millaisella otteella tahansa ja se palautuu välittömästi muotoonsa. Samaan ei pysty mikään muu materiaali. Koska ihmiset ovat erilaisia, yksilöllisen toteutustavan turvaaminen liikunnassa on verraton rikkaus ja se tarjoaa mahdollisuuden laajaan harrastajapohjaan.

4) Luonnonkumi on halpaa. Puolitoista kiloa sitä saa ostaa 40 bahtilla eli noin eurolla. Koska heittosaappaassa tarvitaan myös muita materiaaleja, muun muassa hiiltä, euron maksavasta raaka-ainemassasta saa kolme heittosaapasta. Kolmekymmentä senttiä luonnonkumikustannukseen ei ole paha hinta. Sitä paitsi, luonnonkumista ei tule pulaa, sillä tuotanto kasvaa voimakkaasti – nykyään luonnonkumia on kaupan yhdeksän miljoonaa tonnia vuodessa, vuonna 2020 ennusteiden mukaan jo 13 miljoonaa tonnia eli 13 miljardia kiloa. Tuo määrä on tarpeeksi meille saappaanheittäjille  –  kumia riittää vielä kondomeihin  ja tutteihin, jopa formula-autojen renkaisiin.

kumimassa1

Yksi kumilevy maksaa noin euron. Siitä riittää materiaalia kolmeen heittosaappaaseen.

5) Luonnonkumi on ekologinen tuote. Kumipuuvauva kasvaa seitsemän vuotta, ennen kuin se on lypsettäväksi kypsä. Kumiaan se valuttaa pahkakuppeihin 13 vuotta ja sinä aikana tropiikin lämmössä se kasvaa korkeaksi puuksi. Maidon ehdyttyä, puu kaadetaan ja runko viedään Kauko-Idän suomalaiselle  vaneritehtaalle ja tilalle istutetaan uusi kumipuun taimi. Hyvin hoidettu ja kasvava kumipuu on paras mahdollinen hiilinielu – mitä nopeampaa on sen kasvukierto, sitä enemmän se käyttää hiilidioksidia. Tukemalla luonnonkumituotantoa me olemme pelastamassa maailmaa!

Kun halutaan maailman paras urheiluväline, tarvitaan paras materiaali ja parhaat tekijät, niin yksinkertaista se on. Kun meillä on uskottava formaatti, tarvittava raha on järjestelykysymys.

Ja lopuksi se Saapassissin vala keskellä kumipuuviidakkoa: ”Minä haluan olla tekemässä hyvää ja vastustamassa pahaa! Niin kauan kuin elän, lupaan blogata hyvien asioiden puolesta ja pahoja asioita vastaan. Hyvin blogattu on puoliksi tehty!”

kumipuu21

Tippuu, tippuu…Kumipuu lypsää maailman elastisinta maitoa 13 vuotta.

kumimassa2

Raakakumi prässätään levyiksi ja kuivatetaan auringon paahteessa. Taustalla kuivuneita kumimassalevyjä

Pessimistinen yksinpuhelu

Turhuuksien turhuus. Kaikki on turhaa. Aurinko on pois. Sanokaa minun sanoneen, ei se koskaan enää nouse. Isä aurinkoinen nousee.  Optimismi on lapsellista, typerää, itsepetosta. Maailma on kylmä paikka. Ja kylmemmäksi se tulee. Ikuiseksi,  jäiseksi, pimeäksi ryssän helvetiksi. Ei ilmasto lämpene. Se jäätyy. On turha mitään yrittää. Hullukin tietää, ettei se kannata!

Ihmiset on pois klubista. Joku  sanoo, että se johtuu Bresnevistä. Sanokaa minun sanoneen, että johtuisikin. Bresnev oli hieno mies, Staliniin verrattuna. Mutta Bresnev on kuollut. Stalin elää. Ja kun Stalin elää, ihmiset on nirhattu, henkisesti, hiljaisiksi, kuolleiksi, kukin vuorollaan. Täällä saappaanheittäjien tyhjässä maassa Pohjois-Korea voi hyvin ja kasvattaa suosiotaan. Yksi toisensa jälkeen sulkeutuu. Kaikki ihmisrauniot odottavat mykkinä hirttoa Pohjois-Korean klubissa ja kuka missäkin, omissa oloissaan. Siihen klubiin kirjoittaa vain Stalin. Pikkuhitlerit nöyristelevät ja tekevät natsitervehdyksiä. Josef listaa nimiä: likvidoidaan!

Sanokaa minun sanoneen, saapasuudistusta ei tule. Koppuralla heitetään. Ikuisesti. Kuka heittää. Ihmiset sulkeutuvat. Täällä saappaanheittäjien tyhjässä maassa, ryssän helvetissä liitokoppura lentää ilman liitoa ja iloa.  Ei voi vähempää kiinnostaa.

Josef haluaa poistaa huonon ilmapiirin esteet ja ilmiantokirjeitä selatessaan julistaa: Valhe on totuus. Tekaistujen ilmiantojen tekijät kirkuvat kuorossa: Jossu puhuu asiaa! Kunnialliset saavat jokainen uuden synkän elämäntarinan, joka muuttaa heidät yksi toisensa jälkeen epäihmisiksi, joiden ihmisarvo viedään ja heidät henkisesti nirhataan.

Komerossa on pimeää. Katossa palaa sähkövalo. Otsalleni tippuu kylmää nestettä. Pikkuhitlerit ulkona huutavat: Stalin Suomen Saappaanheittoliiton hallitukseen niin jo alkaa tapahtua. Valhe on totuus!

Suomalaisen shamaanin on välillä masennuttava. Vajottava maan alle. Manalaan. Sen keskitysleireihin. Ja vielä syvemmälle. Maisteltava välillä kärpässientä, jotta jaksaisi kaamoksen pohjaan asti. Kun sieltä nousee, on uudestisyntynyt ja täynnä toimintatarmoa.

[HTML1]

Opiskelukaverini Hannu Saha teki hienoja tulkintoja Yrjö Jylhän runoudesta 1970-luvulla. Jylhän, tuon pelottoman Taipaleen luutnantin mieliharraste oli urheilu- ja sotarunouden ohella itsetuhorunous.

Heittourheilijan seksielämä

Hippeilyyn taipuvaisena olen miettinyt sitäkin kysymystä, miksi ihmiset harrastavat seksiä. Ainoa vastaus, jonka olen keksinyt, on se, että seksi on hauskaa. Jos se lakkaisi olemasta hauskaa, ihminen kuolisi sukupuuttoon.

Harrastajafilosofina olen pohtinut myös sitä, miksi dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon. Lakkasiko niiden seksi olemasta hauskaa? Jos lakkasi, olen vakuuttunut siitä, että syynä ei ainakaan ollut niiden iso koko. Entisenä pikkupoikana ja nykyisin melko isona olen havainnoinut, että isojen seksi se vasta komijaa onkin. Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Saappaanheitto muistuttaa seksiä ainakin siinä mielessä, että se on hauskaa. Kun se lakkaa olemasta hauskaa, sille uhkaa käydä kuten dinosaurukselle.

Heittoliikunta on ihmiselle myötäsyntyistä hauskaa. Jos ette usko, katsokaa pikkupoikia ja niiden heittelyintoa. Se vain on ikävää, ettei kaupungeissa mitään saa heittää. Kun heittoväline niin ihanasti lentää, sen osumispaikassa aina jotain hajoaa. Vanhemmat toruvat. Ihmisen hyvinvoinnille tärkeästä heittämisestä on kyläyhteisöissä tullut syntiä. Siksi parhaat heittourheilijat tulevat sieltä, missä on tilaa: Suomesta, sen haja-asutusalueilta.

 Olen varma, että jo alkusuomalainen valitsi ammattinsa ja asuinpaikkansa siksi, että siinä sai kaloja, hylkeitä ja peuroja saalistaessa melko paljon heitellä. Elämä maistui elämältä ja se oli hauskaa. Mutta hän olikin mies, ei marjanpoimija. Naiset poimivat marjoja ja keräsivät järvestä vesipähkinöitä, joita metsämiehet heittelivät kokolihan kyytipoikana suuhunsa isoilla kourillaan. Naiset viljelivät myös hieman ohraa. Mutta eivät suomalaiset sitä puuroksi keittäneet – me vieläkin vaistomaisesti tiedämme, että puuro on epäterveellistä – vaan he panivat ohrasta oluen. Saunailtoina makkaraa ja olutta nauttien elämä suomalaisilla oli kaksin verroin hauskempaa ja terveiden elämäntapojen ansiota seksikin maistui: siksi me olemme tässä.

kuu

Suomalaiset tulivat Suomeen hyvien heittourheilumahdollisuuksien perässä. Luonnonkauniita heittokenttiä oli jääkauden jälkeen paljon.

Kun olin pikkupoika, minulla oli kaksi rakasta harrastusta: pyöriminen ja hetekalla pomppiminen. Harrastin niitä todennäköisesti siksi, että molemmista tulee humalaan. Humala eli loveenlankeaminen, tuonpuoleiseen meno ja korkeammalle asteelle nousu on suomalaisen kehon ja mielen terveydelle tärkeää. Tuonpuoleisesta tarinoita kertomalla saa viisaanmiehen maineen ja aika usein se reissu rentouttaa.

Poikasena pyöriessäni minulla oli monesti jokin esine kädessä, jonka laskin vapaaseen liitoon. Olin 12-vuotias, kun kiinnostuin kiekonheitosta. Siinä sai pyöriä, laskea irti ja nauttia liitoon samaistumisen tunteesta. Kun talvella ei voinut heittää, tuli kiekonheitto, sen tanssillinen rytmi ja tajunnan räjähtäminen kiekon irrotessa sormista uniini. Kiekonheitto oli maailmassa hienointa mitä tiesin, kunnes 17-vuotiaana ensi kerran tutustuin saappaanheittoon.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä on tarinoita kertova metsämies Taula-Matti, vanhimman suomalaisen ammatin harjoittaja, joka aina päättää kertomuksensa virkkomalla: ”Ja sitten me ryypättiin.” Se on kansalliseepoksessamme eniten esiintyvä lause. Kävi sitten niin, että kaupunkilainen kasvissyöjävihreä August Alqvist hermostui ja käynnisti Kiveä kohtaan mustamaalauskampanjan, joka markkinoi teosta niin hyvin, että  metsäläiseen sieluumme täydellisesti vetoava Kivi sai julkisuutta ja hänestä tuli kansalliskirjailijamme. Kummasti työpaikkojen kahvihuoneissa perjantaisin tuo Taula-Matin loppuhuipennus luo tunnelmaa ja viikonlopun odotusta vieläkin.

Olen mielessäni miettinyt, että jos kirjoittaisin saapasblogejani Taula-Matin tekniikalla, millaisen suosion ne mahtaisivat saada. Iskisivätkö Heittäjien klubissa augustalqvistit minua markkinoimaan?

Enhän minä tietenkään niin tee. Vaikka kova sissi olenkin, en ole sentään niin hurja kuin Kivi. Sitä paitsi jokaisen kirjailijan kannattaa kirjoittaa hieman eri tavoin kuin esikuvansa ja ainakin yrittää kertoa jotain ennenkuulematonta. Tai ainakin kertoa, ehkä samoista asioista kuin Kivi, mutta hieman eri sanoin.

Kun aloimme heittää saapasta, meidän suomalaisten metsäläisten innostus oli valtava. Saimme pomppia, pyöriä ja laskea vapaasti irti. Saappaat olivat siihen aikaan kumia ja ne tuntuivat mukavilta kädessä. Vartalo jännitettiin niin kuin metsämies jännittää jousensa. Saapas oli siihen aikaan paljon nykyistä isompi. Siinä oli leveä ja pitkä siipi. Sen hidas, majesteettillinen liito taivaalla lumosi heittäjän ja katsojat.

Heittosaappaan kehittäminen on tärkeää siksi, että laji pysyy hauskana. Muuten sille käy samalla tavoin kuin dinosaurusten seksille.

[HTML1]

Saappaanheitto ja Pähkinäsaaren rauha

konkelo

Rauhantyö on hieman kuin konkelon purku. Liekö sattumaa, että suomalaiset ovat molemmissa hyviä (sissin onnistunut purku ja Martti Ahtisaaren rauhanpalkinto)?

Tänään vietettiin maailman rauhanpäivää ja toimittajat kyselivät radiossa toisiltaan rauhanaiheisia kysymyksiä.

Kysymyksistä mielenkiintoinen oli seuraava: Kaikki tietävät, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, mutta kysymys kuuluu, mitkä maat sen solmivat?

Nuorten miesten joukkue veikkasi Italiaa ja Ranskaa. Nuorten naistoimittajien joukkueella jo poltti. He ehdottivat, että rauhansopimuksen tehneet maat olivat Suomi ja Venäjä.

Aivan oikein! Pähkinäsaaren rauhassa määriteltiin ensimmäistä kertaa Suomen ja Venäjän raja. Mutta hetkinen … eihän Suomea, eikä Venäjää – ei kumpaakaan – vuonna 1323 ollut vielä olemassa. Mitkä maat siis solmivat Pähkinäsaaren rauhan?

Kansakoulusivistyneistö todennäköisesti lonkalta tietää Pähkinäsaari-kysymyksen oikean vastauksen, mutta monelle nykysivistyneistön kattokruunun kirkkaimmalle sähkökynttilälle pähkinässä saattaa olla purtavaa. En vie lukijalta oivaltamisen iloa tarjoamalla oikean vastauksen vaan toivon, että lukijani blogini osiossa kommentit ehdottavat Pähkinäsaari-pähkinään ratkaisua. Arvatakin saa.

Sellaisia ihmisiä, jotka tietävät millaisista asioista maailma on aikojen kuluessa rakentunut ja miten se toimii, sanotaan sivistyneiksi.  Sivistyksestä on se hyöty, että tuntemalla synnyt syvät perin pohjin, me voimme niiden päälle rakentaa suuria unelmia ja hienoja tulevaisuuksia.  Useimmat tulevaisuuden rakennuspalikat on historiasta poimittavissa, kun ne oivaltaa. Historia tarjoaa ihmiselle pelimerkit lähes mihin peliin tahansa.

Kuuhun ei olisi lennetty, ei hippiaatetta luotu, eikä saappaanheiton maailmanvalloitusta tehtäisi ilman kirjapainotaitoa ja kymmentuhatvuotista muistiin merkittyä ihmisen suurten hölmöilyjen ja nerokkuuden historiaa. Suurmiehet ja suurnaiset – niin kekkoset kuin sibeliukset ja tuomasholopaiset – rakentavat aina toistensa olkapäille historian hyvin lukeneina. Sivistystä kunnioittavassa maailmassa, sivistyksen verkostoissa, me kaikki saamme olla suurmiehiä ja suurnaisia. Eri asia on se, kuka meistä haluaa.

Sivistyksessä on ihmiskunnan suurin pääoma henkisesti ja rahallisesti. Lisäksi se sisältää mammuttimaisesti sellaista pääomaa, jota kukaan ei ole ehtinyt jalostaa ja muuttaa rahaksi – tai edes halunnut.

Saappaanheitto on mainostettua suomalaista hulluutta. Mutta lisäksi siitä kehittämällä tulee osa eurooppalaista sivistystä, osa historiaa ja osa maailman yhteistä pääomaa. Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin mainitsi kesällä radiohaastattelussa, että saappaanheitto voi tulevaisuudessa olla Suomen uusi Nokia.

Saappaanheitto on pääomaa samalla tavalla kuin raakatimantti. Siitä ei ole vielä kirjoitettu historiaa. Sen jalostusta varten on olemassa pelimerkkivaranto, mutta sen pintaa on hiottu vain hieman. Se pääoma sijaitsee saapassukujen päissä. Kun se historia jonkun vuoden päästä ilmestyy suomeksi, kansallinen tajunta saattaa jo siitä räjähtää.

Menneen viikon veteraanikeskustelu Heittäjien klubissa osoittaa, että historian – ja siis sivistyksen – arvostusta esiintyy saapassissijoukossa. Veteraanijärjestöt ovat kohtuurikkaita, mutta kun niiden varat joskus pannaan liikenteeseen, varmasti ne sijoitetaan suomalaiseen kulttuuriin. Näen rautavaaralaisheittäjien toiminnan symbolisena tekona, arvostuksena merkittävää suomalaista saavutusta kohtaan, jonka mediaseksikkyys joitakin kymmeniä vuosia sitten oli vähäisempi kuin saappaanheiton. Veteraanien esimerkki kelpaa saapassisseillekin: historian valmiita käsikirjoituksia – jota edusti mahtimaassa kahdesti luonnosteltu Suomen valtaus – voi jokainen muuttaa omalla toiminnallaan.

Sivistyneen ihmisen elämässä on se hyvä puoli, että hänen ei tarvitse hosua ja juosta joukon mukana. Hän voi rauhassa keskittyä oleelliseen ja viiniä saunan jälkeen siemaillen antaa ymmärryksen pääoman kasvaa ja elää sen korkotuotolla.

Elää voi myös toisin. Elää konsernielämää sivistyksestä piittaamatta. Liikoja pysähtymättä miettimään. Kolmen kuukauden juoksuputkessa. Juosta päätä seinään. Kiivetä perse edellä puuhun. Kilpailla kuka on paras. Rakentaa brändiä.

Toivon, ettei saappaanheitosta koskaan tule brändiä. Brändi on jäykkä. Poltinmerkki. Pysäytetty tulevaisuus. Kumisaapas on notkea.

Kun näen jossain brändin, juon sen pois.

Kuusi litraa sahtia

koira

Kilpailuaamuna sissien silmät paloivat. Niissä kyti menestyksen jano.

Itse asiassa niitä litroja taisi tulla suomalaisjoukkueelle yhteensä kuusitoista.

Omalle kontolleni tuli kuusi. Kaksi litraa tuli yleisen sarjan pronssina, kaksi Ronttosten joukkuepronssina ja kaksi tuli muuten vain – lämpimäisinä.

Tarkemmin sanottuna ne olivat kahden litran vetoisia pokaaleita, joihin Döbelnin perinteestään ylpeä Döberner Brauhaus pakkaa varta vasten panemansa saappaanheiton maailmancup –oluen.

Olen ylpeä noista pullonmuotoisista pokaaleista, joita palkintoseinälläni alkaa olla rivi. Jokaiselta vuodelta olen säilyttänyt vain yhden. Joka vuoden pokaalissa on uniikki, päivätty etiketti. Tämän vuoden etiketissä on teksti ”5. Weltcup 28. August 2010 Gummistiefelweitwurf”. Etiketissä on tunnetun saksalaisen saapashipin kuva.

ralphtaulu

Kisajuliste ja elävä malli.

Kisaisännän Wolfgang Müllerin Old Town –pubissa suoritetun palkintojenjaon jälkeen ajattelin säälien niitä kokemattomia, jotka pakkaavat pokaalin avaamattomana matkalaukkuun ja aikovat nauttia sen joskus, hyvässä seurassa. Kun he sateisena syysiltana avaavat pokaalin sinetin ja korkin, lääkitäkseen alakuloaan, juoma, jota he tuoppiinsa laskevat, ei ole olutta vaan Rajamäen etikkaa.

Parhaimmillaan jalo saappaanheittosahti oli sen päivän iltana, joka on merkitty juhlapullon etikettiin, 28. elokuuta. Seuraavana aamuna sahti oli vielä juotavaa. Viikon päästä siitä tulee humalaan. Kahden viikon päästä känniin. Kahden ja puolen viikon päästä jurriin. Kuukauden päästä sillä voi maustaa tuorekurkkua. Siihen mennessä olut on kuitenkin jatkuvan käymisen paineissa murtanut sinetin, poksauttanut auki korkin ja kuohunut pullosta ulos.

Vaikka Vuorman Alpo oli Saksassa Ronttosten joukkueen ensikertalainen, hän toimi aikuisen miehen logiikalla ja pani pubissa pullonsa kiertämään ensimmäisenä.

olafalpo

Alpo tarjoaa. Olaf testaa kisajuoman.

Siitä pullosta joivat muinaisten jumalten juomaa saksalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset. Sinä iltana kansainvälinen saapasperhe ei enää juonut tuopista, vaikka tarjolla oli lageria ja Guinnesia. Tapahtui ikivanha ystävyysrituaali, joka perustuu siihen uskoon, että yhteisestä pullosta juominen lähentää ihmisiä ja kansoja.

Pullo kiersi ringissä.

Kun Alpon palkinto oli tyhjäksi juotu, vuoroon tulivat minun kolme pokaaliani.

Illan kääntyessä aamuyön puolelle, saapassissien rivit harvenivat. Saksalaiset kiittivät seurasta ja hyvästelivät perinteiseen saksalaistyyliin kopauttamalla kolme kertaa pöytää.

Sahti vaikuttaa ihmisiin hyvin yksilöllisellä tavalla. Yhdeltä menevät alta jalat, toiselta tuoli, kolmannelta vatsa sekoaa ja neljännen päässä alkaa surrata.

Itse kuulun siihen vanhaan eurooppalaiseen rotuun, jolle sahti sopii erinomaisesti, jonka keho kaipaa vapaasti käyvää sahtihiivaa, ja kenties sen urheilijalle tärkeää B-6 vitamiinia.

Minulla jalka vakautuu, silmä kirkastuu, runojalka täsmentyy ja pää rentoutuu.

Kaikki pullot tyhjenevät aikanaan.

Kävelimme kevein jaloin tyhjä pokaali kainalossani yli Muldojoen sillan, ylös mäkeä majapaikkaamme Gasthause Residenziin.

Alkuviikon olen ollut tarmoa täynnä. En ole tarvinnut ruokaa kahteen päivään vaan energia on virrannut kehossani.

On se ihmeellinen juoma: saappaanheittäjien oma sahti!

pubi

Tunnelma vasta nousussa.

wolfgang

Kisaisäntä Wolfgang Müller jakaa pokaaleita.

thoralfjari

Meese ja Sissi: taistelutoverit.

ralph

Ralph Eberhardt on yksi Gib Gummin perustajista.

alpoesa

Alpo ja Esa – Suomipojat rentoutuvat.

pullo

Pytty tuli ja on sopivan kevyt kotiin kuljetettavaksi.

[HTML1]

Yksi komija

runoilijasaunassa

Runoilija saunassa

Kun saappaanheitto Pohjanmaalla nousi, sisäinen pohojalaane minussa heräsi. Omistan tämän runon Pohojanmaan saapassisseille ja heidän omalle Yrjö Jylhälleen, Lauri Hätälälle.

 
Ennen miehet  oli terästä
ja saappaat  oli kumia.
Nyt saappaat ovat peltiä
ja äijät pirun rumia.

Onneksi täällä tytöt  ovat somija
ja  sentään on joukossamme yksi komija.
On meitä kovapäisiä, on kovakätisiä,
on kovaonnisia ja kova lätisijä.

Vaan eihän se komein ole Huuskosen Ville,
ei JiiPee, ei Saku,
vaikka tuopinnosto heille.

Vaan se kaikkein komijoin –
katsokaas tuonne –
on se rento ja taipumaton
saapassissiluonne! 

Isoo-Antero

[HTML2]

Melko komija

[HTML1]

Komija laulu

Saapassissin kesäloma

Tänä yönä Leppävirran 500 hippiä hyppivät metsässä alasti ja palvovat täysikuuta. Heiluisinpa kumisaapashippinä saappaan kanssa villisti pyörien heidän joukossaan!  Suorituksen vaikeuskerrointa lisää se, että he julkisuuteen antamiensa lausuntojen mukaan tekevät sen selvin päin. Nostan heille sissibaskeria.

juhanjari

Pakanallista menoa.

Omat kansallishipilliset luonnonpalvontamenoni tosin suoritin lammen rannalla jo juhannusyönä. Tanssin nakuna villisti laulaen kokon edessä palavien oksien iskiessä kipunoita kohti hetkeksi pimentynyttä taivasta. Välillä shamanistisesti pomppien hypin lampeen. Pätkittäisen muistini mukaan keskikesän hedelmällisyystanssiin saattoi osallistua myös muutama muu. Tämä todistaa vain sen, että meidän suomalaisten ei luonnonpalvontamenoihin tarvitse välttämättä hakea mallia amerikkalaisesta hippikulttuurista. Se taito on meillä myötäsyntyistä. Myöskään mitään leppävirtalaishippien tapaisia kieltoja emme omiin juhlamenoihimme tarvitse, koska päihteet tai niiden puute ei meille juhannusyönä ole mikään ongelma.

Heti suomalaisuusriiteistä toivuttuamme Kissa puki päälleen Suomen maajoukkueen paidan ja itse laitoin ylleni kokomustan Ronttosten edustusasun. Niepolomicen MM-kisaviikonlopusta tuli odotettu, unohtumaton, kansojen välinen suuri juhla.  Ikuisesti muistettavia hetkiä vietimme sekä kentällä että vapaasti improvisoiduissa saunailloissa ja iltatilaisuuksissa. Tässä yhteydessä mainitsen vain, että Suomen liiton uusi puheenjohtaja ja  Super-Markku  ovat laulumiehiä ja iloisia veikkoja, jollaiset johtajat ovat tarpeen etenkin pitkissä turneissa. Koska kollegani Saapasnainen on antanut melko lyömättömän kuvan saappaanheittäjien kansainvälisestä ryhmäytymisestä – nämä ryhmäjutut ovat meille hipeille tosi tärkeitä –  siirryn pitemmittä puheitta syrjähyppyyn, jonka tein MM-kisojen päätyttyä siirryttyämme Niepolomicen paratiisillisista oloista keskiaikaiseen vanhaan Krakovaan.

kramutka

Suomenhevosille kohtalokas Veikselin mutka.

Joimme valkoviiniä  – minä, Tiina ja Lily Woodpecker – hotellin kattoterassilla, josta vasemmalla avautuu näkymä Wavelin linnaan ja oikealla Veikselin siihen tiettyyn mutkaan. Herkkänä runoilijana aistin Krakovan yllä leijuvan historian kalmanhajun ja se kaupunki alkoi minulle kummitella ja ne näyt poistuivat silmistäni vasta kun lähdimme Krakovasta.  Maailmanperintönä säilytettyä Krakovaa eläessäni samastuin vahvasti suomenhevoseen.

krakirkko

Krakovassa soivat satojen kirkkojen kellot.

Ne hevoset löntystivät tähän kaupunkiin yli 450 vuotta sitten selässään hakkapeliitoiksi myöhemmin nimetyt henkilöt, joiden oli tarkoitus huolehtia Ruotsin eduista paikkakunnalla ja ne hevoset ratsastajineen asettuivat Wavelin linnaan.  Sen porukan motiivit olivat samantyyppisiä kuin meillä maailmalla pyörivillä saapassisseillä: kansainvälistyä, oppia maailman kieliä ja tapoja, solmia suhteita ja viettää hyvää elämää, minkä takasivat kontrahtiin sisältyvät kunnon ehdot: puoli kiloa naudanlihaa, neljäsataa grammaa kalaa ja kolme litraa olutta päivässä sekä hevosille kunnon ape. Kovin samanlainen ruokavaliokin kuin saappaanheiton maailmanvalloittajilla.

Samaistuin noihin suomenhevosiin ehkä siksi, että törmätessäni Krakovan mukulakivikadulla näkyyn, jonka suomenhevosetkin ensimmäisenä Krakovassa kohtasivat, minulle tuli vahva ”olen kokenut tämän ennenkin ”– tunne.  Ne töyhtöpäiset, krakovalaiset hevoset marssivat  arvovaunuja vetäen tasatahtia kimaltelevissa loimissaan pää pystyssä niin ylväinä, että mahtoivat Krakovan kulkueita katselevat villikatseiset, takkuiset suomenhevoset ja heidän ratsastajansa olla hetken aikaa huuli pyöreänä ja tunne sama kuin maalaispojalla ensi kertaa kaupungissa. Mutta suomalainen sopeutuu nopeasti ja olen varma, että suomenhevosten ja puolalalaisten välille syntyi lopulta jopa romansseja.

Suomenhevosten kohtalo Krakovassa oli kuitenkin kolkko. Ruoka loppui talvella sekä ratsuilta että isänniltä. Hevosista olisi saanut erinomaista metwurstia, mutta ongelma on se, että eihän mies parasta kaveriaan syö. Niinpä hakkapeliitat hukuttivat kaverinsa tuohon edessämme aukeavaan Veikselin mutkaan ja suomalaiset horjuivat jalan pois kaupungista kohti uusia seikkailuja, tällä kertaa Tanskaa valtaamaan.

Krakova on kaupunki, jonka symbolinen tunnus on avoin portti. Kaupunkiin ovat rynnineet valloittajat hunneista lähtien milloin idästä ja lännestä, milloin pohjoisesta. Kammottavat satojen kirkkojen kellot ovat soineet kaupungissa historian aikana ihmisten muistoksi tiuhaan.

Parin päivän Krakovaan eläytymisen jälkeen suuntasimme retkemme raikkaalle Puolan maaseudulle ja löysimme kohteiksemme avarat lähipaikkakunnat nimeltä Auswitz ja Birkenau.

ausarbeit

 Raatamalla taivaaseen.

Vakavina katselimme Birkeaun Kuoleman porttia, josta kerran kulkeneella ei ollut paluuta ja vierailimme kaasukammiossa ja sen matalapiippuisessa krematoriossa, joka muutti ihmisiä savuksi ja tuhkaksi 6 000 ihmisen päivävauhtia. Muistoksi noista ihmisistä jäi valokuvia ja 7000 kiloa kuolemanhajuisia naisten hiuksia, jotka leikattiin tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi ennen tuhkausta.  Toisen maailmansodan aikaan tuon kuoleman portin koki toistakymmentä miljoonaa ihmistä eli samansuuruinen joukko kuin asukkaita siihen aikaan oli yhteensä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Heidän tuhkansa käytettiin maanparannusaineeksi Keski-Euroopan pelloille.

birkportti

Kuolemanportti.

birlaverit

Birkenaun makuukamari.

birpesuvessa

Vessa.

birjari

Saapassissi Birkenaussa.

Viimeisenä iltana Niepolomicessä me kaksi vanhaa hippiä – Eckehard Dux ja minä – pohdiskelimme olutta siemaillen hotellimme aulabaarissa,onko saappaanheittäjien kansainvälisellä liikkeellä IBTA:lla jonkinmoista syvempää inhimillistä merkitystä. Voiko saappaanheitto olla jopa tehokkain mahdollinen rauhanliike, kun se saa pohjimmiltaan erilaiset ihmiset tutustumaan, tekemään yhteistyötä ja pitämään hauskaa keskenään? Opimmeko vielä tuntemaan sielunsukulaisuutta silloinkin, kun saapaskulttuurimme moninaistuessaan haarautuvat eri poluille, eikä kaikkien maailman saappaanheittäjien kokoontuminen yhteen ole enää mahdollista? Opimmeko olemaan ylpeitä siitä, että olemme saappaanheittäjiä?

Seisoessani kuoleman portilla ajattelin, että suomalainen periferiassa eläminen, metsäläisyys, onkin ehkä ihan hyvä juttu.  Sen ansiosta me olemme lähes huomaamattomia sivulauseita siinä maailman historiassa, jonka otsikkona on Maailman julmuus. Koska ihmiskunta oppii, että historian suurimpia sankareita ovat ne, jotka opettavat ihmisiä tekemään asioita positiivisyyden kautta? Olisiko ihmiskunnan syytä opetella ulkoa Suomen saappaanheittoliiton strategia?

 [HTML1]

Pieni ja rento ote

Sanoin äsken saunassa, että minun kannattaa EHKÄ ilmoittautua siihen huomenna pidettävään maajoukkuekarsintaan.   On luvassa sadetta. Ja pitkälle heittämisen kaava on yksinkertainen. Minulla kaiken kokeneella saapassissillä se on selkäytimeen ohjelmoitu. Se perustuu heittovälineen pitkään tasaiseen kiihdytykseen. Nykäistä ei saa, koska silloin nykäisyn alkaessa kiihdytys katkeaa ja saappaan matka takarajojen taa alkaa alusta.

On siis tehtävä saapastanssi alusta loppuun ja siellä se lepää – kymmenen metriä yli kaikkien kiihtelysmerkkien, kuten vanhoina hyvinä aikoina.  Ei se takarajaton heitto ole työntöä ja punnerrusta, ei saappaan puristusta, ei lihasten jännitystä,  vaan rentoa tanssia ja hengen liitoa yli aineen.

Sellainen ihminen on heittäjä, joka tietää: tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy vauhti.

Rennosta, kiireettömästä tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy sylen mitan maailmoja syleilevämpi vauhti.

Ja mitä pitempi on tasainen kiihdytys, sen pitemmälle saapas liitää. Heittäjän ei tarvitse hosua vaan hän saa tanssia  villistä, kiihtyvästä mustalaistanssista nauttien. Ja mitä kauemmin hän tanssii saappaan kanssa, sen parempi on tulos.

Heittäjä tietää myös, että ihminen ja hänen lihaksensa ovat jousi: ei jousella ammuta työntämällä nuolta eteenpäin vaan viemällä heittoväline taakse jänteen äärirajalle asti ja antamalla jousen laueta. Ja kuin viulunsoitossa: antamalla sen liukua vastuksetonta vastusta vasten.

Mitä rennompi käsi – olkavarsi ja käsivarsi – mitä rennommat sormet, sitä vähemmän voimaa on käden kiihdytystä vastaan panemassa. Rentous on moninkertaista ylivoimaa.

 Jos ihminen alkaa puristaa saapasta, jos hän jännittää sormet, niin käsivarsi jännittyy, hartia jännittyy, niska jännittyy, ihminen muuttuu jännittäväksi pökkelöksi: naama alkaa punottaa, otsasuonet pullistuvat ja hän alkaa työntää saapasta, mikä ei ole kaunis näky. Silti hän saattaa voittaa, jos rennolla ei saapas pysy sormissa, vaan karkaa kesken tanssin.

Vaikka en ole 15 vuoteen harjoitellut saappaanheittoa, tänään saunassa minulle tuli se tunne, että minun kannattaa ilmoittautua maajoukkuekarsintaan. Huomenna sataa. Jos saapas karkaa kesken tanssin sormista, minun kannattaa ilmoittautua Puolaan. Siellä tanssin loppuun rakkauden!

 [HTML1]

saku20100509

Saku Paavola – synnynnäinen saapastanssija. Saapas ei pysy sormissa, ote kääntyy puristukseksi ja saappaan kuljetus työnnöksi, niin perusteelliseksi, että tanssista ei ole tietoakaan. Tämä ei ole parasta Sakua. – Silti 48 metriä, loistava tulos väkisin punnerretusta.

ville20100509

Ville Huuskonen tanssii loppuun asti rennosti, pysyy saapas kädessä tai ei. Saapas löytyi yli 56 metrin päästä.

Valkoiset sexsaappaat

Eilen suomenkielistä blogiani silmäiltiin 506 kertaa. Ehkä joku luki. Tai jopa katsoi kuvan tai pari, kuunteli ehkä biisin. Se oli tähänastinen ennätys.  En väitä, että minulla olisi ollut vuorokauden aikana 506 eri lukijaa.  Ehkä juttujani selaa vain muutama kymmenen friikkiä.  Parhaassa tapauksessa vain yksi. Tiedätkö, olen ylpeä sinusta! Miten tärkeää rujojen ajatusten yksinäisen tien kulkijalle on se, että joku edes vilkaisee häntä, ohikulkijaa, ikkunasta. Sitä ei silloin tunne olevansa niin yksin. Tiedätkö, minä rakastan sinua!

Erityisen ihmeelliseksi Sinun vierailusi täällä tekee se, että vaikka tällä kertaa päätän kirjoittaa vain hauskoista asioista, kuten Matti Vanhasesta  tai, mikä ettei,  moottorisahan terähuollosta, niin ajatus jotenkin kumman pakkomielteenomaisesti  lipsuu liitävään kumisaappaaseen, sellaiseen melko jäykkään ja katapulttimaiseen, koko kädellä tartuttavaan. Siitä puhe mistä puute?

On selvää, että tämän blogin lukijoiden valtavirtaan eivät kuulu laiseni kumisaapashipit ja todennäköisesti sinäkään et ole heitä. Luultavasti et ole koskaan heittänyt minkäänlaista saapasta, etkä joutunut tuon turmiollisen paheen imuun. Se on kuin rakastelua. Sen rytmi tulee niin viettelevällä tavoin uniisi. Minä varoitan Sinua siitä: se on tie, josta yksinkertaisella tavalla ei ole normielämään paluuta. Painotan: älä koskaan heitä saapasta! Muuten on vaara, että Sinusta tulee laiseni kumisaapashippi, ja laiminlyöt asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä.

Minä tiedän Sinusta, lukijani, Google Analyticsin ansiosta jotain ja siksi tunnen suurta tarinankertojan vastuuta, etten johdata sinua valheelliselle tielle. Sinä viivyt blogissani keskimäärin hieman yli kuusi minuuttia, sopiva aika ehkä yhden biisin kuunteluun. Vain yhdessä tapauksessa kymmenestä sinä poistut täältä välittömästi ja otat sen riskin, että minä kerron sisäpiirin vitsin tietämättäsi juuri Sinusta. Toisaalta, enhän minä Sinua tunne, joten miten voisin kertoa?

Erityisen onnellinen olen siitä, että myös Sinä kerrot anonyymisti tarinoita minulle. Tästä blogiseurustelusta tulee ikään kuin intiimimpää, kuitenkin tavalla, jolla emme kumpikaan loukkaa toistemme intimiteettiä.

Yleisin hakusana, jolla lukija googlettaa Saapassissin blogin, on miffy. Sen ansiosta Matti, Miffy ja mää on luetuin blogini. Aikanaan sain kovimman mahdollisen kriitiikin tuosta blogista parhaalta kaveriltani ja sen jälkeen häpesin sitä viikon päivät. Mietin, että olen kirjoittajana ihan paska. Nyt minun on syytä esittää nöyrin kiitos blogini markkinoinnista henkiselle sielunsiskolle, hippityttö Miffylle. Suosio myös sivisti minua, sillä minun oli pakko googlettaa hakusana miffy ja paljastui, että alun perin hän on japanilainen animaatiohahmo. Tämä todistaa, että lukijani ovat harvinaisen sivistyneitä ja kiinnostuneita itämaisesta kulttuurista.

Korkeaa sielun sivistystä viestivät myös kärkiviisikon seuraavaksi suosituimmat haut: kakkosena on saappaanheitto, kolmantena tuppeen sahattu lauta (kiitos Matti), neljäntenä sinisen meren strategia ja viidentenä boheemielämää.  Toivon vilpittömästi, että edes jotenkin voisin palvella noin monipuolisesti asioista kiinnostunutta lukijakuntaa, edes joskus, vaikka vain esteettisesti kauniilla musiikilla.

Entä mitkä ovat omia lempihakujani, joilla blogiini on tultu? Ne ovat työnantaja uhkailee, haun kirjoittajan kanssa ehdottomasti haluaisin keskustella, ja sitten kaikkien hakujen kuningatar:  valkoiset sex saappaat.

Miten Google osasikin johdattaa henkisen sielunsiskoni tai ehkä veljeni juuri minun blogini pariin? Miten se voi tietää, että kirjoitan tätäkin tarinaa valkoiset, seksyt saappaat jalassa, reisiäni verhoten mustat verkkosukat.

Ei maar… Olen karu saappaanheittäjä, joka ei minkäänlaisia saappaita jalkaansa pane. Olen paljasjalkainen kumisaapassissi.

eeva

Saappaanheiton viettelemiä: maailmanmestari, bloggaajanimimerkki Saapaskissa täytti eilen neljännesvuosisadan.

 

kakku

Saapaskakussa riittää kaikille jaettavaa.

Viimeinen kumisaapashippi

Kun olen tarkkaillut, mitä ensimmäiseksi tulee mieleeni silloin, kun ajatukseni karkaa saappaanheitosta, niin olen alkanut epäillä, että taidan olla hippi.

Epäilyni vahvistui viime viikolla, kun Saapasnainen viittasi erään Jarin kirjoitukseen, jonka yhteydessä hän mainitsi kolme maagista sanaa – rock, rauha ja rakkaus – niin sydämeni pomppasi ilosta.
 
Kun tänään istuin kirves kädessä halkelutukin päällä pian kukoistavan voikukkanurmen äärellä mietiskellen, niin minnekä muualle aatokseni kumisaappaanheittäjien vakavista kriiseistä vaelsi kuin hauskanpitoon ja vapaaseen rakkauteen. Mies, joka ajattelee seksiä kukkaispellolla  samalla kun hänen kieltään kuivaa armoton jano –  eikö hän olekin hippi?

Huilitaukoni alkoi asiallisella pohdinnalla siitä, miten voisimme ratkaista saappaanheittäjiä rasittavat motivaatio-ongelmat. Kaikkoaisivatko huolet, jos täysillä keskittyisimme kehittämään maailman vetovoimaisinta heittourheiluvälinettä, aluksi palauttamalla mieleen, mitä hyviä piirteitä kumisen saappaan pitkään heittohistoriaan sisältyi ja myös miettimällä sitä, mitkä ominaisuudet saappaasta heittointohimon näkökulmasta vaativat lisäkehitystä.

Ajatukseni sivupolulle johdatti Lily Woodpecker, joka lammella sovelsi omalla persoonallisella tyylillään hippiajan ehkä vallankumouksellisinta innovaatiota, syntyvyyden säännöstelyä. Joku voisi Lilyn tehokasta toimintaa nimittää etniseksi puhdistukseksi, mutta mahdollisena hippinä vältän tuota ilmaisua.

Lily suoritti ehkäisyn vuotavalla ämpärillä. Hän kauhoi lammesta ainakin sata sangollista sammakon kutua kuivalle maalle antaen veden valua takaisin lampeen ämpärin vuotavasta pohjasta. Syynä hipillisiin ryhmäseksistisiin ajatuksiini ei kuitenkaan ollut itse toiminta vaan se, että aloin ajatella sammakoita.

Tulin kateelliseksi sammakoille, kun lammen yli katselin maalle valahtanutta valtavaa kutukasaa. Tuollaista määrää lasten alkioita ei pysty tuottamaan kaksi laihaa sammakkoa vaan niitä pitää olla kymmeniä tuhansia.  Ne olivat tehneet sen ilmiselvästi keskenään hauskaa pitäen ja ryhmätyönä. Mahdollisena hippinä olin kateudesta vihreä, kun sieluni silmin kuvittelin ne hillittömät orgiat, joista massiivinen kutupatteri oli todisteena. Suljin sieluni korvat, koska en kestänyt kuulla sitä yössä soivaa nautinnollista kurnutusta. Sammakot ne vasta ovat tosihippejä!

kutu

Kateuttani vaimensi hieman, kun aloin miettiä sammakoiden ryhmäseksin varjopuolia. Kun sitten virkeät sammakkotenavat alkavat loikkia nurmikolla, niin eihän tuollaisen megalomaanisen ryhmäseksisession jälkeen kukaan voi olla varma, saati tietää, kuka on kenenkin isä ja äiti.

Osaan hyvin kuvitella kahden sammakon vuoropuhelun nurmikolla:

– Katso! Siinä menee poika. Hyppii aivan kuin minä. Katso pomppua!
 
– Ei! Kyllä se minusta on enemmän minun näköiseni, valistaa vanhempi ja kokeneempi sammakko.
 
Sellaisesta sanailusta syntyisi varmasti ilmiriita ja koska vastaavia keskusteluja käytäisiin koko nurmikon mitalla, pystyssä olisi kohta joukkotappelu. Mutta milloin olette sammakoiden nähnyt lyövän toisiaan, saati sotivan? Sammakot siis eivät ilmeisesti tee isoa numeroa isyyskysymyksestä vaan he ovat aitoja hippejä syvällisessä merkityksessä. Heille itsestään selviä elämänarvoja ovat rock-kurnutus, rauha ja rakkaus.

Tulen taas hieman kateelliseksi ja alan pohdiskella syntyvyyden säännöstelyä.

Hippiaate tuskin olisi 1960-luvulla ollut mahdollinen ilman huolettoman harrastustoiminnan mahdollistavaa keksintöä, e-pilleriä. Sammakoiden kohdalla ämpäri ajaa saman asian. Se turvaa saappaanheittäjien ja sammakoiden rauhanomaisen rinnakkaiselon ja hippiliikkeen jatkumisen myös tulevaisuudessa, ajattelen optimistisesti.

Viime kesänä, ennen sankoteknologian kehittämistä ajauduimme saappaanheittäjän ja ehkä myös sammakon näkökulmassa konfliktin partaalle. Heittäjän tukijalan iskiessä maahan jalan alle liiskaantui vähintään kolme nuorta sammakkoa aiheuttaen epätoivottavaa tuen liukumista. Sellainen tuhoaa heiton, olipa kädessä jäykkä tai kumi.

Kiitos nerokkaan Lily Woodpeckerin – rock, rauha ja vapaa rakkaus saivat mahdollisuuden.

mokkimaisema

Viimeisen saapashipin Woodstock: kutulampi, voikukkapelto ja kaukana taustalla mietintätukki.

Totuus Veljestä

Heittäjien klubiin hyvää käytöstä peräänkuuluttavat lukijat ovat vahingoniloisesti kyselleet, minne katosi heidän Siperian suolakaivokseen toiveunissaan karkoittama toisinajattelija, havvaannasikkaaria vasten kilipakumppanin nennee tupruttava ja yljkäänyttä simmoo omasta putelista kentällä naukkaileva nimimerkki Velj.

Viimeinen varma havainto tuosta nettiänkyröiden piällysmiehestä tehtiin puolitoista vuotta sitten urheiluseuran pikkujoulussa, jossa Velj paini tulikuuman saunankiukaan kanssa ja lähti kiitämään yöhön Latalla tuhatta ja sattoo. Eikä miestä ole sen koommin nähty.

Kadonneen klubihäirikön arvoitukseen saatiin äskettäin uutta valaistusta Suomen Saappaanheittoliiton vanhan hallituksen salaisen arkiston avauduttua. Asiapapereista paljastuu, että Velj joutui kohtalokkaasti napit vastakkain Suomen Saappaanheittoliiton sinisenmeren strategiaa valmistelevan työryhmän kanssa, mikä johti peruuntumattomaan välirikkoon ja ahkeran klubikirjoittajan poistumiseen saappaanheittokuvioista.

Huolellisesti piilotetuista dokumenteista löytyy Velj-nimimerkin strategiatyöryhmälle lähettämä tulenpalava viesti:

”Että muka soappaanheetosta pitäs tehä mualiman haaskin haaskanpitolajj. Tuhannen pirulaesta sentään. Haaskooko tässä joku kaepoo! Minoon tottaalisesti erj mieltä. Minä ehotan, jotta tiemme tästä mualiman pottumaesimman ja pitkävetteisimmän toemituksen. Minä vuajin ehottomasti, jotta jos ee oo haaskoo itelläkkään, ee sua olla nuapurillakkaa.

Sitten ne sinisenmeren ratekikot ehottaa, jotta hyvän ilimapiirin esteet pitäs poestoo. Ne tarkottaa, jotta ennee ee sua juuva simmoo ite omasta putelista vuan pittää tarjota nuapurillekkii. Minen tarjoo! Juokoon jokkaenen omiaan. Minä ehotan, jotta riijellään ja änkyröijään, änkyröijään niin muan penteleesti! Ja jos ee se aata, nii änkyröijään lissee. Se rentoottaa!”

Stategian jokaisen yksityiskohdan kanssa Velj on eri mieltä ja päättää viestinsä hieman katkeransävyisesti:

”Vuan eepähän ne liiton herrat ennenkää oo kansoo kuunnelleet, joten pitäkee hyvänänne, minä vaehan lajia. Oon piättännä ens suvena eekon parina ottoo ossoo mykkäkoolujen MM-kilpaeluun, sen jookkuesarjjaan. Siihen on ilimoottaatunna milijoona kolmesattootuhatta jookkuetta, kaekki sisukkaeta suomalaesija, joten vinnaali kestää vähintää kolomekymmentä vuotta. Se ee oo haaskoo vuan pottumaesta. Joten palataa ensvuossatalla asjaan, jos siihen männessä ootta tullunna järkiinne!”

Liiton salaisesta arkistosta löytyivät myös Velj-nimimerkin kootut klubikirjoitukset, joita liiton hallitus oli tutkinut lukuisista rasvaisista sormenjäljistä päätellen huolella ilmeisenä tarkoituksena pyytää poistamaan ne Klubista. Lukijoiden harmistukseksi julkaisen ne tässä, sillä totuuden, niin rujo kuin se onkin, on hyvä tulla esiin.

Veljen klubitarinoita

Pitoainekriisi Afrikassa

Heittäjien klubin lukijat ovat toistuvasti alkaneet kysellä, mitä kuuluu bambaraprinsessa Annille, joka Saappaanheittäjien talossa tarinoi afrikkalaisesta saappaanheitosta selkeällä ja luovalla englannin kielellä, jotka tarinat sitten lähetyspappi Rutkosen opettajatarvaimo Anni Rutkone käänsi luettavalle suomenkielelle. Eikö Anni voisi alkaa blogata, on ehdotettu.

Lähetin Annille sähköpostia ja välitin lukijoiden toivomuksen. Anni vastasi, että itse asiassa hän on uneksinut omasta blogista maailman arvostetuimmassa saapasmediassa, mutta sori, nyt hänellä on paha masis.

Kaikki alkoi lempiapina Zurista. Heti kun IBTA:n julistama teippi- ja pitoainekielto astui voimaan, Zuri alkoi murjottaa ja kietoi entistä enemmän kaksipuolista teippiä sormiensa ympärille ja ruiskutti mielenosoituksellisesti pitoainesprayta karvaisiin sormiinsa pitkän aikaa. Nyt se istuu pappi Rutkosen terasilla kuin ekstaasissa ja nuuhkii sormiaan. Ja kun sormet lakkaavat tuoksumasta tuolle ihanan pihkaiselle lumoaineelle, se ruiskuttaa sprayta lisää. Se ei enää heitä saapasta vaan se vaikuttaa surulliselta ja apaattiselta. Sen pupillit ovat laajentuneet. Anni on syvästi huolissaan Zurista.

Pian Zurin koukkuun jäämisen jälkeen syttyi Bambara-kylässä uusi kriisi. Pitoainekiellon jälkeen saapasseura Jumapili Throwersien ykköskilpailija motoristi-saappaanheittoseura Black Bambaras from Hell eli Helvetin mustat bambarat kieltäytyi ottamasta osaa saapaskisoihin siihen saakka, kunnes teippi- ja pitoainekielto on kumottu. Nyt seuran urheilijat presidenttinsä Obaman johdolla istuvat mielenosoituksellisesti munglebungle-puun alla ja ilmoittavat olevansa lakossa, kunnes Namibian saappaanheittoliitto tulee järkiinsä.

Eniten Anni on huolissaan lähetyspappi Rutkosesta. Pitoainekiellon jälkeen Rutkone on kieltäytynyt koskemasta koppurasaappaaseen ja siirtynyt käyttämään 1990-luvun puolivälin nokialaisia Kontio-kumisaappaita, joita hänellä on varastoituna monta tuliterää paria. Kun afrikkalaisella saapaanheittoyleisöllä on ollut mahdollisuus vertailuun, niin Rutkosen heitot on arvioitu paljon komeammiksi kuin aikaisemmalla, melko pienikokoisella välineellä tehdyt, loppujen lopuksi melko vaatimattomat liidot. Kumisen kotkan hidas purjehdus taivaalla on toisinaan koettu vaikuttavan majesteetilliseksi, vaikka heitot ovat kantaneet parhaimmillaankin niukasti yli 30 metrin. Myös kuuluisa kolmipolvinen liito sopivassa tuulenvireessä on muutaman kerran nähty.

Mikä pahinta, kumisella saappaalla kisailemaan on siirtynyt myös kylän voimamies Jabari.  Jumapili Throwersien edustajat vannovan kuulevansa selkeällä afrikankielellä äänen bäng, kun saapas Jabarin kädestä irtoaa. Herkkäkorvaiset kuulevat paljon enemmän.

Enoltaan noitarummun perinnöksi saanut Zuberi on säveltänyt saapasrokin Bum bäng-ö-bäng-bum Jabarin vaikuttavien kumisaapasesitysten kunniaksi. Bum syntyy siitä, kun Jabarin tukijalka iskee maahan, selittää Zuberi. Se on kuin norsun tanssahdus! Bäng-ö-bäng syntyy siitä, kun Jabarin kädessä kumiterän varsi notkahtaa vetovaiheessa taakse kahdesti. Ja toinen Bum syntyy siitä, kun saapas taivasta kohti kiidettyään syöksyy maahan 16 metrin kohdalla.

Anni itse sanoo pidättäytyneensä nokialaisen perinnesaappaan heitosta, koska sitä ei ole lueteltu IBTA:n virallisten kilpailuvälineiden listalla. Afrikkalaista ilmapiiriä aistinut Anni kertoo vakuuttuneensa siitä, että IBTA.n valitsema kumisen kehityksen tie on oikea myös Bambara-kylän näkökulmasta.

”Pitoainekriisi tarjoaa mahdollisuuden uudistua ja valita uusi tie. Me Jumapili Throwersien heittäjät olemme vakuuttuneet, että voimme tehdä kumisemmasta ja taipuisammasta kilpailuvälineestä paljon paremman kuin nykyinen on. Kyky ratkaista maailmanlaajuinen pitoainekriisi erottaa vahvan kansainvälisen yhteisön heikosta”, kirjoittaa Anni.

PS. Bambaraprinsessa Annin blogeja odotellessa julkaisemme Annin klubiimme kirjoittamat afrikkalaiset tarinat englanniksi ja suomeksi.

Anni in English
Anni Suomeksi

[HTML1]

Bäng!

Saapaskäsikissa soitti minulle kuusamolaiseen hotelliin ja kertoi kirjoittaneensa saapasblogin englanninkielellä.

– Itse kirjoitus syntyi nopeasti, koska kirjoitin minulle tutusta aiheesta eli kriiseistä. Nyt olen kriisissä nimimerkkini kanssa. Kyse on identiteetistäni: koen tavallaan olevani saapassissi mutta tanssiessani saappaan kanssa kissa, joten olen siis Saapassissikissa. Mutta kansainvälistä yleisöä ajatellen nimen pitää olla englanninkielinen, eikä Cat Guerilla kuulosta uskottavalta ja mikä pahinta, ihmiset luulevat, että sissikissalla yritän jäljitellä sinua. Voisitko sinä ehdottaa jotakin nimimerkkiä?

Sanoin, että Guerilla tosiaan on vaarallinen sana.

– Eniten pelkään savolaisia, jotka sataprosenttisella varmuudella viäntävät sen Gorillaksi. Eivät ne pahaa tarkoita, mutta ne ovat luonnonlapsia ja pitävät sanojen hassunkurisesta vääntelystä. Niiden huumorintaju on sellainen. Nimi Kissagorilla antaisi ehkä harhaanjohtavan kuvan lajimme herkästä tanssillisuudesta, vai mitä luulet?

Koska kuulin puhelinlinjalla raskaan hiljaisuuden ja epätoivon, sanoin lähteväni saunaan miettimään syntyjä syviä ja palaavani nimimerkkiehdotuksen kanssa.

Muinoisen suomalaisen tavoin verhosin Hotelli Kuusamon luksussaunan hivelevällä löylyllä ja lankesin loveen. Silmät hehkuen kilpaa kiukaan kanssa höpisin itselleni kysymyksiä. Millainen ihminen on Saapaskäsikissa? Miksi hän heittää saapasta? Tiedän Saapaskäsikissan varttuneeksi kumisaapaskauden lapseksi, joka syvästi inhoaa nykyistä koppurasaapasta, vaikka hän on sillä heittänyt maailmanennätyksen. ”Se tuhoaa lajin taiteellisuuden”, niin usein Saapaskäsikissa on huokaissut. ”Saappaanheitto on kadottanut sielunsa. Se ei enää ole muuta kuin normaali heittolaji – paitsi että nykyiseen saappaaseen on muita välineitä vaikeampi tarttua! ” ”Lajin maagisuus ja kaunis liito on kadonnut.” ”Harjoittelu: EVVK.”

Miksi Saapaskäsikissa yhä heittää saapasta ja käyttää aikaansa lajin markkinoimiseen? Siksikö, että hän haluaa pysyä mukana, koska hän lapsenuskoisesti luottaa maagisen kumisaappaan paluuseen? On selvää, että Saapaskäsikissa ei ole mikätahansasaapaskissa vaan kumisaapaskissa.

Koska huomaan pyörittäväni ajatusta kehässä, muutan näkökulmaa. Mikä kumisaappaanheitossa luo sen ainutlaatuisen hauskuuden, joka saa maallikot kyläjuhlissa tarttumaan siihen, vaikka he kiertävät perinteiset heittovälineet kaukaa? Mikä saa kokonaiset perheet liittymään iloiseen saapasporukkaan? Mikä on saappaanheitossa se juttu, joka yhä pitää yllä kumisaappaanheittäjien innostunutta ilmapiiriä, vaikka keskeinen hauska ilmiselvästi on johonkin kadonnut mutta useimpien kumisaapaskauden maagisuuden kokeneiden huulilla? Mikä on se ominaisuus, joka saa kumisaappaan liitämään kuuluisan kolmipolvisen liidon valtavasti pitemmälle kuin samanmuotoinen koppurasaapas tai löysä? Mikä sana on kumisaappaanheiton hauskuuden ydin?

Jotta saan vastauksen, minun on kuunneltava saapasta herkällä kovalla, koska se on hiljainen kaveri.

Mitä kumisaapas sanoo, kun se kimmahtaa kädestä taivaalle?

Se sanoo Bäng!

Mistä tiedän, että heittosaapas on hyvä?

Testi on helppo. Taivutan saappaan varren taaksepäin maahan asti: mitä nopeammin se pomppaa sieltä pystyyn ja mitä kovempaa se sanoo bäng, sen pitemmälle se lentää.

Mutta eihän sitä bäng-ääntä kuule?

Ei niin.  Saapas on hiljainen kaveri. Pitää kuunnella tarkasti!

Mitä tapahtuu, kun heittäjä tekee bängit?

Kun hän tempaisee saappaan taakse, sen varsi menee mutkalle. Kun hän irrottaa saappaan, varsi ponkaisee itsensä suoraksi ja saapas saa siitä valtaisan vauhdin.

Miksi tarvitaan bäng?

Bäng on paljon hauskempaa kuin saappaan väkisin työntäminen. Se on maaginen kokemus.

Mutta eikö heitto ole voimalaji? Mihin tarvitaan voimaa, kun bäng hoitaa homman?

Mitä enemmän voimaa, sitä tehokkaampi bäng. Ja vaikka kumisaapas tavallaan ammutaan taivaalle, pitää sitä myös heittää. Mutta saappaan ja heittäjän suhde on vuorovaikutteinen, kumisaappaan tapauksessa usein rakkaussuhde. Saappaan bäng-liike mukailee lihasten liikettä ja auttaa heittäjää saamaan lihaksistaan enemmän tehoa irti. Kumisaapas on siis hauska kuntoiluväline, jolla voima kehittyy ikään kuin ilmaiseksi. 

Miksei pidetä vain matalaa profiilia ja tyydytä siihen, mihin kaikki muutkin heittolajit tyytyvät?

Kyse on mielekkyydestä. Sellaista ei kannata harrastaa, johon ei ole erityistä syytä. Lajissa pitää olla oma juttu, jotta kansa kiinnostuu siitä.  Jos haluamme harrastaa normaalia heittourheilua, me voimme heittää kiekkoa. Kiekosta saa helposti otteen. Se on hieno laji. Mutta kiekosta puutuu bäng. Saappaanheitto on ainoa heittolaji, jossa se on. Meillä on oma tuote. Bäng!

Mutta eikö saunoessa pitänyt keksiä nimimerkki, eikä filosofoida?

Hotellihuoneesta soitan ja ehdotan Saapaskäsikissalle nimimerkkiä Miss Bäng.

– On hyvä, jos nimimerkki on onomatopoeettinen eli luonnonääntä mukaileva. Silloin se avautuu sellaisissakin maissa, joissa ei englanninkieltä ymmärretä. Ääni bäng syntyy, kun jokin kimmahtaa jostakin, esimerkiksi luoti kalliosta. Kimmahtavasta tuotteesta tässä meidänkin asiassa pohjimmiltaan on kysymys, joten bäng bäng, selvitän ja jatkan:

– Tuolla bäng-strategialla saappaanheittoa on helppo markkinoida kiinalaisille, vaikka ei osaa niiden kieltä. Taivuttaa vain saappaan vartta taaksepäin, ampuu sillä ja sanoo bäng. Tarvitaan vain yksi sana, joka toimii kaikilla maailman kielillä. Kun esittelee itsensä, sanoo vain Bäng, ja sitten bäng bäng. Se on markkinaviesti, jota oudonkaan ei ole vaikea oppia ulkoa.

Saapaskäsikissa sanoi, että Bäng on kummallista telepatiaa, koska hän itse, puoli tuntia sitten kuuli päästään saman ääneen. Bäng! Nimimerkin keksimisen oli aluksi täyttä tuskaa mutta lopulta helppo.

– Minähän olen Saapaskäsikissa, joten käänsin nimen englanniksi. Koska Saapasjalkakissa on Puss in Boots, arvelin, että saman logiikan mukaan Saapaskäsikissa on Puss with Boots. Sehän minä englanninkielellä olen!

[HTML2]

[HTML1]

Hauskanpito on kovaa työtä

Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!

Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.

Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.

Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:

Huu Haa!

Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.

[HTML1]

Saappaanheittäjän manifesti

Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.

Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei  it-insinööriä.

Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.

Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.

Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen  juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.

Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia.  Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.

Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?

Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden  saappaanheittäjien  kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja  ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa,  ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.

Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat  ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden,  ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.

Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja  ponnistelun kautta.

Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla.  Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa  saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi;  hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa.  Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.

Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.

Ihmisten aika on koittanut!

PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.

[HTML1]

Vaalipuheen kirjoittamisen vaikeus

Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.

Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.

Lausuisinko näin:

”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on  veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi.  Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja  mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse!  Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären.  Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat  ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”

Äkkiä havahdun.

Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:

– Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.

Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:

”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”

Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.

Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:

“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”

[HTML1]

IBTA:n miesten jalanjäljillä

Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on  pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.

 Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.

Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme,  pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja  mumista käsittämättömiä itseksemme.

Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.

Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.

Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.

Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.

Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.

[HTML1]

Matti, Miffy ja Mää

Kadehdin muinaista kaveriani Mattia. Joskus harmaaksi maalattu mies on keskellä myrskyn silmää ja elää elämänsä tähtihetkeä. Ympärillä on kiihkeä, noitajahtiin virittäytyneen joukon lauma ja sen keskellä Matti on ainoa rauhallinen mies. Pääministeri.

Mattiin tutustuin Nurmijärven Sanomien aikoina. Matti oli paikkakunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistaakseni, ja vieraili usein lehdessä. Median merkityksen entisenä päätoimittajana tuntien kävi sanalla. Juttelimme Suomen tulevaisuudesta ja pohdimme eri näkökulmista mm. kysymystä, millainen on hyvä presidentti. Puhuimme välillä historiasta. Molemmat totesimme diggaavamme Kekkosta ja jälleen käänsimme katseemme takaisin tulevaisuuteen.

Sanoin Esalle joskus 1990-luvulla, että Matista tulee vähitellen Suomen pääministeri. Voi tulla presidentti, jos kekkosempaa ei löydy. Vaikka Matti muistuttaa enemmän Kokkosta kuin Kekkosta. Kekkosessa on hieman Isokorpea. Kekkonen viihtyi votkan, tyttöjen ja venäläisten seurassa. Matti vain tyttöjen ja venäläisten, joihin syvempi suhde ei ehkä ilman votkaa onnistu. Presidenttiydestä ja pääministeriydestä viis! Se Kekkoselle ja Matille on yhteistä, että molemmat elävät täysillä keskellä myrskyä. Matti nyt ja Kekkonen vieläkin.

Jotta tarinan kaari toteutuu, tarvitaan kohtalokas nainen.  Menneellä viikolla median huomion valloitusyrityksen teki Miffy, Vantaan sivistyslautakunnan sivistynyt  vasemmistoedustaja, vaikuttavilla hardcorekuvilla. On pakko myöntää, että mieluummin seuraisin tästä edes Miffyn, tuon rohkean perheenäidin tarinaa, sori vanha kamu, mutta mitä tekee Matti?

Matti veti kylmästi esiin salaisen media-aseen, tuppeen sahatun koivulaudan! Tiedättekö mikä se on?  Kaakkimaan poikana voin valistaa, että se on särmäämätön koivulauta, siis sellainen lauta, johon koivun kuori on jätetty päälle, kun ei ole särmärille ollut vara maksaa palkkaa. Sellaisia Vanhasen tiilitalon takapihalta löytyy varmasti iso tapuli. Poliisi ja Tekniikan Maailma tutkivat…

Ja tuppeen sahatun koivun myötä Miffy, tuo suloinen juonittelija,  median valokeilassa himmeni ja tuppeen sahattu koivu seisoi tukevasti estraadilla. On kateellisena pakko kysyä, Matti, miten sinä sen teit?

Lukija voi  ihmetellä, miten tämä tarina liittyy saappaanheittoon. Yhteistä on ooppera. Suomen asioiden hoito ja siihen liittyvä media on alkanut entistä johdonmukaisemmin  toistaa oopperan kaavaa. Siihen liittyy suuria sankaritekoja, juonittelua, halpamielisyyttä ja kohtalokas nainen. Aivan kuten saappaanheitossa.

Nauttikaa taiteesta ja saappaanheitto-oopperasta. Jonkinmoisina kohtalon heitteleminä oopperahahmoina te tulevaisuudessa muistatte Matin, Jorman, Kekkosen, Kokkosen, Saapasnaisen ja sen häijyn nimimerkkikirjoittajan. Unohtakaa Miffy ja minut.

[HTML1]

Elämää legendana

Heittäjien klubin mukaan minusta ja kaveristani Kokkosesta on syntynyt urbaanilegenda, joka neljä vuotta kypsyttyään on kasvanut megalomaanisiin (elämää suurempiin) mittoihin.

http://bootthrowing.net/online/keskustelu/?aihe=7782&hsubject=&hclass=&hwriter=&hdate=&jarj=&desc=&s=2

http://bootthrowing.net/online/keskustelu/?aihe=7783&hsubject=&hclass=&hwriter=&hdate=&jarj=&desc=&s=2

Koska en tarinan nykytilaa tunne, en osaa sitä tässä toistaa mutta Kokkosen ja minut tuntien  uskon vahvasti, että minimissäänkin joka sana on totta. Vähintään.

Unelmani on, että tulta otettuaan kertomus jatkaa kasvua ja  neljän vuoden päästä se on niin iso, että voin panna sen muistelmiini.

Kaupunkilegenda kohdallani tuli kreivin aikaan, sillä 20 vuotta huikeassa nousussa ollut saappaanheittäjälegendani alkoi valua 37,54 metrin tasolle. Se herätti nykysaapaspiireissä enää säälin kyyneleitä.

Kaupunkilegendamme kehittäjille voin vain esittää nöyrimmän kiitoksen ja huokaista: Jo oli aikakin!

[HTML1]

Jos olisin Kaurismäki

Heittäydyin lankkuaidan yli ja – itkin.

Sen kirjoituskilpailun jälkeen, jonka piti nostaa runoilijanmaineeni universaaleihin käsittämättömyyssfääreihin, tunnustin tappioni. Olen 26-vuotias epäonnistunut runoilija.

Olin valmistautunut uraani huolella ja harjoitellut boheemielämää. Saalistin yksinäisiä naisia hämyisissä baareissa, katsoin heitä syvälle silmiin ja lausuin runojani.

Katkeran itkuni purkautuessa vuolaana, vaimon lohduttaessa, aloin seestyä.

– Kukaan ei ymmärrä selkeää puhetta. Mutta runoilijan maine on ehkä pelastettavissa, jos en puhu vaan väännän rautalangasta, sanoin ja katsoin vaimoa kyynelten läpi kirkkain silmin toiveikkaana.

Syyskuun 12. 1989 osallistuin Kerkkoossa saappaanheiton SM-kilpailuun. Siitä alkoi saapasrunoilijan tie, joka eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla vie.

Aluksi oli tarkoitus heittää vain muutama musta Kontio taivaalle esteettiset  kiemurat toteuttaen tuulessa hieman boheemisti liitelemään, jotta kansa näkisi, että tämä on väärinymmärretyn runoilijan kosto.

Sitten viehätyin hommaan ja realismi tunki mukaan: minusta tuli saappaanheiton tosielämän käsikirjoittaja.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin,  alkaa tuntua, että tämä show on Kalle Päätalon romaani, joka välillä toistaa itseään, jatkuu iäti, eikä koskaan lopu.

Se 20 vuotta, matka Kerkkoosta siihen missä satun olemaan, tulee täyteen syyskuun 12.2009.  Saapastaiteilijoiden perinteen aloittaen on aika lähteä 20-vuotissaapastaiteilijajuhlakiertueelle.

Kiertue, jossa korostuu sana juhla, suuntautuu ensin Döbelniin, sieltä Viljandiin ja se päättyy Krakowan saappaanheittorunobaareihin.

Ja viimeisenä juhlakiertueyönä, siellä hämyisässä baarissa, saalistan yksinäistä naista, tartun häntä käteen, katson silmiin ja käheällä äänellä puhun hänelle – saappaanheitosta.

[HTML1]

Myllytekstiviesti

Yhdessä keskeneräisistä dekkareistani esiintyy henkilö nimeltä Esko Kekkonen. Hän on saappaanheittoseuran puheenjohtaja eli presidentti. Leveäharteinen mies. Ja rauhallinen. Siitä huolimatta, että hän  poimii vahingossa naisten punaiset alushousut jalkaansa ja ryntää ulos toisena sen jälkeen, kun sauna räjähti, hän olemuksellaan rauhoittaa tilanteen ja estää paniikin leviämästä.

Kekkonen on kovien paikkojen mies. Kriisien sankari.

Etäisesti Esko Kekkonen muistuttaa kaveriani Esa Kokkosta. Nimi Kekkonen viittaa luonnollisesti presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen ja Kokkonen ovat kumpikin kotoisin Pielavedeltä, lienevätkö napalankoja.

Kun tarkemmin miettii, Kekkonen ja Kokkonen ainakin yhdessä asiassa muistuttavat toisiaan. Kekkonen kirjoitti myllykirjeitä. Nyt näyttää siltä, että Kokkonenkin on alkanut niitä kirjoittaa. Tosin seuraavassa esimerkissä kyseessä ei ole myllykirje, vaan myllytekstiviesti. Se on luonnollista siksi, että Kokkonen on vanha kännykkäviestipioneeri, entinen Soneran mies.

Se tekstiviesti iski saapaspiireissä kuin salama. Se sähköisti Heittäjien klubin ja  aiheutti mylläkän, mutta koska ne tekstit eivät täysin täytä Heittäjien klubin laatuvaatimusten kriteereitä, laatuvalvojamme poistivat ne näkösältä.

Koska kyse on saapaspoliittisesti merkittävästä asiasta, julkaisen sen kohupalautteen tässä.  Ensiksi tulee palaute ja sen jälkeen tuo myllytekstiviesti (se on yksityiseksi tarkoitettu, mutta koska se kuulemma on kentällä luettu, katson sen julkiseksi).

Näin se palaute eteni hyvässä saapassissihengessä:

”nyt tää homma karkas käsistä.pari lähtö laskentaa on alkanut.”

””morjens koittakaa ymmärtää että aikanne on ohi.”

”eero.hyvällä tiellä olet asian suhteen menossa.tsemppiä kaikille osanottajille ja menestystä.saatat saada tekstiviestin,jossa varotetaan villeistä kisoista.asiasta tietää enemmän suomen liiton puheenjohtaja.tämä oli lainaus ei oma ajatus”

”Kirjoitit jostakin tekstiviestistä? Tietääkseni emme ole sopineet mistään tekstiviestistä. Mitähän mies tarkoittaa vihjauksilla? Toivoo Esa.”

”viittaan siihen tekstiviestiin jonka lähetit velille ja olen kyllä sitä mieltä tasis mennä puurot ja vellit sekasin.en vihjaa olen sen tekstiviestin lukenu kokonaan eli vaa5tekaupaSTA LÖYTYY KYLLÄ LISÄÄ KANGASTA.”

” tais tulla alakoukku tohon äsköseen heittoon.onneks tekstiviestiä ette pysrty hävittään,mitäs sille saapasautolle kuuluu oliko akku tyhjä isoihin kisoihion,no kaLAONNEA SINNE VILJANDIIN MUISTAKAA POJAT KÄYTTÄÄ PITO-AINETTA LUPAS VETTÄ VAI LUPASKO ”

”onko luurankoja jollain kaapissa.mafia jyrää ja alaiset vikisee pitäkää klupinne loppu tähän päivään.ps.kuopiossa sitten selvitetään lisää.loppu siis mun kommenteista.”

Sitten siihen kohuviestiin. Siinä konkari, Metallin jäsen ja ay-toimija Kokkonen puhuu nuoremmalle Metallin liittovaltuutetulle kokemuksen sanoja:

”En tule Metallin kisoihin. On sangen outoa, että varapuheenjohtaja vetää villejä kisoja. Ay-toiminnassa, eikä missään yhdistystoiminnassa se ei ole sallittua. Terveisin Esa.”

Tapahtumien taustana oli se, että viestin saaja veti omalla päätöksellään Metallin kisat pois Suomen Saappaanheittoliiton kilpailukalenterista. Näin kisat jäivät ilman virallista arvostusta, tulospalvelua ja tilastointia. Kokkonen katsoi, että itsevaltainen päätös ei ollut kummankaan liiton, eikä niiden jäsenten etu.

Kekkonen julkaisi myllykirjeensä kirjana. Kokkosen pitää laatia vielä muutama myllytekstiviesti lisää, ennen kuin niistä saa kirjan. Alku vaikuttaa lupaavalta ja eläkepäivillä liiton puheenjohtajan hommista niihin jää enemmän aikaa.

Urho Kekkosen Myllykirjettä lainaten:

”Saatanan tunarit!”

[HTML1]

Toiminnanjohtaja baaritiskillä

Olen kaveripiirissä jutellut, että luovun Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtajuudesta vuoden vaihteessa. Yritin päästä duunista eroon  jo tämän vuoden alussa, mutta huomasin, että ei se niin yksinkertaisesti käy.

Vaikka meitä saappaanheittäjiä kehutaan hulluiksi, välillä oikein korvenraivaajahulluiksi, sen verran tervettä järkeä  ja itsesuojeluvaistoa monella on jäljellä, että he eivät ota hoitaakseen kokovuorokautista hommaa, jonka onnistumisesta riippuu suurelta osin harrastuskaverien onnellisuus ja josta ei makseta muuta palkkaa kuin kehut.

Kehun merkitystä palkkana ei kannata aliarvioida. Ainakin itse olen kehuriippuvainen. Minulle lämmin palaute on moninverroin tärkeämpää kuin raha. Silmäni on herkistynyt naamioidulle kehulle ja kehulle, joka tulee tuntemattomalta tai puolituntemattomalta. Se saa minut aina uudelleen rakastumaan kehujaan, mystiseen saappaanheittoperheeseen ja koko ihmiskuntaan.  Ja kehutunmiehen punan hehkuessa poskilla se saa minut unohtamaan maailman kaikki vääryydet ja pikkusieluisuudet ja ottamaan vastaan kritiikin ammatillisella viileydellä. Kritiikki näin kunnianhimoisessa maailmanvalloitusprojektissa on kehittymisen edellytys.

En halua erityisesti kertoa toiminnanjohtajan elämään liittyvistä jokusista unettomista öistä ja klovnin kyyneleistä. Sellaiset ovat varmasti tuttuja kaikille saappaanheittäjille, joiden leipälaji on tunneherkkä ilmaisullisuus,  urheilullinen ja taiteellinen. Urheilijoita ja  taiteilijoita me hauskanpidon maailmanvalloittajat syvimmiltämme olemme.

Koska piilotavoitteeni on markkinoida toiminnanjohtajuutta seuraajalleni, haluan korostaa homman hauskaa puolta. Mielestäni se sopii hyvin sinulle, jos olet unelmia luova ja toteuttava tarinankertoja ja  nautit siitä, että sinusta takanapäin puhutaan ja sinua ja lajisi kehitystä ruoditaan. Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Tarkoitan sitä, että johtajuus sopii sinulle, jos olet viimeisen päälle urheilija, mieluummin sosiaalisilla taidoilla varustettu ja hieman julkisuusriippuvainen.

Julkisuus ei meidän lajissamme ole itsetarkoitus, mutta olen huomannut, että turha julkisuus on tehokkaimpia keinoja tehdä tunnetuksi lajiamme ja sillä tavalla antaa ihmisille mahdollisuus harrastaa sitä. Julkisuus kannattaa kohdata viettelevästi ja huumorilla ja saada sitä kautta ihmiset puhumaan erikoisesta lajistamme. Toivottavasti seuraajani toimii tässä lumoajan roolissa taitavammin kuin minä, suomen kielellä ja entistä enemmän englanniksi.
 
Kun tätä työtä vähän aikaa tekee, sitä alkaa nauttia oudoistakin tilanteista. Mitä erikoisempi kysymys medialta, sitä parempi.

Kerran heräsin syvästä unesta kännykän pirinään ja naisääni kysyi musiikin pauhatessa, voinko antaa haastattelun suorana.

Mikä ettei… Seurasi rutiinikysymyksiä, kunnes haastattelu huipentui:

– Kun olet sentään Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtaja, niin tulevatko naiset miten usein tarjoamaan baaritiskillä drinkkiä?

Vastasin ihmetteleväni itsekin, että sellaista tosiaan  tapahtuu.

– En ole kyllä varma, kummasta se johtuu, tittelistä vai komeudesta.

Se oli radiohaastattelu.

Kun pikamuistia kelaan, en montaa kertaa muista, jolloin nainen olisi minulle viime aikoina tarjonnut. Nuutisen Tuija tarjosi Rautavaaralla, mutta saappaanheittäjää ei lasketa. Sitä paitsi, Tuijan jälkeen, vai oliko se ennen, tarjosi Nuutisen Jari, mikä tekee tarinasta kinkymmän ja merkitsee vain, että olen kaksi tuoppia velkaa.

Kerran tuntematon lappuliisa aseman edessä tuli parkkikiekkoa sovittaessani neuvomaan minulle kikan, jolla voin välttää parkkisakon. Sitten hän tarjosi tupakan. Polttelimme ja juttelimme saappaanheitosta ja taiteista.

[HTML1]

Projektijohtajat innoissaan

Hieman ennen MM-kilpailuja se tapahtui. Noin 450 projektinjohtamisen ammattilaista 45 eri maasta  kokoontui Helsinkiin IPMA:n (Projektin johtamisen kansainvälisen liiton) maailmankongressiin ja gaalaillan ohjelmana Kalastajatorpalla heille tarjoiltiin laatuviinien maistelun lomassa saappaanheittoa.

Häpeissäni tunnustan, että me kokeneet saapassissit, vaikka mukana oli kolme vetäjää osaavimmasta päästä, meiltä karkasi homma hanskasta.

Teimme kenttää, erikoismodifioituja saappaita oli varattuna riittävästi ja kirjanpito oli järjestetty. MM-Eeva kiskaisi näyteheiton iltatuulessa yli 40 metrin ja väki oli innoissaan.

[HTML1]

Kun sitten erimaalaiset ihmiset saivat tilaisuuden heittää, mukavia ihmisiä, niin ensin kirjanpito putosi kyydistä, lopulta mittauskin, innostus tallasi jalkoihinsa järjestyksen. Hauskaa oli, joka päättyi vasta, kun saappaat olivat hukkuneet nurmikenttää reunustavien orapihlaja-aitojen tiheikköihin, joista niitä ei löydetty.

[HTML2]

Jätimme kirjatut tulokset järjestäjille, joilla voittajille oli varattuna palkinnot. Opimme esittelystä muutaman luonnonlain: 1) Ei 450 ihmistä, kaikki, voi mitenkään tehdä edes yhtä heittosuoritusta 1,5 tunnin ainana. 2) Jos joku olettaa, että läheskään kaikki tuosta ihmismassasta ei halua heittää saapasta, niin hän on väärässä. 3) Saapaskentällä pitää olla koko ajan sotilaskuri, varsinkin jos kilpailijoina ovat kansainväliset projektinjohtajat, muuten homma karkaa hallitsemattomaksi.

Lämmin kiitos kaikille osannottajille! Innostuksenne antoi uskoa saappaanheiton kansainväliseen levitykseen. Teillä on se, mikä maailmassa hankkeiden onnistumisen kannalta on tärkeintä – valtava innostus. Se teillä ja meillä saappaanheittäjillä on yhteistä!

[HTML3]

Jari Isokorpi

Vihreä vastaan musta

Jokelan kentällä tänään nähtiin tulevaa enteilevä kisa. Ensi kertaa vastakkain oli vihreä ja musta Siili eli notkean saappaan  kisa jäykkää vastaan.

Päivä oli viileä, joten molemmat saappaat olivat melko jäykkiä. Esim. vihreässä ei ritsaefekti kohmeen takia täysin toiminut ja mustat olivat talvikohmeessa. Suuntaa antavia vihjeitä niiden käytöksestä silti saatiin.

Mustien saappaiden etuna oli se, että ne olivat mennyttä vuosikertaa, siis sisäänheitettyjä tai kuten heittäjät sanovat, hyvin opetettuja.

Notkeat olivat uutuuden pyöreitä, eivätkä siis vielä käytössä virtaviivaistuneita. Vain muutama heittäjä luotti notkeaan koko kisan ajan, pitiväthän useimmat sitä ensi kerran kädessään. Monet harrastivat varmuuden vuoksi sekaheittoa ja iso osa vielä tässä vaiheessa luotti perinteiseen mustaan, mm. miesten kilpailun voittaja Tapio Hämäläinen.

[HTML2]

Yllättävän moni mustaakin käyttänyt teki parhaan tuloksensa vihreällä.

Yleisen sarjan kuudesta mitalisijasta neljä otettiin vihreällä saappaalla ja kaksi mustalla, tosin ne voitot, mutta erot olivat pieniä.

Tapio Hämäläisen voitto mustalla ei ole yllätys, siksi ylivoimainen mies on viime aikoina ollut. Tapio ei vihreään vielä tässä vaiheessa kautta edes kajonnut. Kakkonen oli Pasi Kuusinen vihreällä ja kolmas Esa Ypyä vihreällä – kolmikko oli kolmen metrin sisällä.

Naisten sarjan voitti Tuija Salonen mustalla – Tuija kokeili vihreää vain kerran –  kakkonen oli Marika Vierikko vihreällä ja kolmas Eeva Isokorpi vihreällä. Kolmikko oli noin metrin sisällä.

[HTML1]

Vihreä vaatii heittäjiltä opettelua, sillä tekniikaltaan se on huomattavan haastava. Tänään heitettiin ns. heikossa kelissä. Isot odotukset uuteen liidokkiin kohdistuvat myötätuulikisoissa. Notkea saapas jarruttaa ja sakkaa helposti, mutta se myös ottaa siipeensä tuulta tehokkaasti.

PS. Notkean eduksi on sanottava, että sen käyttö ei näyttänyt välttämättä vaativan pitoainetta edes näin kohmeisella kelillä. Helppo tartuttavuus on varmasti yksi seikka, jolla tulevaisuudessa on iso merkitys. Mustan katoamista nopeasti saapaskentiltä ei ainakaan tämän yhden kilpailun perusteella voi ennustaa, vaan Siilien kisasta voi tulla mielenkiintoinen.

Jari Isokorpi

Kiihdytä tasaisesti – älä nykäise!

Toni Rahunen kertoo blogissaan ensi kokemuksistaan notkeasta ja jäykästä Siilistä heittoharjoituksissa.

Tonin kommentti on suuntaa antava: jäykkä tekee odotetunlaisia tuloksia mutta notkea sakkaa.

Juuri näin käy, kun heittää jäykän tekniikalla. Teimme Eevan kanssa viime kesänä saman kokeen ja notkea ei Eevalla ihmeemmin ottanut liitoa, jäykkä toi seitsemän metriä parempia tuloksia.

Tiedämme jo entuudestaan, että notkea väline vaatii varren hyötykäyttöä. Saapasta ei itse asiassa heitetä vaan ammutaan. Vaatii jonkin verran taitoa että notkahduksen saa käytettyä hyväksi, saa aikaiseksi ritsaefektin.

Saappaanheittokilpailut vuonna 1969 Ruotsissa aloittaneen Lauri Haatajan kommentti pätee notkeaan välineeseen, ei jäykkään:

”Saapasta ei pidä nykäistä!”

Jäykkää nimenomaan pitää nykäistä.

Notkea saapas pitää lähettää radalle tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla. Siinä se taito. Vetovaiheen on oltava pitkä, useita metrejä. Tai kuten Pasia viikolla kommentoin:

Vetoa pitää viivästyttää…

Tässä lajin perusopissa, joka tarjoaa eväitä pitkään kaareen, piilee oikeastaan lajimme hauskuus. Jos hermoilee, niin varmasti saapas sakkaa.

PS. Jos haluamme rakentaa oikein pitkälle lentävän saappaan, sen pitää yhtäaikaisesti olla sekä kumimainen – siis notkea –  ja jäykkä. Se onnistuisi takasaumaa vahvistamalla.

Jari Isokorpi

Pasi ylittää 70 metriä tänä kesänä

Teen rohkean veikkauksen. Pasi Kuusinen heittää saapasta yli 70 metriä tänä kesänä ja hän tekee sen uudella, notkealla Siilillä.

Tuleeko 70 metrin ylityksiä muiltakin, sitä en uskalla arvata ja kenelle kesän jälkeen jää maailmanennätys, on vielä vaikeampi ennustaa.

Saappaanheittäjät ovat paitsi lahjakasta ja hauskaa väkeä, myös periksi antamattomia ja pelottomia. Uuden Siilin hyötykäytössä tärkeitä heittäjän ominaisuuksia ovat rohkeus ja luottamus: notkea liitää älyttömän pitkälle, kun sille antaa mahdollisuuden. Ja mikä parasta: taide ja omaleimainen kauneus palaa saappaanheittoon.

Eräästä asiasta olemme Pasin kanssa yhtä mieltä: notkea saapas suosii voimakasta, taitavaa, hyvää heittäjää. Penkkitulos ei voiman kriteeriksi riitä.

Yhdessä arvelimme, että notkean saavat lentämään parhaiten ne, jotka nykyäänkin ovat rankinglistan kärjessä. Mestaruuteen ei ole oikotietä.

Silmämääräisesti totesin, että Pasi on talven aikana saanut yläkroppaan voimaa lisää. Kun Pasin heittoja videolta tutkimme, saatoimme todeta, että rytmiikka pelasi loistavasti ja Pasin vuosien ongelma, heiton kallistuminen vetovaiheessa vasemmalle, oli korjaantunut. Tukivarsi piti! Mielessäni mietin, että jos heiton rytmiikkaa säätelevä hermotus ei väsy ennen kesää, tämä paketti merkitsee 70 metriä.

Pasi ja notkea Siili kohtasivat tänään ensi kertaa meillä. Teidän olisi pitänyt nähdä heittäjän ilme. Se paljasti sen, että ammattimies tunnistaa parissa sekunnissa hyvän välineen ja luottaa siihen.

Analysoimme uutta saapasta pitkäänkin ja melko syvällisesti. Myös mittanauhan avulla totesimme mielenkiintoisia asioita. Koska arvelen Pasin haluavan kertoa havainnoista omassa blogissaan, jätän tehtävän mielihyvin hänelle.

Itse tutustuin notkean prototyyppiin ensi kerran heinäkuussa 2006 italialaisella saapastehtaalla. Se valikoitui käteen valtavasta saapasvalikoimasta. Minimivaatimus meidän uudelle heittourheilun erikoissaappaallemme oli, että se olisi elastinen, siis kumimaista materiaalia. Protyyppi täytti hyvin tuon materiaalisen vaatimuksen, jossa muista heittolajeista meidät erottaen piilee harrastuksemme hauskuus ja sielu.

Ensimmäinen koeheittoni Aquasanta Termen kentällä oli lupaava: se kantoi 55 metriä. Myöhemmin hallioloissa talvella pommitin tasaista 53 metriä. Mutta enhän minä ollutkaan enää huippuheittäjä, vaan entinen huippuheittäjä. Osaavissa käsissä tiesin heiton kantavan paljon pitemmälle.

Notkean tulo merkitsee sitä, että saapaskentillä nähdään jälleen sellainen ihme kuin liidon kauneus, joka kaikkein nuorimmalle saapaspolvelle on kokematon elämys.

Jari Isokorpi