Metsurin poika

Isä sahasi ja minä olin kaatorautamies. Siitä on aikaa.

Kaksisataakiloisten tukkien nostelu polveen asti ulottuvassa lumihangessa ei ehkä ole kaupunkilaispoikien hommaa. Meillä maalla se oli normaalia.

Kaakkimaassa jätkäksi opiskelu aloitettiin varhain. Kaksivuotiaana pantiin käteen puukko. Kolmivuotiaana opeteltiin  rivoja lauluja.

Neljävuotiaana kassaroitiin vesakkoa ja  kuorittiin massapuita. Viisivuotiaana tartuttiin kirveeseen. Kuusivuotiaana  mentiin plikoille.  Seitsemänvuotiaana harjoiteltiin tappelemaan yksi mies kylää vastaan. Kahdeksanvuotiaana leimattiin puita ja istutettiin metsää.

Yhdeksänvuotiaana kerrottiin niin roiseja tarinoita, että ahdasmielisimmät hermostuivat. Kymmenvuotiaana otettiin känni. Nuori jätkä sai metsäseudulla elää herkkyyskausiensa mukaista elämää.

Jos jotain jäi suomalaisille jätkäajasta plakkariin, niin monelle jumalattoman horjumaton itsetunto.

Lähdin maailmalle varhain ja koulutukseni jäi hieman kesken. Kaatoraudalla osasin kaataa puun kolmen sentin tarkkuudella paikkaan, johon tähtäsimme. Moottorisahaa en kuitenkaan oppinut käyttämään. Isäni Esko oli siinä mestari. Minä olin “poika” ja kaatorautamies.

Toukokuussa isäni lähti taivaallisille metsätyömaille niinkuin sukumme tukkijätkät ja korvenraivaajat niin monessa sukupolvessa vuorollaan.  Kaadoin isälleni muistopuun, ison kuusen. Itse asiassa niitä muistopuita tuli kaadettua kymmenkunta. Puut rysähtelivät tähdättyyn paikkaan kolmen sentin tarkkuudella. Pilkoin ne polttopuiksi ja vaimo vei oksat kokkoon. Juhannuskokkoa porukalle polttaessamme ajattelin ääneen sanomatta, että siinä roihuaa Isonkorven Eskon muistokokko.

Juhannuksen jälkeen jatkoin puiden kaatelua. Sahailin itsekseni ja joskus vaimo tuli kaatorautamieheksi. Polttopuita ei ole koskaan liikaa.

Moottorisahamiehenä olen yhä isäni oppipoika. Kierojen puiden ja konkeloiden kohdalla monesti mietin, miten Esko tämän kaataisi. Joskus lipsahtaa ja välillä vene ja välillä silta hajoavat, mutta jätkän rautainen itsetunto kestää sen.

Örveltäjäräppi

Viime päivinä olen useaan otteeseen kuullut sanan örvellys. Se on perisuomalainen sana, ulkomaalaisen mahdoton lausua, siis hieno. Sanan ilmiasu viittaa taitolajiin, aarporaamista vaativampaan. Örveltäjän titteli on kansallinen arvonimi, johon oikeutta ei saavuteta helposti, eikä halvalla. Örveltäjän sotilasarvo on mediahuomiosta päätellen kenraalin yläpuolella. Sen ensi kertaa kuullessaan örveltäjäisin jälkikasvu hihkuu innoissaan: ”isi, minäkin haluan örveltää!”

<span”>Noin kahdeksan vuotta sitten kokeilevana runoilijana päätin kirjoittaa räpin. Musiikkityylin eräs mieliaiheista on sekopäinen sekoilu, siis  örvellys. Itse asiassa sekoilu on suosikkiaihe monessa kirjallisuustyylissä, joten se on runouteen vihkiytyneille tuttu. </span”>

Koska itselläni on örvellyksestä vain vähän kokemusta, itse en ole koskaan tosissani örveltänyt, en ainakaan muista, niin päätin luoda kuvitteellisen sankariörveltäjän. Aineiston räppiin sain Seiskan lööpeistä.

 Mika on Sika

Mika on Sika,
Mika on Iso Sika.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika on Sika,
Mika on Mika,
Mika on vaaleanpunainen possu,
valkomusta karju,
ei mikään sossu.
Mika on fasisti,
Mika on rasisti,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
Mika on karju, Mika on possu,
Mikalle maistuu
Saku ja kossu,
Mikan alla huutaa Lada ja Bemari,
Mika on iso sika, Mika on Demari.

Mika käy ämmissä,
Mika ajaa kännissä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika halaa Maikkia,
Mika haluu kaikkia,
Mika on maailmoja syleilevä isosika.
Kännipäiten maistuu
tataari ja venakko,
Mikan salarakas
on naapurin karjakko.
Mikan perään karjuu
punaniska femakko,
Mika on karju, Mika on sika,
Mikalle maistuu
panona pika,
Mika ajaa bussilla seinästä läpi.
Bemarilla pakoon kaahaa päissään niin kuin käki.

Mika kulkee viskillä,
Mika rähjää tiskillä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika leikkii misseillä,
Mika leikkii tisseillä.
Mika on maan kuulu iso paha rähjäsika.
Mika tippa linssissä
pyytää lempi-Stingiä,
itseänsä hipelöiden riisuu hän
stringiä,
pippelillä soittaa
ukkonooa-swingiä,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
rytöniska portsarikin
vähän aikaa hanttiin pisti.
Mika rähjää kaupungilla.
Mika rähjää kylissä.
Asvaltilla nukkuu hän
kumiankka sylissä.

[HTML1]

 auringon_lasku

Suomalaisuus – niin kaunista, niin eksoottista.

Tätä blogia ovat kommentoineet Saapasnainen blogissaan Lisää sabotaasia ja Orwell, U.S. Heittäjien Klubin artikkelissa Säihkyvää sanansäilää.

Kauvattalainen keeni

Jos meissä satakuntalaisissa on jokin periytynyt piirre, niin se luultavasti on mahtavuus, jota verhoaa omien saavutusten liioiteltu vähättely, yritys teeskennellä maanmatoa: köyhää, nöyrää ja vaatimatonta.  Sitä satakuntalainen yrittää kovasti, mutta mahtavan luonteensa takia hän onnistuu huonosti.

Katsokaa satakuntalaista isäntää, joka juuri on heittänyt uuden saappaanheiton maailmanennätyksen ja peitonnut metrikaupalla entisen, niin mitä hän mahtaa sanoa:

” Ei se vaan lennä (syvä huokaus).  En tiä, mikä mua vaivaa.”

Kun satakuntalainen emäntä järjestää pirot, niin jo alkupalojen aikana valtava ikihonkapöytä notkuu niin monenlaista satakuntalaista ja kansainvälistä herkkua, että Ruotsin kuningas lähtee kesken pitoja kotiin nolona, koska hän tietää, että vaikka halua ja mahtava luonne hänelläkin on, niin Ruotsin hovilla ei ole varaa järjestää  vastaavaa tarjoilua.

Sitten pöytään tuodaan kymmenet erilaiset pääruoat alkaen hirvilihapullista ja lihamakkaroista, joita höystävät valtavat juomapatterit mallasviskeistä vuosikertaviineihin, kiitellyimpänä juomana korpiroju.  Kun sitten pyöreä ja hieman punakka emäntä kantaa pöytään  jälkiruokien merkeissä satoja erilaisia kaakkuja ja pikkuleipälajitelmia, ja naapurin emäntä kehuu, että ”ompa ernomasen hyviä pikkuleipiä, sää oot pannu pöyrän  korreeks”,  niin emäntä toteaa vaatimattomana:

”Ei meillä juur mittään oo. Tää on vaan tämmästä, tavallista. Pankaas kastain ny!”

Kerrotaan, että Satakunnan asuttivat ylös Kokemäenjokea soutavat leveäharteiset ja isovattaiset jättiläiset, ja pienikokoiset kanta-asukkaat vetäytyivät sivummalle, osa Rauman Lappiin saakka.  Hiisiksi nimitetyt asukkaat toivat suomen kieleen kaksi uutta sanaa, toinen oli olut, ja toinen Perkele, joka oli hiisien ukkosen jumala. Heimot ovat sen verran keskenään sekaantuneet, että nykysatakuntalaisissa ei  ole hiisistä muistuttamassa paljoa muuta kuin yksi iso ruumiinosa ja monista hiisien perillisistä on tullut muotokristittyjä, eivätkä kaikki  enää juo olutta, vaan valtaosa on siirtynyt kirkkaisiin. Kristillinen Jumala välttää hyvin niissä vähäisissä toimissa mitä hänellä  vielä on; vain äkkitoimintaa vaativia kriisitilanteita satakuntalainen ratkoo ukkosenjumalan avustuksella, koska pahoissa paikoissa Perkele tuntuu kaikkein  luotettavimmalta kaverilta.

Vahvimpana hiisiperinne elää Kauvattalla, jota ammoisista ajoista lähtien on sanottu isovattaisten maaksi. Siellä peräkulmilla on yhä Kaakkimaa, jossa miesten lempihuvina on leikitellä mettätraktoreilla nostelemalla niitä takapyöristä ilmaan. Toinen perikaakkimaalainen laji on vattalla hyppely: miehet mittelevät siitä, kuka pomppii vatsallaan maassa maaten sata metriä nopeimmin. Vanhojen hiisitapojen mukaisesti kaakkimaalaiset  heittävät saappaista lähtien kaikkea mitä käteensä saavat. Kun joku heittää oikein tolkuttoman pitkän heiton, niin vieressä seuraava ihaillen tokaisee:

”Opperkele!”

Sitten hän tarttuu heittovälineeseen ja heittää vielä pitemmälle.

Muuan isovattainen kauvattalainen, nimeltään Eemil Nestor Setälä aikoja sitten määräsi, että suomen kirjakieli on kirjoitettava ja lausuttava  kauvattan kielen mukaan.  Kuuluisin  Setälän suomenkieleen tuomista kauvattalaisuuksista on änk-äänne. Koulussa meistä useimmat joutuivat Setälän kieliopista opiskelemaan kauvattalaisuuden helmet: kenkät, länket, kankaspuut. Suomen kielioppiin tuli kuitenkin Setälän sanellessa ehkä sihteerin humalatilan takia kohtalokas virhe: tuo raumalainen kirjoitti kielioppisäännön deliriumissaan peilikuvana, täsmälleen niinkuin Setälä kielsi, tunkien joka väliin suomalaisille oudon g-kirjaimen.

Koulumestarimme painotti: ”Nämä kauniit suomenkielen sanat pitää ääntää:  kenkät, länket, kankaspuut ja hups – meillä on änk-äänne.” Hän halusi, että kaikki Suomen lapset oppivat änk-äänteen. Itse kävin Kauvattalla Piilijoen kansakoulua ja ylpeänä voin todeta, että meistä valtaosa taitoi ääntää änk-äänteen oikein kauvattalaisella tavalla, niinkuin me osasimme jo ennen kouluun tuloa. Ihan kuten Eemil Nestor Setäläkin.

Änk-äänteen lisäksi muita kauvattan kielen erityispiirteitä ovat täysin omat kirjaimet, joita ei levinneisysaluettaan laajemmalta tapaa. Ne ovat kee, ree ja pehmee-pee, joka useimmiten esiintyy sanassa panaani.

On todettava, että kauniin äidinkielen lisäksi isovattaisuus on Kokemäenjoen vaikutuspiirissä elävän satakuntalaisuuden suurin ylpeyden aihe. Satakuntalainen kulkee mielellään ryhdikkäästi vatta pystyssä ja taputtelee sitä hellästi vakuuttuneena, että siinä rentona lepää vaurauden symboli, erityisyyden ja ylivoimaisuuden lähde, energiakeskus, ihmisen sielu, esteettisesti upea taideteos, kansan ihailun kohde,  samanlainen kuin nallekarhulla.

Kauvattalainen nainen erottuu lajitoveristaan miehestä sillä tapaa, että hänellä on ison vattan sijaan tai lisäksi iso perse. Se ei ole leveä, kuten itäsuomalaisella sisarella vaan kapea, mutta se on kauniisti taaksepäin kaartuvalla tavalla pitkä kuin sarkajako.

isanta

Isäntä palaa perämettältä (häämöttää taustalla). Tunnistatko keneettistä erityispiirrettä?

Viidakon isoin apina

Apinoiden kuninkaan tittelistä kisattiin keskellä viidakkoa Buddhan temppelin edessä eräänä helteisenä lauantaina thaimaalaisen ajalaskun mukaan vuonna 2554.

 apina2

apina1

Hallitseva apinoiden kuningas valmistautui kisaan popsimalla tertullisen banaaneita ja irvistämällä, minkä jälkeen pienemmät apinat pakenivat kauhusta kirkuen mangrovepuihin. Kuningas ei meinannut löytää itselleen haastajaa ja se urheiluhullua apinaa harmitti.

tyynimeri1

wai1

Onneksi Tyynestä merestä nousi viikon päivät harjoitellut Mister Puketti ja teki vastustajaansa kunnioittavan lootuskukkakumarruksen.

apina3

Hallitseva kuningas irvisti veljellisesti kilpakumppanilleen ja söi lisää banaaneita.

finalistit

Mestaruus on ratkennut. Mister Puketti on viidakon komein apina vierellään apinoiden ex-kuningas, joka hävisi tiukan mutta rehdin kehonrakennuskisan. He päättivät, että tämä oli vasta karsinta ja varsinainen viidakon mestaruus ratkaistaan saapasta heittämällä, kunhan sopiva luonnonkuminen liitoesine jostakin löydetään. Tässä finalistit poseeraavat ohikulkijoille sulassa sovussa.

norsu1

Mestaruusjuhlissa illan mittaan Mister Puketti kohtasi itseään isomman, 5 000 kiloa painavan Tantor-norsun, joka Mister Puketin kunniaksi  joi yhdellä kärsän imaisulla 200 litraa Singha-olutta ja heitti kyytipojaksi 250 kiloa banaaneita.  Aamuun mennessä he joivat monta veljen maljaa ja kaveruksista tuli ystäviä.

wai2

Mister Puketti lähettää mangrovepuun alta kunnioittavan ja nöyrän lootuskukkatervehdyksen maailman kansoille: Heittäkää saapasta ja rakastakaa, älkää ilkeilkö toisillenne, älkääkä tapelko!


Maailman hauskin kansa

paikkarintorppa2

Moni merkittävä suomalainen on ponnistanut fiksujen ja filmaattisten joukkoon melko vaatimattomalta kasvualustalta. Kuvassa kansanrunouskeisari Elias Lönrotin syntymätölli.

Sen jälkeen kun Länsimaan tietäjät julistivat Suomen maailman parhaaksi kansaksi, olo tuntui pettyneeltä ja tyhjältä.

Jos olisimme saaneet kotoisan kakkossijan, kuten talvi- ja jatkosodissa, meidät olisi vallannut valtava toimintatarmo ja innostus: Vielä me näytämme, PERKELE!

Mutta kun julistetaan parhaaksi, se totaalisesti lamaannuttaa kansallisylpeytemme, sisun. Orpo kyynel tipahtaa meikätaistelijan poskelle. Olo on kuin hakkapeliitalla Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648. Vastenmielinen voitto on plakkarissa, taistelu  ohi ja edessä ratsastus kotiin. Onko mitään syytä elää, kun ei voi kunniakkaasti hopealle jääneenä kuolla? Kun on yleisesti ottaen kaikista paras, mitä elämässä enää voi tavoitella…

Kaikkien elämänalueiden kultamitali on katastrofi, joka masentaa myös maailman parhaimman kansan  pisamestaruuksia voittaneet lapset.  Tenava ei kuitenkaan ole maailman fiksuin, jos hän ei muutaman minuutin kuluttua ehdota  kriisiin ratkaisua:

– Älä itke iti.  Otetaan iti teulaavalla kellalla kaktoitvoitto, pelkele…

 Ilta-Sanomia selaava isä kaataa oitis jääkylmää vettä rikkiviisaan nörtin niskaan.

– Nyt näyttää todella pahalta. Pelkään pahoin, että saimme jo senkin, hän huokaa.

Isä kertoo, että lehden toimittaja luuli keksineensä keinon kansamme melko epämääräisen maineen pelastamiseksi mutta tappio vain seurasi toistaan.

Reportteri oivalsi, että kilpailusta kannattaa tehdä protesti. Suomen voitosta valittaminen näytti aluksi helpolta, koska absoluuttinen paremmuus on arvostelulaji samalla tapaa kuin telinevoimistelu ja mäkihyppy. Aina voi kyseenalaistaa tuomarien toiminnan tai syyttää heitä pistelaskuvirheestä.

– Olette laskeneet pisteet väärin. Ojalan laskuopin mukaan Sveitsi voitti ja Suomi jäi kuin jäikin muutaman tuhannesosaa hopealle. Vaadin oikaisua,  kailotti voitonriemuinen toimittaja puhelimessa kilpailun pomolle.

Puheluun vastannut amerikkalainen oli hetken hiljaa.

– Kiitos informaatiosta. Me tarkistamme ja soitamme takaisin.

Lopulta suomalaistoimittajan puhelin soi.

– Tarkistuslaskennan mukaan Suomi on edelleen ykkönen. Kiitos soitosta, sillä voitto olikin odotettua ylivoimaisempi. Syy oli suomalaislasten fiksuuskertoimissa. Meidän taulukkomme mukaan sata pistettä oli fiksuuden ehdoton maksimi, jota ei ole mahdollista ylittää. Suomalaistenavat onnistuivat kuitenkin jollain ihmeen keinolla uhmaamaan tilastomatematiikan lakeja ja saivat 102 pistettä. Teidän lapsenne ovat enemmän kuin neroja, mitä me amerikkalaiset emme käsitä, mutta salainen poliisimme Intelligence on saanut tehtäväkseen selvittää asiaa. Meidän sähköinen taulukkolaskimemme ei osaa käsitellä sataa suurempia numeroita, joten jouduimme laskemaan lopputuloksen käsin. Onneksi olkoon voitosta vielä kerran, toivotti amerikkalainen.

Ilta-Sanomia selaavan isän naama muuttuu punaiseksi.

– Tämä on sinun syysi, senkin pullamössönörtti. Ei muuta tee kuin heittää saapasta ja lukee saapasblogeja. Lukisit Ilta-Sanomia! Häpeä!

Rauhoituttuaan isä jatkaa mielilehtensä selaamista. Hän kertoo, että lopulta amerikkalainen muuttui vahingoniloiseksi.

– Tämä on teidän suomalaisten oma vika. Mitäs teette niin välkkyjä mukuloita! hän ivaili.

–  En minä niitä ole tehnyt. En tunnusta. En ainakaan muista. Olin juovuksissa! parkui suomalainen.

– Onneksi olkoon, sanoi amerikkalainen. – Se lisää suorituksenne vaikeuskerrointa. Todella uskomatonta! Otetaan sille. Kippis tai kuten pohjanmaalaiset sanovat ”Hölökynkölökyn”.

– Haista  James v..tu, karjui suomalainen. – Suomi on kakkonen ja sillä sipuli. Hyvästi, eikä soitella!

Seuraavana päivänä kansainvälisillä internetsivuilla Suomi pysyi ykkösenä. Ilta-Sanomat vannoi aukeaman todisteluin Suomen jääneen kakkoseksi. Suomi sai siis sekä kultaa että hopeaa. Ihan miten vain kukin haluaa.

– On tässä sentään yksi lohtu, sanoi isä pitkään mietittyään.  – Me voitimme Ruotsin. Ruotsi jäi pronssille. Se periaate pitää olla, että hurreille ei hävitä! Muista se, Poika!

Tässä välissä Saapassissi esittää pronssimitalista lämpimän onnittelun Ruotsin saappaanheittoliiton puheenjohtajalle Ari Kankaiselle ja Ruotsin sisukkaille saapassisseille. Pronssimitali kaikkien mahdollisten lajien maailmamestaruuskisassa on uskomaton saavutus. Olemme aina tienneet, että te ruotsalaiset olette sissejä, mutta emme arvanneet, että noin sissejä.

Tieto, jopa aavistus, lisää tuskaa. Kuten Ruotsin liiton puheenjohtajan nimi kertoo, Ruotsin puolella monet toimen miehet ja naiset ovat suomalaisia ja pelkään, että he ovat naapurin erinomaisuuden takana. Onneksi kukaan ruotsalainen ei ole tätä oivaltanut. Pyydän, älkää kertoko heille! Muuten on se vaara, että Suomi julistetaan maailman parhaiden maiden kisassa kolmoisvoittajaksi. Herra meitä siitä varjele!

Olin tulokset kuultuani vaipumassa  masennukseen. Onneksi luonani vieraili lapsi, joka lohdutti:

– Ei ole syytä murehtia, vaan ollaan vain niin kuin ei oltaisikaan maailman parhaita. Otetaan asioihin toinen näkökulma. Mielestäni paremmuus jossakin älykkyydessä tai varallisuudessa tai yleensä vain paremmuudessa on tylsää. Miksemme kilpailisi tulevaisuudessa siitä, että emme välittäisi olla niinkään parhaita vaan maailman hauskimpia. Voimme aloittaa vaikka toteuttamalla Suomen saappaanheittoliiton strategiaa ja tekemällä saappaanheitosta maailman hauskinta urheilulajia.

– Parhaiden jälkeen tulee aina uusia parhaita ja lopulta parhaat unohdetaan. Mutta mukavia ei unohdeta koskaan. He ovat aina parhaita, koska ihmiset pitävät heistä. Mukavimmat jäävät mielissä ylittämättömiksi.

Lopuksi lapsi päätti olla kannustava:

– Tehdään se, vaikka pitäisi mennä maailman seinästä läpi. Hakataan päälle! Ei piruuttaankaan anneta periksi. Näytetään niille, että täältä pesee! Jos jäämme hauskuudessa hopealle, paras voittakoon, se ei ole meiltä pois.

[HTML1]

Vaikka suomalaiset laskevat joskus leikkiä ulkomaalaisten kustannuksella, emme me pahaa tarkoita. Se johtuu meidän erikoislaatuisesta huumorintajustamme ja tietämättömyydestämme.

[HTML2]

Suomalaisen elämä on sankaritarina.

Vaalipuheen kirjoittamisen vaikeus

Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.

Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.

Lausuisinko näin:

”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on  veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi.  Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja  mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse!  Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären.  Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat  ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”

Äkkiä havahdun.

Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:

– Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.

Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:

”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”

Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.

Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:

“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”

[HTML1]