Moni merkittävä suomalainen on ponnistanut fiksujen ja filmaattisten joukkoon melko vaatimattomalta kasvualustalta. Kuvassa kansanrunouskeisari Elias Lönrotin syntymätölli.
Sen jälkeen kun Länsimaan tietäjät julistivat Suomen maailman parhaaksi kansaksi, olo tuntui pettyneeltä ja tyhjältä.
Jos olisimme saaneet kotoisan kakkossijan, kuten talvi- ja jatkosodissa, meidät olisi vallannut valtava toimintatarmo ja innostus: Vielä me näytämme, PERKELE!
Mutta kun julistetaan parhaaksi, se totaalisesti lamaannuttaa kansallisylpeytemme, sisun. Orpo kyynel tipahtaa meikätaistelijan poskelle. Olo on kuin hakkapeliitalla Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648. Vastenmielinen voitto on plakkarissa, taistelu ohi ja edessä ratsastus kotiin. Onko mitään syytä elää, kun ei voi kunniakkaasti hopealle jääneenä kuolla? Kun on yleisesti ottaen kaikista paras, mitä elämässä enää voi tavoitella…
Kaikkien elämänalueiden kultamitali on katastrofi, joka masentaa myös maailman parhaimman kansan pisamestaruuksia voittaneet lapset. Tenava ei kuitenkaan ole maailman fiksuin, jos hän ei muutaman minuutin kuluttua ehdota kriisiin ratkaisua:
– Älä itke iti. Otetaan iti teulaavalla kellalla kaktoitvoitto, pelkele…
Ilta-Sanomia selaava isä kaataa oitis jääkylmää vettä rikkiviisaan nörtin niskaan.
– Nyt näyttää todella pahalta. Pelkään pahoin, että saimme jo senkin, hän huokaa.
Isä kertoo, että lehden toimittaja luuli keksineensä keinon kansamme melko epämääräisen maineen pelastamiseksi mutta tappio vain seurasi toistaan.
Reportteri oivalsi, että kilpailusta kannattaa tehdä protesti. Suomen voitosta valittaminen näytti aluksi helpolta, koska absoluuttinen paremmuus on arvostelulaji samalla tapaa kuin telinevoimistelu ja mäkihyppy. Aina voi kyseenalaistaa tuomarien toiminnan tai syyttää heitä pistelaskuvirheestä.
– Olette laskeneet pisteet väärin. Ojalan laskuopin mukaan Sveitsi voitti ja Suomi jäi kuin jäikin muutaman tuhannesosaa hopealle. Vaadin oikaisua, kailotti voitonriemuinen toimittaja puhelimessa kilpailun pomolle.
Puheluun vastannut amerikkalainen oli hetken hiljaa.
– Kiitos informaatiosta. Me tarkistamme ja soitamme takaisin.
Lopulta suomalaistoimittajan puhelin soi.
– Tarkistuslaskennan mukaan Suomi on edelleen ykkönen. Kiitos soitosta, sillä voitto olikin odotettua ylivoimaisempi. Syy oli suomalaislasten fiksuuskertoimissa. Meidän taulukkomme mukaan sata pistettä oli fiksuuden ehdoton maksimi, jota ei ole mahdollista ylittää. Suomalaistenavat onnistuivat kuitenkin jollain ihmeen keinolla uhmaamaan tilastomatematiikan lakeja ja saivat 102 pistettä. Teidän lapsenne ovat enemmän kuin neroja, mitä me amerikkalaiset emme käsitä, mutta salainen poliisimme Intelligence on saanut tehtäväkseen selvittää asiaa. Meidän sähköinen taulukkolaskimemme ei osaa käsitellä sataa suurempia numeroita, joten jouduimme laskemaan lopputuloksen käsin. Onneksi olkoon voitosta vielä kerran, toivotti amerikkalainen.
Ilta-Sanomia selaavan isän naama muuttuu punaiseksi.
– Tämä on sinun syysi, senkin pullamössönörtti. Ei muuta tee kuin heittää saapasta ja lukee saapasblogeja. Lukisit Ilta-Sanomia! Häpeä!
Rauhoituttuaan isä jatkaa mielilehtensä selaamista. Hän kertoo, että lopulta amerikkalainen muuttui vahingoniloiseksi.
– Tämä on teidän suomalaisten oma vika. Mitäs teette niin välkkyjä mukuloita! hän ivaili.
– En minä niitä ole tehnyt. En tunnusta. En ainakaan muista. Olin juovuksissa! parkui suomalainen.
– Onneksi olkoon, sanoi amerikkalainen. – Se lisää suorituksenne vaikeuskerrointa. Todella uskomatonta! Otetaan sille. Kippis tai kuten pohjanmaalaiset sanovat ”Hölökynkölökyn”.
– Haista James v..tu, karjui suomalainen. – Suomi on kakkonen ja sillä sipuli. Hyvästi, eikä soitella!
Seuraavana päivänä kansainvälisillä internetsivuilla Suomi pysyi ykkösenä. Ilta-Sanomat vannoi aukeaman todisteluin Suomen jääneen kakkoseksi. Suomi sai siis sekä kultaa että hopeaa. Ihan miten vain kukin haluaa.
– On tässä sentään yksi lohtu, sanoi isä pitkään mietittyään. – Me voitimme Ruotsin. Ruotsi jäi pronssille. Se periaate pitää olla, että hurreille ei hävitä! Muista se, Poika!
Tässä välissä Saapassissi esittää pronssimitalista lämpimän onnittelun Ruotsin saappaanheittoliiton puheenjohtajalle Ari Kankaiselle ja Ruotsin sisukkaille saapassisseille. Pronssimitali kaikkien mahdollisten lajien maailmamestaruuskisassa on uskomaton saavutus. Olemme aina tienneet, että te ruotsalaiset olette sissejä, mutta emme arvanneet, että noin sissejä.
Tieto, jopa aavistus, lisää tuskaa. Kuten Ruotsin liiton puheenjohtajan nimi kertoo, Ruotsin puolella monet toimen miehet ja naiset ovat suomalaisia ja pelkään, että he ovat naapurin erinomaisuuden takana. Onneksi kukaan ruotsalainen ei ole tätä oivaltanut. Pyydän, älkää kertoko heille! Muuten on se vaara, että Suomi julistetaan maailman parhaiden maiden kisassa kolmoisvoittajaksi. Herra meitä siitä varjele!
Olin tulokset kuultuani vaipumassa masennukseen. Onneksi luonani vieraili lapsi, joka lohdutti:
– Ei ole syytä murehtia, vaan ollaan vain niin kuin ei oltaisikaan maailman parhaita. Otetaan asioihin toinen näkökulma. Mielestäni paremmuus jossakin älykkyydessä tai varallisuudessa tai yleensä vain paremmuudessa on tylsää. Miksemme kilpailisi tulevaisuudessa siitä, että emme välittäisi olla niinkään parhaita vaan maailman hauskimpia. Voimme aloittaa vaikka toteuttamalla Suomen saappaanheittoliiton strategiaa ja tekemällä saappaanheitosta maailman hauskinta urheilulajia.
– Parhaiden jälkeen tulee aina uusia parhaita ja lopulta parhaat unohdetaan. Mutta mukavia ei unohdeta koskaan. He ovat aina parhaita, koska ihmiset pitävät heistä. Mukavimmat jäävät mielissä ylittämättömiksi.
Lopuksi lapsi päätti olla kannustava:
– Tehdään se, vaikka pitäisi mennä maailman seinästä läpi. Hakataan päälle! Ei piruuttaankaan anneta periksi. Näytetään niille, että täältä pesee! Jos jäämme hauskuudessa hopealle, paras voittakoon, se ei ole meiltä pois.
[HTML1]
Vaikka suomalaiset laskevat joskus leikkiä ulkomaalaisten kustannuksella, emme me pahaa tarkoita. Se johtuu meidän erikoislaatuisesta huumorintajustamme ja tietämättömyydestämme.
[HTML2]
Suomalaisen elämä on sankaritarina.
