Maailman hauskin kansa

paikkarintorppa2

Moni merkittävä suomalainen on ponnistanut fiksujen ja filmaattisten joukkoon melko vaatimattomalta kasvualustalta. Kuvassa kansanrunouskeisari Elias Lönrotin syntymätölli.

Sen jälkeen kun Länsimaan tietäjät julistivat Suomen maailman parhaaksi kansaksi, olo tuntui pettyneeltä ja tyhjältä.

Jos olisimme saaneet kotoisan kakkossijan, kuten talvi- ja jatkosodissa, meidät olisi vallannut valtava toimintatarmo ja innostus: Vielä me näytämme, PERKELE!

Mutta kun julistetaan parhaaksi, se totaalisesti lamaannuttaa kansallisylpeytemme, sisun. Orpo kyynel tipahtaa meikätaistelijan poskelle. Olo on kuin hakkapeliitalla Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648. Vastenmielinen voitto on plakkarissa, taistelu  ohi ja edessä ratsastus kotiin. Onko mitään syytä elää, kun ei voi kunniakkaasti hopealle jääneenä kuolla? Kun on yleisesti ottaen kaikista paras, mitä elämässä enää voi tavoitella…

Kaikkien elämänalueiden kultamitali on katastrofi, joka masentaa myös maailman parhaimman kansan  pisamestaruuksia voittaneet lapset.  Tenava ei kuitenkaan ole maailman fiksuin, jos hän ei muutaman minuutin kuluttua ehdota  kriisiin ratkaisua:

– Älä itke iti.  Otetaan iti teulaavalla kellalla kaktoitvoitto, pelkele…

 Ilta-Sanomia selaava isä kaataa oitis jääkylmää vettä rikkiviisaan nörtin niskaan.

– Nyt näyttää todella pahalta. Pelkään pahoin, että saimme jo senkin, hän huokaa.

Isä kertoo, että lehden toimittaja luuli keksineensä keinon kansamme melko epämääräisen maineen pelastamiseksi mutta tappio vain seurasi toistaan.

Reportteri oivalsi, että kilpailusta kannattaa tehdä protesti. Suomen voitosta valittaminen näytti aluksi helpolta, koska absoluuttinen paremmuus on arvostelulaji samalla tapaa kuin telinevoimistelu ja mäkihyppy. Aina voi kyseenalaistaa tuomarien toiminnan tai syyttää heitä pistelaskuvirheestä.

– Olette laskeneet pisteet väärin. Ojalan laskuopin mukaan Sveitsi voitti ja Suomi jäi kuin jäikin muutaman tuhannesosaa hopealle. Vaadin oikaisua,  kailotti voitonriemuinen toimittaja puhelimessa kilpailun pomolle.

Puheluun vastannut amerikkalainen oli hetken hiljaa.

– Kiitos informaatiosta. Me tarkistamme ja soitamme takaisin.

Lopulta suomalaistoimittajan puhelin soi.

– Tarkistuslaskennan mukaan Suomi on edelleen ykkönen. Kiitos soitosta, sillä voitto olikin odotettua ylivoimaisempi. Syy oli suomalaislasten fiksuuskertoimissa. Meidän taulukkomme mukaan sata pistettä oli fiksuuden ehdoton maksimi, jota ei ole mahdollista ylittää. Suomalaistenavat onnistuivat kuitenkin jollain ihmeen keinolla uhmaamaan tilastomatematiikan lakeja ja saivat 102 pistettä. Teidän lapsenne ovat enemmän kuin neroja, mitä me amerikkalaiset emme käsitä, mutta salainen poliisimme Intelligence on saanut tehtäväkseen selvittää asiaa. Meidän sähköinen taulukkolaskimemme ei osaa käsitellä sataa suurempia numeroita, joten jouduimme laskemaan lopputuloksen käsin. Onneksi olkoon voitosta vielä kerran, toivotti amerikkalainen.

Ilta-Sanomia selaavan isän naama muuttuu punaiseksi.

– Tämä on sinun syysi, senkin pullamössönörtti. Ei muuta tee kuin heittää saapasta ja lukee saapasblogeja. Lukisit Ilta-Sanomia! Häpeä!

Rauhoituttuaan isä jatkaa mielilehtensä selaamista. Hän kertoo, että lopulta amerikkalainen muuttui vahingoniloiseksi.

– Tämä on teidän suomalaisten oma vika. Mitäs teette niin välkkyjä mukuloita! hän ivaili.

–  En minä niitä ole tehnyt. En tunnusta. En ainakaan muista. Olin juovuksissa! parkui suomalainen.

– Onneksi olkoon, sanoi amerikkalainen. – Se lisää suorituksenne vaikeuskerrointa. Todella uskomatonta! Otetaan sille. Kippis tai kuten pohjanmaalaiset sanovat ”Hölökynkölökyn”.

– Haista  James v..tu, karjui suomalainen. – Suomi on kakkonen ja sillä sipuli. Hyvästi, eikä soitella!

Seuraavana päivänä kansainvälisillä internetsivuilla Suomi pysyi ykkösenä. Ilta-Sanomat vannoi aukeaman todisteluin Suomen jääneen kakkoseksi. Suomi sai siis sekä kultaa että hopeaa. Ihan miten vain kukin haluaa.

– On tässä sentään yksi lohtu, sanoi isä pitkään mietittyään.  – Me voitimme Ruotsin. Ruotsi jäi pronssille. Se periaate pitää olla, että hurreille ei hävitä! Muista se, Poika!

Tässä välissä Saapassissi esittää pronssimitalista lämpimän onnittelun Ruotsin saappaanheittoliiton puheenjohtajalle Ari Kankaiselle ja Ruotsin sisukkaille saapassisseille. Pronssimitali kaikkien mahdollisten lajien maailmamestaruuskisassa on uskomaton saavutus. Olemme aina tienneet, että te ruotsalaiset olette sissejä, mutta emme arvanneet, että noin sissejä.

Tieto, jopa aavistus, lisää tuskaa. Kuten Ruotsin liiton puheenjohtajan nimi kertoo, Ruotsin puolella monet toimen miehet ja naiset ovat suomalaisia ja pelkään, että he ovat naapurin erinomaisuuden takana. Onneksi kukaan ruotsalainen ei ole tätä oivaltanut. Pyydän, älkää kertoko heille! Muuten on se vaara, että Suomi julistetaan maailman parhaiden maiden kisassa kolmoisvoittajaksi. Herra meitä siitä varjele!

Olin tulokset kuultuani vaipumassa  masennukseen. Onneksi luonani vieraili lapsi, joka lohdutti:

– Ei ole syytä murehtia, vaan ollaan vain niin kuin ei oltaisikaan maailman parhaita. Otetaan asioihin toinen näkökulma. Mielestäni paremmuus jossakin älykkyydessä tai varallisuudessa tai yleensä vain paremmuudessa on tylsää. Miksemme kilpailisi tulevaisuudessa siitä, että emme välittäisi olla niinkään parhaita vaan maailman hauskimpia. Voimme aloittaa vaikka toteuttamalla Suomen saappaanheittoliiton strategiaa ja tekemällä saappaanheitosta maailman hauskinta urheilulajia.

– Parhaiden jälkeen tulee aina uusia parhaita ja lopulta parhaat unohdetaan. Mutta mukavia ei unohdeta koskaan. He ovat aina parhaita, koska ihmiset pitävät heistä. Mukavimmat jäävät mielissä ylittämättömiksi.

Lopuksi lapsi päätti olla kannustava:

– Tehdään se, vaikka pitäisi mennä maailman seinästä läpi. Hakataan päälle! Ei piruuttaankaan anneta periksi. Näytetään niille, että täältä pesee! Jos jäämme hauskuudessa hopealle, paras voittakoon, se ei ole meiltä pois.

[HTML1]

Vaikka suomalaiset laskevat joskus leikkiä ulkomaalaisten kustannuksella, emme me pahaa tarkoita. Se johtuu meidän erikoislaatuisesta huumorintajustamme ja tietämättömyydestämme.

[HTML2]

Suomalaisen elämä on sankaritarina.

Vaalipuheen kirjoittamisen vaikeus

Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.

Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.

Lausuisinko näin:

”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on  veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi.  Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja  mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse!  Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären.  Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat  ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”

Äkkiä havahdun.

Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:

– Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.

Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:

”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”

Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.

Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:

“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”

[HTML1]