Nuori isäntä

Seuraavassa rallissa muistelen pikkupoikavuosiani Kaakkimaassa. Elämäni oli ehkä hieman vapaamuotoisempaa kuin päiväkotilapsilla, mutta tuskin vähemmän antoisaa.

Elettiin 1960-luvun alkua: Palmin talo oli omavarainen ja moottorisahalla tehty metsätyö tuotti. Mihinkäs muuhun rahaa olisi käytetty, kuin nuoren isännän koulutukseen, tuumaili 1800-luvulla syntynyt, niukkoja aikoja kokenut mummuni.

Seudun mahtavin mies oli mummun silmissä pappi. Ylhäisten pappila oli Kauvatsan suurin tila, joka kesäisin täyttyi kulttuuri-ihmisistä. Mummu uskoi, että Ylhäinen liitettynä Palmin taloon olisi kelpo sijoitus. 

Nuori isäntä
Sävel ja sanat: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 5

Olin nuori isäntä ja viiden vanha,
kun naapurin Lailaa suutelin.
Tyttö oli sakkolihaa, kuudentoista,
liian nuori lemmenleikkiin, aavistin.
:,:Katumuksesta kesken kaiken kosin,
tyttö nauroi ja minä häpesin.:,:

Isä Eskon kanssa pelasimme plikkaa,
kortilla me naiset jaettiin.
Naistenmiehillehän kelpaavat kaikki
pikkuplikoista moonamummoihin.
:,:Esko soitti huuliharppua ja steppas,
ja me ruokottomat laulut laulettiin.:,:

Mummu suositteli:,: ”Lue poika papiks!”
Ulkoa opettelin rukouksia.
Kauvattan papilla on kaikkein isoin talo,
paljon piikoja ja nätti ruustinna.
:,:Ei kirkonmiehen töisä tartte raataa,
tuo piika kahvetta tarjottimella.:,:

Mummu sanoi sitten:,:
”Menkääs poijaat töihin,
laiskoja ei Palmin talo elätä.
Kohta lehmät kirmaa laitumelle,
on teidän piikkilanka-aita tehtävä!”

Niin me Eskon kanssa sitten töihin mentiin,
ja yhdessä me laulettiiin:
”Kiikan papilla on aika iso talo,
paljon piikoja ja nätti ruustinna.
Kiikan papilla on hirveen iso hm hm,
paljon piikoja ja nätti ruustinna.
Kiikan papilla on melko iso… mielikuvitus,
paljon piikoja ja nätti ruustinna.”

Tappelijan maine

Me suomalaiset keskimäärin elämme ehkä maailmanhistorian onnellisinta aikaa. Elämä on täynnä palkitsevia haasteita, kuten laittaisiko tänään ruokaa ja panisi siitä päivityksen nettiin. Vaikkei aina mene hyvin, vaikka välillä menee pirun huonosti, on viisasta näytellä positiivista, jotta ei droppaisi tunnelmaa ja negatiivisella asenteellaan pilaisi yhteistä projektia taloudellisen kasvun ja paremman maailman puolesta, jossa vallitsee lähimmäisen rakkaus.

Silti on välillä mukava lukea Tolstoin Sotaa ja rauhaa, kuunnella Ismo Alangon laulua Vittu kun vituttaa tai katsoa sotaelokuvia. Negatiivisia fiiliksiä on mahdollista käsitellä ja niistä vapautua taiteen kautta. Sillä jatkuvaan onnentilaan ja pakotettuun positiivisuuteenkin turtuu. Ihminen jaksaa paremmin, kun voi kokea tunteita monipuolisesti. Sillä pysyäkseen herkkänä ja tuntevana, tunteet kaipaavat monipuolista treeniä. On virkistävää sukeltaa välillä alitajunnan syöveriin ja kohdata historian ja menneisyyden aaveet, jotta sieltä nousisi virkistyneenä loihtimaan kasvoilleen onnellista hymyä, jolla voi päivittää profiilikuvansa.

Siksi seuraava suvun tappelijan maineesta kertova laulu. Huomioikaa esittäjän ilme laulun lopussa.

Tappelijan maine
Sävel ja sanat: Jari Isokorpi
Kaakkimaan pojan CV 4

Lanteen Kalle oli miähistä hurjin,
siittä synty suvun tappelijan maine.
:,:Kalle oli Isonkorven Iisakin taata,
syntyperältänsä kiikkalaine.:,:

Isonkorven Iisakki ne tappelut voitti,
mutta kova oli pikkuveli Matti.
:,:Ko Sakki ja Matti ne keskenänsä paini,
nin tuloksena oli heillä patti.:,:

Isonkorven Iisakki on miähistä vahvin,
vaikka se maan alla maatuu.
:,:Ko seurulla tullee puhe Iisakista,
osa miähistä valmiiksi kaatuu.:,:

On isälläni Eskolla tappelijan maine
ja kansa kyllä tietää miksi.
:,:Ko Esko tullee vastaan pimmeellä tiällä,
nin moni luulee sitä Iisakiksi.:,:

On hurjia tappelijoita meillä koko suku,
mutta minä pidän sivistystä yllä.
:,:Saan tytöseltä turpaan, mutten miähelle oo hävinny,
ja pirusti oon tapellu kyllä.:,:

Jos joskus joku mulle riitaa haastaa,
nin mää sanon, emmää viitti.
:,:Tuakaa rivviin kakstoista miästä,
nin mää sanon tattis ja kiitti!:,:

Tappelu verissä

“On Kaakkimaa yksi kappeli,

jossa Lepistö ja Palmi tappeli.

Ja Kaakin Manta nauraa luritti.

Kun Lepistö Palmia kuritti.

 

Kaakkimaassa korven keskellä

sillä Kaakin Pransun leskellä,

siälä on se Nestori Viitamaa,

joka riirat ja torat aikaansaa.”

 

Pikkupojasta lähtien olen hillinnyt hurjaa luontoani ja osallistunut tappeluihin vain siinä tapauksessa, että on ollut pakko. Olen arvellut, että kunniakas ja arvostettu tappelemisen taito säilyy vähäiselläkin lajiharjoittelulla, mikäli on lahjoja. Määräävin luonteenpiirteeni on todennäköisesti laiskuus, joka kohdistuu monenmoista rellestämistä kohtaan. Ehkä minussa äitini suvun pihkalalaisena piirteenä kytee jotenkin naivi lapsen usko, että elämä olisi mukavampaa, jos ei lainkaan rähjättäisi ja tapeltaisi. Etupäässä yritän hurmata lähimmäisiäni heitä vuolaasti kehumalla ja ystävällisellä katseellani. Mitä päällekäyvempi ja sillä tavoin itsestään epävarmempi ihminen, sitä enemmän häntä yritän kannustaa ja kehua.  Oikein tiukoissa paikoissa viljelen huumoria. Tiedän, että monilta verisiltä yhteenotoilta välttyy kun käyttää luovuutta, eikä hermostu. Mutta myönnän kyllä, että synkkä palmilainen tappelijan geeni on minulla verissä.

Häveten tunnustan, että paljon olen hässäköihin joutunut siihen nähden, miten kovasti olen niitä koittanut välttää. Tappeluista ja kärhämistä ei minunkaan elämänurallani ole ollut puutetta; niistä monenmoista tarinaa, totta ja keksittyä, olen kuullut maailmalla liikkuvan. Sama vika oli minua sata vuotta vanhemmalla isotaatallani Palmin Nestorilla (syntyi 1856), jonka tappelusta Lepistön Hermannin kanssa Mäenpään Santra sai aiheen pilkkalauluun.

Viitamaan poika Nestori, sukunimeltään Palmi, oli tunnetusti pahapäinen, varsinkin kännipäissään, ja hänen kunnioitettavasta asenteestaan kertoo se, että hän oikeaa jalkaansa ontuvana harmaapartana haastoi tappeluun 14 vuotta nuoremman naapurinsa Lepistön Hermannin melko varmasti aavistaen lopputuloksen. Mutta eihän tappelussa voitto ole tärkeintä, vaan se, että patoutunut vitutus tulee hetkeksi kertaryminällä hoidettua.

Palmia kannusti ratkomaan naapurikiistaa tappelun keinoin todennäköisesti se, että hän oli taidostaan saanut nuoruudessaan hyvää palautetta.  Saattoi Nestori olla jonkinmoinen tähtitappelijakin samalla tavoin kuin myöhemmin hänen poikansa Selmi (syntyi 1894), joka erään tavallista rajumman tappelun jälkeen tuomiota välttääkseen lähti Amerikkaan ja värväytyi Yhdysvaltojen armeijaan. Silloin käynnissä oli ensimmäinen maailmansota (1914 – 1918) ja laajaa tappelutannerta oli nuorelle riuskalle miehelle sopivasti tarjolla. Saattoi olla niinkin, että tulevan voittajapuolen sotajoukkoihin eksyminen pelasti Selmin hengen. Jos hän olisi pysynyt Suomessa, hänellä rettelöijän maineen vuoksi olisi ollut suuri riski tulla tapetuksi hävityn kapinan aikaan (1918) silloin, kun valkoiset punaisia oikein urakalla ampuivat.

Huonompi tuuri kävi Palmin naapurinpojalle Kaakin Selmille (syntynyt 1900). Antautumisen jälkeen hän kuoli vankileirillä Riihimäellä. Äitini eno, Kauvatsan punakaartiin kuulunut Piilisen Svante (syntynyt 1895), ammuttiin 23. 5. 1918 kirkkoaitaa vasten Huittisissa. Pahaa hänen ei tiedetä tehneen, mutta asiakirjojen mukaan eivät viiden kauvatsalaisen teloitetun teot ampujia näytä edes kiinnostaneen. Svante oli yli kaksimetrinen, päätään muita pitempi.

Palmin Jari, Palmin Nestorin tyttären pojanpoika,
taustalla Atlannin aaltoja.

Runoilija on rumpali

Sen lehmän nimi oli Leena.

Se oli syntynyt ennen minua, 1950-luvun alussa Palmin navetassa ja se varttui mummuni Palmin Senjan kasvattamana.

 Mummu oli viisas nainen ja niin oli lehmälaumaa johtava Leenakin.

Leena oli ruskea, pyöreä, sarveton, lempeä lehmä, ei kovin isokokoinen. Kun sitten lehmäjoukkoon ilmestyi iso vaaleaverikkö Helena, joka väkivallalla yritti ottaa vallan laumassa, se oli toivoton hanke. Lehmät nousivat Helenaa vastaan kapinaan. He kunnioittivat Leenaa, joka omalla älykkäällä rauhallisuudellaan johdatti tyttäret laitumella maukkaille ruohotupsuille.

Ei meillä montaa lehmää ollut, kolme tai neljä, mutta maito vietiin Zetorilla Kauvatsan Osuusmeijeriin, joka kotimme lähistöllä oli pienikokoisuudestaan huolimatta eräänlainen mallimeijeri.

Se oli perustettu vuonna 1887, kun useimmat osuusmeijerit syntyivät vasta 1900-luvun alkuvuosina. Meijeriä johti sivutyönään kansakoulun opettaja Vilho Oksanen. Juuri hän ajoi voimallisesti meijerien yhteistyötä ja oli johtava hahmo Valiota perustettaessa. Kauvatsan Osuusmeijeri oli vuonna 1905 Valion perustajajäsen ainoana meijerinä Satakunnasta. Valio vastasi maitotuotteiden ulkomaankaupasta. Oksasesta tuli Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja 18 vuodeksi.

Oksasen ansiota oli se, että Kauvatsalla voi kirnuttiin separaattorimenetelmällä, kun ympäristön muissa meijereissä käytettiin radiaattoria. Kaukoviisas Oksanen johti separaattoriliikettä. Radiaattorimenetelmällä tehty voi maistui makealta, eikä ollut ihmisten mieleen. Separaattorivoi oli toista maata. Se meni kaupaksi.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa voi oli Suomen vientituote sahatavaran ja paperin rinnalla. Teollistuminen Euroopassa lisäsi voin kulutusta. Pietarin ja Englannin tehdastyöläiset ahmivat satakuntalaista voita niin paljon kuin meijerit kykenivät toimittamaan.  Voirahoilla kotiseutuni maitotilat rakensivat komeita taloja.

Vaikka en sitä ulospäin näyttänyt, olin lapsellisella tavalla ylpeä, kun perheemme palkittiin Kauvatsan Seuratalolla hopealusikalla maidon korkeasta rasvaprosentista. Varmasti uneksin, että minäkin joskus saisin lusikan jostakin ansiosta. Kun mietin, niin iso kunnia palkinnosta kuului Leenan rennolla tyylillä johtamalle lehmälaumalle, jossa vallitsi positiivinen, maidontuotantoa edistävä ilmapiiri.

Kun Leena kevättalvella 1969 kuoli vanhuudenheikkouteen, sain 12-vuotiaana nuorena runoilijana aiheen lehmän hautajaisista kertovaan runoon. Tapaus oli sen verran erikoinen, että herätti mielenkiintoni. Ei lehmiä yleensä haudattu, vaan pattipolvikantturatkin saateltiin Osuusteurastamon autoon. Mutta Leena oli niin loppuun palvellut maitotalouden sankari, että kuoli toimensa ääreen navettaan, eikä enää kyytiin kelvannut.

Kirjasin tapahtuman samana iltana runomuodossa sinikantiseen vihkoon, jonka laulaja Eeva muutama vuosi sitten löysi.

Kun tarkemmin mietin, Leenan kaltaisia pieniä, pyöreitä, ruskeita, empaattisia  lehmiä ei missään näy. Ehkä he ovat kuolleet sukupuuttoon. Leena saattoi olla satakuntalaisen rotunsa viimeisiä. Mutta sen geenit on tallennettu oman laitumen multaan, joka nyt kasvaa metsää.

 

Rakkaudesta pilkkalauluun

Matti Nykäsen esiintyminen inspiroi minua julkaisemaan tämän tarinan.   Matti lauloi vissyn voimalla humoristisia lauluja itsestään viime yönä Play del Inglesin Iskelmä Baarissa.

Seuraava sepitelmä syntyi, kun mietin, millainen voisi olla nykyajan pilkkalaulu. Ennen vanhaan pilkkalaulun tekijä välttyi joutumasta kunnianloukkauksesta oikeuteen, kun hän muisti mainita laulussa itsensä sen tekijäksi. Vielä parempi, kun pilkkasi naapurien ja kaverien lisäksi muutaman säkeen verran itseäänkin. Nykyään se ei taida riittää. Siksi muistutan, että seuraavan laulun henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin ei heillä kai koskaan todellisuudessakaan ollut.

Laulu on kunnianosoitus reippaille satakuntalaisille isännille. Puukkojunkkarit katosivat Pohjanmaalta jo puolitoistasataa vuotta sitten, mutta Satakunnan Villissä Lännessä nujakointikulttuuri voi edelleen hyvin.

 

Rahka ja Makkonen Harjavallassa

 Vessan peilin eessä Rahkalla silmät seisoo päässä.
Makkosella rakko toimii. Mutta aivot ovat jäässä. 

Vessan ovesta ravintolaan tunkee kauhee sauhu.
Valtaa salissa juoppolallit oikeutettu kauhu.

 Leijuu Rahkan ympärillä tupakin sininen sauhu.
Päättää alakerran portsarit: nyt saa riittää tämä touhu.

 Kaksi hormooniheikkiä vessaan sisään ryntää
ja he hevosina Rahkan nenällä vakoo portaisiin kyntää.

 Huutaa Makkonen: Miksi kaksi noin pulleaa hessua
tönii noin väkivaltaisesti meidän Rahka-ressua?

 Saappaastaan Makkonen kaamean Mauserin tempaa,
ampuu lamput rikki, huutaa: pimeässä tappelu on paljon hauskempaa! 

Rahka virkistyy, käryävän tupakin hessun korvaan tumppaa.
Makkonen povestaan lutkuttaa piristävää skumppaa.

Syntyy ravintolan portaissa tappelus suuri.
Pyörii hessut alas portaita, päällä Makkonen on se suurin.

 Soittaa baarin pupupojat paikalle Karhukoplaa.
Huutaa Makkonen: kuka sitä puhelinta roplaa?

 Tulittaa Makkonen Mauserilla pulloja vähän.
Sanoo: nyt saa loppua juopottelu tähän!

Makkonen Mauseriin puhaltaa ja odottelee vartin,
siinä joutessansa Rahkapiiras sytyttelee Smartin.

 Jo viikko sitten isänniltä päättyi kruunun kihlat
Ja Mauserista rasvattu on lukko sekä rihlat.

Tulee ravintolan johtajalta junkkareille pahvit:
Tulkaa tänne Harjikseen, niin minä tarjoon kahvit! 

Tästä jutusta niin monta tarinaa kulki,
että tein tämän laulun, jotta totuus tulis julki.

Tähän Joroisten Sonni teki säettä pari
ja loput sepitti Isonkorven Jari.

 Senköhän takia ne hormooniheikit erotettiin, kun näin mitättömästä asiasta niin ison oikeusjutun tekivät?