Heittourheilijan seksielämä

Hippeilyyn taipuvaisena olen miettinyt sitäkin kysymystä, miksi ihmiset harrastavat seksiä. Ainoa vastaus, jonka olen keksinyt, on se, että seksi on hauskaa. Jos se lakkaisi olemasta hauskaa, ihminen kuolisi sukupuuttoon.

Harrastajafilosofina olen pohtinut myös sitä, miksi dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon. Lakkasiko niiden seksi olemasta hauskaa? Jos lakkasi, olen vakuuttunut siitä, että syynä ei ainakaan ollut niiden iso koko. Entisenä pikkupoikana ja nykyisin melko isona olen havainnoinut, että isojen seksi se vasta komijaa onkin. Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Saappaanheitto muistuttaa seksiä ainakin siinä mielessä, että se on hauskaa. Kun se lakkaa olemasta hauskaa, sille uhkaa käydä kuten dinosaurukselle.

Heittoliikunta on ihmiselle myötäsyntyistä hauskaa. Jos ette usko, katsokaa pikkupoikia ja niiden heittelyintoa. Se vain on ikävää, ettei kaupungeissa mitään saa heittää. Kun heittoväline niin ihanasti lentää, sen osumispaikassa aina jotain hajoaa. Vanhemmat toruvat. Ihmisen hyvinvoinnille tärkeästä heittämisestä on kyläyhteisöissä tullut syntiä. Siksi parhaat heittourheilijat tulevat sieltä, missä on tilaa: Suomesta, sen haja-asutusalueilta.

 Olen varma, että jo alkusuomalainen valitsi ammattinsa ja asuinpaikkansa siksi, että siinä sai kaloja, hylkeitä ja peuroja saalistaessa melko paljon heitellä. Elämä maistui elämältä ja se oli hauskaa. Mutta hän olikin mies, ei marjanpoimija. Naiset poimivat marjoja ja keräsivät järvestä vesipähkinöitä, joita metsämiehet heittelivät kokolihan kyytipoikana suuhunsa isoilla kourillaan. Naiset viljelivät myös hieman ohraa. Mutta eivät suomalaiset sitä puuroksi keittäneet – me vieläkin vaistomaisesti tiedämme, että puuro on epäterveellistä – vaan he panivat ohrasta oluen. Saunailtoina makkaraa ja olutta nauttien elämä suomalaisilla oli kaksin verroin hauskempaa ja terveiden elämäntapojen ansiota seksikin maistui: siksi me olemme tässä.

kuu

Suomalaiset tulivat Suomeen hyvien heittourheilumahdollisuuksien perässä. Luonnonkauniita heittokenttiä oli jääkauden jälkeen paljon.

Kun olin pikkupoika, minulla oli kaksi rakasta harrastusta: pyöriminen ja hetekalla pomppiminen. Harrastin niitä todennäköisesti siksi, että molemmista tulee humalaan. Humala eli loveenlankeaminen, tuonpuoleiseen meno ja korkeammalle asteelle nousu on suomalaisen kehon ja mielen terveydelle tärkeää. Tuonpuoleisesta tarinoita kertomalla saa viisaanmiehen maineen ja aika usein se reissu rentouttaa.

Poikasena pyöriessäni minulla oli monesti jokin esine kädessä, jonka laskin vapaaseen liitoon. Olin 12-vuotias, kun kiinnostuin kiekonheitosta. Siinä sai pyöriä, laskea irti ja nauttia liitoon samaistumisen tunteesta. Kun talvella ei voinut heittää, tuli kiekonheitto, sen tanssillinen rytmi ja tajunnan räjähtäminen kiekon irrotessa sormista uniini. Kiekonheitto oli maailmassa hienointa mitä tiesin, kunnes 17-vuotiaana ensi kerran tutustuin saappaanheittoon.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä on tarinoita kertova metsämies Taula-Matti, vanhimman suomalaisen ammatin harjoittaja, joka aina päättää kertomuksensa virkkomalla: ”Ja sitten me ryypättiin.” Se on kansalliseepoksessamme eniten esiintyvä lause. Kävi sitten niin, että kaupunkilainen kasvissyöjävihreä August Alqvist hermostui ja käynnisti Kiveä kohtaan mustamaalauskampanjan, joka markkinoi teosta niin hyvin, että  metsäläiseen sieluumme täydellisesti vetoava Kivi sai julkisuutta ja hänestä tuli kansalliskirjailijamme. Kummasti työpaikkojen kahvihuoneissa perjantaisin tuo Taula-Matin loppuhuipennus luo tunnelmaa ja viikonlopun odotusta vieläkin.

Olen mielessäni miettinyt, että jos kirjoittaisin saapasblogejani Taula-Matin tekniikalla, millaisen suosion ne mahtaisivat saada. Iskisivätkö Heittäjien klubissa augustalqvistit minua markkinoimaan?

Enhän minä tietenkään niin tee. Vaikka kova sissi olenkin, en ole sentään niin hurja kuin Kivi. Sitä paitsi jokaisen kirjailijan kannattaa kirjoittaa hieman eri tavoin kuin esikuvansa ja ainakin yrittää kertoa jotain ennenkuulematonta. Tai ainakin kertoa, ehkä samoista asioista kuin Kivi, mutta hieman eri sanoin.

Kun aloimme heittää saapasta, meidän suomalaisten metsäläisten innostus oli valtava. Saimme pomppia, pyöriä ja laskea vapaasti irti. Saappaat olivat siihen aikaan kumia ja ne tuntuivat mukavilta kädessä. Vartalo jännitettiin niin kuin metsämies jännittää jousensa. Saapas oli siihen aikaan paljon nykyistä isompi. Siinä oli leveä ja pitkä siipi. Sen hidas, majesteettillinen liito taivaalla lumosi heittäjän ja katsojat.

Heittosaappaan kehittäminen on tärkeää siksi, että laji pysyy hauskana. Muuten sille käy samalla tavoin kuin dinosaurusten seksille.

[HTML1]

Yksi komija

runoilijasaunassa

Runoilija saunassa

Kun saappaanheitto Pohjanmaalla nousi, sisäinen pohojalaane minussa heräsi. Omistan tämän runon Pohojanmaan saapassisseille ja heidän omalle Yrjö Jylhälleen, Lauri Hätälälle.

 
Ennen miehet  oli terästä
ja saappaat  oli kumia.
Nyt saappaat ovat peltiä
ja äijät pirun rumia.

Onneksi täällä tytöt  ovat somija
ja  sentään on joukossamme yksi komija.
On meitä kovapäisiä, on kovakätisiä,
on kovaonnisia ja kova lätisijä.

Vaan eihän se komein ole Huuskosen Ville,
ei JiiPee, ei Saku,
vaikka tuopinnosto heille.

Vaan se kaikkein komijoin –
katsokaas tuonne –
on se rento ja taipumaton
saapassissiluonne! 

Isoo-Antero

[HTML2]

Melko komija

[HTML1]

Komija laulu

Bäng!

Saapaskäsikissa soitti minulle kuusamolaiseen hotelliin ja kertoi kirjoittaneensa saapasblogin englanninkielellä.

– Itse kirjoitus syntyi nopeasti, koska kirjoitin minulle tutusta aiheesta eli kriiseistä. Nyt olen kriisissä nimimerkkini kanssa. Kyse on identiteetistäni: koen tavallaan olevani saapassissi mutta tanssiessani saappaan kanssa kissa, joten olen siis Saapassissikissa. Mutta kansainvälistä yleisöä ajatellen nimen pitää olla englanninkielinen, eikä Cat Guerilla kuulosta uskottavalta ja mikä pahinta, ihmiset luulevat, että sissikissalla yritän jäljitellä sinua. Voisitko sinä ehdottaa jotakin nimimerkkiä?

Sanoin, että Guerilla tosiaan on vaarallinen sana.

– Eniten pelkään savolaisia, jotka sataprosenttisella varmuudella viäntävät sen Gorillaksi. Eivät ne pahaa tarkoita, mutta ne ovat luonnonlapsia ja pitävät sanojen hassunkurisesta vääntelystä. Niiden huumorintaju on sellainen. Nimi Kissagorilla antaisi ehkä harhaanjohtavan kuvan lajimme herkästä tanssillisuudesta, vai mitä luulet?

Koska kuulin puhelinlinjalla raskaan hiljaisuuden ja epätoivon, sanoin lähteväni saunaan miettimään syntyjä syviä ja palaavani nimimerkkiehdotuksen kanssa.

Muinoisen suomalaisen tavoin verhosin Hotelli Kuusamon luksussaunan hivelevällä löylyllä ja lankesin loveen. Silmät hehkuen kilpaa kiukaan kanssa höpisin itselleni kysymyksiä. Millainen ihminen on Saapaskäsikissa? Miksi hän heittää saapasta? Tiedän Saapaskäsikissan varttuneeksi kumisaapaskauden lapseksi, joka syvästi inhoaa nykyistä koppurasaapasta, vaikka hän on sillä heittänyt maailmanennätyksen. ”Se tuhoaa lajin taiteellisuuden”, niin usein Saapaskäsikissa on huokaissut. ”Saappaanheitto on kadottanut sielunsa. Se ei enää ole muuta kuin normaali heittolaji – paitsi että nykyiseen saappaaseen on muita välineitä vaikeampi tarttua! ” ”Lajin maagisuus ja kaunis liito on kadonnut.” ”Harjoittelu: EVVK.”

Miksi Saapaskäsikissa yhä heittää saapasta ja käyttää aikaansa lajin markkinoimiseen? Siksikö, että hän haluaa pysyä mukana, koska hän lapsenuskoisesti luottaa maagisen kumisaappaan paluuseen? On selvää, että Saapaskäsikissa ei ole mikätahansasaapaskissa vaan kumisaapaskissa.

Koska huomaan pyörittäväni ajatusta kehässä, muutan näkökulmaa. Mikä kumisaappaanheitossa luo sen ainutlaatuisen hauskuuden, joka saa maallikot kyläjuhlissa tarttumaan siihen, vaikka he kiertävät perinteiset heittovälineet kaukaa? Mikä saa kokonaiset perheet liittymään iloiseen saapasporukkaan? Mikä on saappaanheitossa se juttu, joka yhä pitää yllä kumisaappaanheittäjien innostunutta ilmapiiriä, vaikka keskeinen hauska ilmiselvästi on johonkin kadonnut mutta useimpien kumisaapaskauden maagisuuden kokeneiden huulilla? Mikä on se ominaisuus, joka saa kumisaappaan liitämään kuuluisan kolmipolvisen liidon valtavasti pitemmälle kuin samanmuotoinen koppurasaapas tai löysä? Mikä sana on kumisaappaanheiton hauskuuden ydin?

Jotta saan vastauksen, minun on kuunneltava saapasta herkällä kovalla, koska se on hiljainen kaveri.

Mitä kumisaapas sanoo, kun se kimmahtaa kädestä taivaalle?

Se sanoo Bäng!

Mistä tiedän, että heittosaapas on hyvä?

Testi on helppo. Taivutan saappaan varren taaksepäin maahan asti: mitä nopeammin se pomppaa sieltä pystyyn ja mitä kovempaa se sanoo bäng, sen pitemmälle se lentää.

Mutta eihän sitä bäng-ääntä kuule?

Ei niin.  Saapas on hiljainen kaveri. Pitää kuunnella tarkasti!

Mitä tapahtuu, kun heittäjä tekee bängit?

Kun hän tempaisee saappaan taakse, sen varsi menee mutkalle. Kun hän irrottaa saappaan, varsi ponkaisee itsensä suoraksi ja saapas saa siitä valtaisan vauhdin.

Miksi tarvitaan bäng?

Bäng on paljon hauskempaa kuin saappaan väkisin työntäminen. Se on maaginen kokemus.

Mutta eikö heitto ole voimalaji? Mihin tarvitaan voimaa, kun bäng hoitaa homman?

Mitä enemmän voimaa, sitä tehokkaampi bäng. Ja vaikka kumisaapas tavallaan ammutaan taivaalle, pitää sitä myös heittää. Mutta saappaan ja heittäjän suhde on vuorovaikutteinen, kumisaappaan tapauksessa usein rakkaussuhde. Saappaan bäng-liike mukailee lihasten liikettä ja auttaa heittäjää saamaan lihaksistaan enemmän tehoa irti. Kumisaapas on siis hauska kuntoiluväline, jolla voima kehittyy ikään kuin ilmaiseksi. 

Miksei pidetä vain matalaa profiilia ja tyydytä siihen, mihin kaikki muutkin heittolajit tyytyvät?

Kyse on mielekkyydestä. Sellaista ei kannata harrastaa, johon ei ole erityistä syytä. Lajissa pitää olla oma juttu, jotta kansa kiinnostuu siitä.  Jos haluamme harrastaa normaalia heittourheilua, me voimme heittää kiekkoa. Kiekosta saa helposti otteen. Se on hieno laji. Mutta kiekosta puutuu bäng. Saappaanheitto on ainoa heittolaji, jossa se on. Meillä on oma tuote. Bäng!

Mutta eikö saunoessa pitänyt keksiä nimimerkki, eikä filosofoida?

Hotellihuoneesta soitan ja ehdotan Saapaskäsikissalle nimimerkkiä Miss Bäng.

– On hyvä, jos nimimerkki on onomatopoeettinen eli luonnonääntä mukaileva. Silloin se avautuu sellaisissakin maissa, joissa ei englanninkieltä ymmärretä. Ääni bäng syntyy, kun jokin kimmahtaa jostakin, esimerkiksi luoti kalliosta. Kimmahtavasta tuotteesta tässä meidänkin asiassa pohjimmiltaan on kysymys, joten bäng bäng, selvitän ja jatkan:

– Tuolla bäng-strategialla saappaanheittoa on helppo markkinoida kiinalaisille, vaikka ei osaa niiden kieltä. Taivuttaa vain saappaan vartta taaksepäin, ampuu sillä ja sanoo bäng. Tarvitaan vain yksi sana, joka toimii kaikilla maailman kielillä. Kun esittelee itsensä, sanoo vain Bäng, ja sitten bäng bäng. Se on markkinaviesti, jota oudonkaan ei ole vaikea oppia ulkoa.

Saapaskäsikissa sanoi, että Bäng on kummallista telepatiaa, koska hän itse, puoli tuntia sitten kuuli päästään saman ääneen. Bäng! Nimimerkin keksimisen oli aluksi täyttä tuskaa mutta lopulta helppo.

– Minähän olen Saapaskäsikissa, joten käänsin nimen englanniksi. Koska Saapasjalkakissa on Puss in Boots, arvelin, että saman logiikan mukaan Saapaskäsikissa on Puss with Boots. Sehän minä englanninkielellä olen!

[HTML2]

[HTML1]

Hauskanpito on kovaa työtä

Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!

Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.

Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.

Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:

Huu Haa!

Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.

[HTML1]

Oi Uusi-Seelanti

Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä  antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.

James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.

Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan  tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.

Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.

Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.

Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja  Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä?  Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa.  Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…

Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.

Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.

Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.

Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.

Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.

Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.

Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja  kapteeni Cookin hengessä.

[HTML1]