”Lähretääs poika naisiin”, sanoi isosetäni Isonkorven Iisakki.

Mitä muuta minä siihen rehvakkaana kuusivuotiaana vastaamaan kuin  että ”Lähretään vaan!”

Emme tietysti maininneet hankkeestamme kotona. Eivät miehet sellaisia kerro. Sanoimme, että lähdemme myymään Levon Onnille piisaminnahkaa.

Retkemme tekosyy, piisami, oli uinut katiskaan, kun olin isäni Eskon kanssa Lievijärvellä pyydyksiä kokemassa. ”Sovitaan, että sinä saat pitää piisamit”, oli isä minulle, soutajalle, kannustepalkkioksi ehdottanut.  Hietalan Kosti nylki piisamin ja antoi turkiksen minulle. Kun minä ja isosetäni Iisakki lähdimme aamulla metsän läpi polkua pitkin Kiikoisten suuntaan ja kuljimme Isonkorven läpi, minulla oli piisaminahka repussa.

Iisakki oli siihen aikaan 78-vuotias miehenjärkäle ja hänen oikea jalkansa oli suora. Heittäjäkielellä sanottuna hänellä oli totaalisen pitävä tukijalka, joka polvesta ei notkahtanut milliäkään.  Pikkupoikana Iisakki oli linnunmunia aamiaiseksi kerätessään rojahtanut kuusenlatvasta maahan ja sen jälkeen polvi ei suostunut taipumaan. Siksi Iisakin rivakka käynti oli hauskalla tavalla ontuvaa. Sanottiin, että hän heitti jalkaansa.

Iisakilla oli puukko mukana. Hän pysähtyi ison koivun kohdalle ja näytti minulle, miten koivusta tuohta nylkemällä syntyy kaunista rihmaa. Hänen mielestään tuohen keräämisen taito oli nuoren isännän hyvä osata. Kun tuohta oli koossa iso kerä, hän laittoi sen reppuunsa ja jatkoimme matkaa.

Puoli peninkulmaa metsän läpi kuljettuamme ja loppumatkasta ison sähkölinjan alitettuamme saavuimme Helenan mökille.  Helena oli evakkona Karjalasta korpiseudulle muuttanut ristiverinen ja hieman pyöreä, ihan mukiin menevä nainen. Kun astuimme ovesta sisään, hän ehdotti, että keitetään kahvit.

Juttelu pöydässä oli rentoa ja seurallista. Saattoi olla, että Iisakki välillä kaivoi repusta korpirojua ja sekoitti sitä kahviin. Ymmärsin, että olimme saapuneet päämääräämme.  Illan mittaan kehittyvästä ilmapiiristä oivalsin myös sen, että naisissa käynti ei koulutukseni tässä vaiheessa tarkoita sitä, että minä olisin päähenkilö. Iisakin näkökulmasta kyse oli enemmän siitä, että suvun päämies perehdyttää korven nuorinta isäntää ja siirtää hiljaista tietoa lajissa, jossa suvulla on perinne. Helena oli Iisakin apaja. Liikuimme metsästysmailla, jossa isosetä näytteli sankarin roolin.

Tämä ei tarkoita sitä, että itse olisin aliarvioinut kypsää naiseutta. Pois se minusta. En myöskään ollut kokematon. Olin suudellut tyttöä ensi kerran viisivuotiaana, jolloin tyttö, naapurin Laila, oli  16-vuotias, kypsässä iässä.

Ensisuutelukokemukseni oli hieman traumaattinen. Tyttö alkoi nauraa ja koska itsevarmana naistenmiehenä suoritin suudelman julkisesti, väki pirtissä yhtyi nauruun. Olin hetken aikaa nolo. Olin kuitenkin suudellut vilpittömällä mielellä ja tarkoitusperäni oli kunniallinen. Tottahan talossa nuorella isännällä emäntä pitää olla ja isossa talossa monta.

Iltapäivä sujui kahden suomalaisheimon tarinoita kuunnellen rattoisasti ja illalla Helena petasi minulle pirtin nurkkaan petin.  Koska olin päivän saanut seikkailla parhaan kaverini Iisakin kanssa, nukuin melko makeasti, mutta välillä kun heräsin, oli ilta tai aamu, huomasin, että koko ajan pienehkö pirtti ryskyy ja huojuu.

Aamukahvin jälkeen lähdimme isosedän kanssa taipaleelle. Vaikka Iisakki ei varmaan ollut nukkunut sekuntiakaan, suora jalka nousi kepeästi.

Kuljimme aluksi Peltomaan sivutietä, kunnes käännyimme oikealle Kiikoisista Vehkakorpeen vievälle maantielle. Nousimme kaksi kilometriä pitkän, koko ajan jyrkkenevän mäen ja kun tie tasaantui, saavuimme Levolle. Siellä Levon Onni osti minulta piisaminnahan viidellä markalla.

Kun olimme palanneet retkeltämme, Isonkorven riihen nurkalla Iisakki otti taskustaan komean, hopeavitjaisen kellon, ja sanoi: ”Ota sää poika tää!”

 Iisakki eli huolista vapaan vanhanisännän elämää. Isonkorven talous ei ollut enää kiinni veljesten korpirojusta. Tuolloin Isokorpi oli vuokrattu ravihevosia harrastavalle karjalaiselle Viljo  Lotsarille ja Iisakki vaimonsa Olgan kanssa saivat talosta ruoan ja muun  ylöspidon. Järjestelyä sanottiin moonaksi.  Lauantai-iltaisin korpiseudun miehet saunoivat meillä Palmin suuressa saunassa Laskuojan partaalla ja sen jälkeen he pitivät seuraa toisilleen Palmin pakarissa. Isosetä oli yksi saunanparven vihtojista ja mukana istuin minäkin, alalauteella.

Joka aamu kello seitsemän Iisakki joi aamukahvia Isonkorven pöydän päässä. Siinä hän istui usein mietiskellen ja välillä kertoi juttuja. Eräänä aamuna hän istui ryhdikkäästi pöytään nojaten harvinaisen hiljaa. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta Iisakki ei pöydän päässä virkkanut mitään. Kello tuli kaksitoista ja alkoi iltapäivä.  Lotsarin Iita sanoi miehelleen, että ”se ei ole puhunut pitkään aikaan mitään, mahtaako se olla kuollut?”

Kankea Iisakki nostettiin pakarin sänkyyn selälleen ja isäni noudettiin varmistamaan Iisakin kuolema. Seuraavana sunnuntaina pidettiin arkkuunpanijaiset.  Kaakkimaan väki joi kahvia pöydän ääressä ja kastoi kahviin kakkua. Oven vieressä Iisakki makasi rauhallisesti sängyssä selällään.

Arkkuunpanijaisista on kohta 50 vuotta. Valitettavasti minulla ei ole oppipojalleni tai -tytölleni antaa Iisakin kelloa,  koska olen sen hukannut. Isonkorven eteisen nurkassa oli reissustamme lähtien jättikokoinen tuohirulla.  Vuosikymmenien päästä joku kysyi, mikä mahtaa olla sen tarkoitus.

Jäin sitä itsekin miettimään.

[HTML1]