Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.
Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei it-insinööriä.
Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.
Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.
Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.
Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia. Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.
Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?
Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden saappaanheittäjien kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa, ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.
Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden, ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.
Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja ponnistelun kautta.
Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla. Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa. Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.
Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.
Ihmisten aika on koittanut!
PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.
[HTML1]
