Saappaanheitto ja Pähkinäsaaren rauha

konkelo

Rauhantyö on hieman kuin konkelon purku. Liekö sattumaa, että suomalaiset ovat molemmissa hyviä (sissin onnistunut purku ja Martti Ahtisaaren rauhanpalkinto)?

Tänään vietettiin maailman rauhanpäivää ja toimittajat kyselivät radiossa toisiltaan rauhanaiheisia kysymyksiä.

Kysymyksistä mielenkiintoinen oli seuraava: Kaikki tietävät, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, mutta kysymys kuuluu, mitkä maat sen solmivat?

Nuorten miesten joukkue veikkasi Italiaa ja Ranskaa. Nuorten naistoimittajien joukkueella jo poltti. He ehdottivat, että rauhansopimuksen tehneet maat olivat Suomi ja Venäjä.

Aivan oikein! Pähkinäsaaren rauhassa määriteltiin ensimmäistä kertaa Suomen ja Venäjän raja. Mutta hetkinen … eihän Suomea, eikä Venäjää – ei kumpaakaan – vuonna 1323 ollut vielä olemassa. Mitkä maat siis solmivat Pähkinäsaaren rauhan?

Kansakoulusivistyneistö todennäköisesti lonkalta tietää Pähkinäsaari-kysymyksen oikean vastauksen, mutta monelle nykysivistyneistön kattokruunun kirkkaimmalle sähkökynttilälle pähkinässä saattaa olla purtavaa. En vie lukijalta oivaltamisen iloa tarjoamalla oikean vastauksen vaan toivon, että lukijani blogini osiossa kommentit ehdottavat Pähkinäsaari-pähkinään ratkaisua. Arvatakin saa.

Sellaisia ihmisiä, jotka tietävät millaisista asioista maailma on aikojen kuluessa rakentunut ja miten se toimii, sanotaan sivistyneiksi.  Sivistyksestä on se hyöty, että tuntemalla synnyt syvät perin pohjin, me voimme niiden päälle rakentaa suuria unelmia ja hienoja tulevaisuuksia.  Useimmat tulevaisuuden rakennuspalikat on historiasta poimittavissa, kun ne oivaltaa. Historia tarjoaa ihmiselle pelimerkit lähes mihin peliin tahansa.

Kuuhun ei olisi lennetty, ei hippiaatetta luotu, eikä saappaanheiton maailmanvalloitusta tehtäisi ilman kirjapainotaitoa ja kymmentuhatvuotista muistiin merkittyä ihmisen suurten hölmöilyjen ja nerokkuuden historiaa. Suurmiehet ja suurnaiset – niin kekkoset kuin sibeliukset ja tuomasholopaiset – rakentavat aina toistensa olkapäille historian hyvin lukeneina. Sivistystä kunnioittavassa maailmassa, sivistyksen verkostoissa, me kaikki saamme olla suurmiehiä ja suurnaisia. Eri asia on se, kuka meistä haluaa.

Sivistyksessä on ihmiskunnan suurin pääoma henkisesti ja rahallisesti. Lisäksi se sisältää mammuttimaisesti sellaista pääomaa, jota kukaan ei ole ehtinyt jalostaa ja muuttaa rahaksi – tai edes halunnut.

Saappaanheitto on mainostettua suomalaista hulluutta. Mutta lisäksi siitä kehittämällä tulee osa eurooppalaista sivistystä, osa historiaa ja osa maailman yhteistä pääomaa. Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin mainitsi kesällä radiohaastattelussa, että saappaanheitto voi tulevaisuudessa olla Suomen uusi Nokia.

Saappaanheitto on pääomaa samalla tavalla kuin raakatimantti. Siitä ei ole vielä kirjoitettu historiaa. Sen jalostusta varten on olemassa pelimerkkivaranto, mutta sen pintaa on hiottu vain hieman. Se pääoma sijaitsee saapassukujen päissä. Kun se historia jonkun vuoden päästä ilmestyy suomeksi, kansallinen tajunta saattaa jo siitä räjähtää.

Menneen viikon veteraanikeskustelu Heittäjien klubissa osoittaa, että historian – ja siis sivistyksen – arvostusta esiintyy saapassissijoukossa. Veteraanijärjestöt ovat kohtuurikkaita, mutta kun niiden varat joskus pannaan liikenteeseen, varmasti ne sijoitetaan suomalaiseen kulttuuriin. Näen rautavaaralaisheittäjien toiminnan symbolisena tekona, arvostuksena merkittävää suomalaista saavutusta kohtaan, jonka mediaseksikkyys joitakin kymmeniä vuosia sitten oli vähäisempi kuin saappaanheiton. Veteraanien esimerkki kelpaa saapassisseillekin: historian valmiita käsikirjoituksia – jota edusti mahtimaassa kahdesti luonnosteltu Suomen valtaus – voi jokainen muuttaa omalla toiminnallaan.

Sivistyneen ihmisen elämässä on se hyvä puoli, että hänen ei tarvitse hosua ja juosta joukon mukana. Hän voi rauhassa keskittyä oleelliseen ja viiniä saunan jälkeen siemaillen antaa ymmärryksen pääoman kasvaa ja elää sen korkotuotolla.

Elää voi myös toisin. Elää konsernielämää sivistyksestä piittaamatta. Liikoja pysähtymättä miettimään. Kolmen kuukauden juoksuputkessa. Juosta päätä seinään. Kiivetä perse edellä puuhun. Kilpailla kuka on paras. Rakentaa brändiä.

Toivon, ettei saappaanheitosta koskaan tule brändiä. Brändi on jäykkä. Poltinmerkki. Pysäytetty tulevaisuus. Kumisaapas on notkea.

Kun näen jossain brändin, juon sen pois.

IBTA:n miesten jalanjäljillä

Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on  pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.

 Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.

Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme,  pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja  mumista käsittämättömiä itseksemme.

Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.

Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.

Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.

Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.

Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.

[HTML1]