Olen kaveripiirissä jutellut, että luovun Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtajuudesta vuoden vaihteessa. Yritin päästä duunista eroon  jo tämän vuoden alussa, mutta huomasin, että ei se niin yksinkertaisesti käy.

Vaikka meitä saappaanheittäjiä kehutaan hulluiksi, välillä oikein korvenraivaajahulluiksi, sen verran tervettä järkeä  ja itsesuojeluvaistoa monella on jäljellä, että he eivät ota hoitaakseen kokovuorokautista hommaa, jonka onnistumisesta riippuu suurelta osin harrastuskaverien onnellisuus ja josta ei makseta muuta palkkaa kuin kehut.

Kehun merkitystä palkkana ei kannata aliarvioida. Ainakin itse olen kehuriippuvainen. Minulle lämmin palaute on moninverroin tärkeämpää kuin raha. Silmäni on herkistynyt naamioidulle kehulle ja kehulle, joka tulee tuntemattomalta tai puolituntemattomalta. Se saa minut aina uudelleen rakastumaan kehujaan, mystiseen saappaanheittoperheeseen ja koko ihmiskuntaan.  Ja kehutunmiehen punan hehkuessa poskilla se saa minut unohtamaan maailman kaikki vääryydet ja pikkusieluisuudet ja ottamaan vastaan kritiikin ammatillisella viileydellä. Kritiikki näin kunnianhimoisessa maailmanvalloitusprojektissa on kehittymisen edellytys.

En halua erityisesti kertoa toiminnanjohtajan elämään liittyvistä jokusista unettomista öistä ja klovnin kyyneleistä. Sellaiset ovat varmasti tuttuja kaikille saappaanheittäjille, joiden leipälaji on tunneherkkä ilmaisullisuus,  urheilullinen ja taiteellinen. Urheilijoita ja  taiteilijoita me hauskanpidon maailmanvalloittajat syvimmiltämme olemme.

Koska piilotavoitteeni on markkinoida toiminnanjohtajuutta seuraajalleni, haluan korostaa homman hauskaa puolta. Mielestäni se sopii hyvin sinulle, jos olet unelmia luova ja toteuttava tarinankertoja ja  nautit siitä, että sinusta takanapäin puhutaan ja sinua ja lajisi kehitystä ruoditaan. Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Tarkoitan sitä, että johtajuus sopii sinulle, jos olet viimeisen päälle urheilija, mieluummin sosiaalisilla taidoilla varustettu ja hieman julkisuusriippuvainen.

Julkisuus ei meidän lajissamme ole itsetarkoitus, mutta olen huomannut, että turha julkisuus on tehokkaimpia keinoja tehdä tunnetuksi lajiamme ja sillä tavalla antaa ihmisille mahdollisuus harrastaa sitä. Julkisuus kannattaa kohdata viettelevästi ja huumorilla ja saada sitä kautta ihmiset puhumaan erikoisesta lajistamme. Toivottavasti seuraajani toimii tässä lumoajan roolissa taitavammin kuin minä, suomen kielellä ja entistä enemmän englanniksi.
 
Kun tätä työtä vähän aikaa tekee, sitä alkaa nauttia oudoistakin tilanteista. Mitä erikoisempi kysymys medialta, sitä parempi.

Kerran heräsin syvästä unesta kännykän pirinään ja naisääni kysyi musiikin pauhatessa, voinko antaa haastattelun suorana.

Mikä ettei… Seurasi rutiinikysymyksiä, kunnes haastattelu huipentui:

– Kun olet sentään Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtaja, niin tulevatko naiset miten usein tarjoamaan baaritiskillä drinkkiä?

Vastasin ihmetteleväni itsekin, että sellaista tosiaan  tapahtuu.

– En ole kyllä varma, kummasta se johtuu, tittelistä vai komeudesta.

Se oli radiohaastattelu.

Kun pikamuistia kelaan, en montaa kertaa muista, jolloin nainen olisi minulle viime aikoina tarjonnut. Nuutisen Tuija tarjosi Rautavaaralla, mutta saappaanheittäjää ei lasketa. Sitä paitsi, Tuijan jälkeen, vai oliko se ennen, tarjosi Nuutisen Jari, mikä tekee tarinasta kinkymmän ja merkitsee vain, että olen kaksi tuoppia velkaa.

Kerran tuntematon lappuliisa aseman edessä tuli parkkikiekkoa sovittaessani neuvomaan minulle kikan, jolla voin välttää parkkisakon. Sitten hän tarjosi tupakan. Polttelimme ja juttelimme saappaanheitosta ja taiteista.

[HTML1]