Huumori

Totuus Veljestä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Heittäjien klubiin hyvää käytöstä peräänkuuluttavat lukijat ovat vahingoniloisesti kyselleet, minne katosi heidän Siperian suolakaivokseen toiveunissaan karkoittama toisinajattelija, havvaannasikkaaria vasten kilipakumppanin nennee tupruttava ja yljkäänyttä simmoo omasta putelista kentällä naukkaileva nimimerkki Velj.

Viimeinen varma havainto tuosta nettiänkyröiden piällysmiehestä tehtiin puolitoista vuotta sitten urheiluseuran pikkujoulussa, jossa Velj paini tulikuuman saunankiukaan kanssa ja lähti kiitämään yöhön Latalla tuhatta ja sattoo. Eikä miestä ole sen koommin nähty.

Kadonneen klubihäirikön arvoitukseen saatiin äskettäin uutta valaistusta Suomen Saappaanheittoliiton vanhan hallituksen salaisen arkiston avauduttua. Asiapapereista paljastuu, että Velj joutui kohtalokkaasti napit vastakkain Suomen Saappaanheittoliiton sinisenmeren strategiaa valmistelevan työryhmän kanssa, mikä johti peruuntumattomaan välirikkoon ja ahkeran klubikirjoittajan poistumiseen saappaanheittokuvioista.

Huolellisesti piilotetuista dokumenteista löytyy Velj-nimimerkin strategiatyöryhmälle lähettämä tulenpalava viesti:

”Että muka soappaanheetosta pitäs tehä mualiman haaskin haaskanpitolajj. Tuhannen pirulaesta sentään. Haaskooko tässä joku kaepoo! Minoon tottaalisesti erj mieltä. Minä ehotan, jotta tiemme tästä mualiman pottumaesimman ja pitkävetteisimmän toemituksen. Minä vuajin ehottomasti, jotta jos ee oo haaskoo itelläkkään, ee sua olla nuapurillakkaa.

Sitten ne sinisenmeren ratekikot ehottaa, jotta hyvän ilimapiirin esteet pitäs poestoo. Ne tarkottaa, jotta ennee ee sua juuva simmoo ite omasta putelista vuan pittää tarjota nuapurillekkii. Minen tarjoo! Juokoon jokkaenen omiaan. Minä ehotan, jotta riijellään ja änkyröijään, änkyröijään niin muan penteleesti! Ja jos ee se aata, nii änkyröijään lissee. Se rentoottaa!”

Stategian jokaisen yksityiskohdan kanssa Velj on eri mieltä ja päättää viestinsä hieman katkeransävyisesti:

”Vuan eepähän ne liiton herrat ennenkää oo kansoo kuunnelleet, joten pitäkee hyvänänne, minä vaehan lajia. Oon piättännä ens suvena eekon parina ottoo ossoo mykkäkoolujen MM-kilpaeluun, sen jookkuesarjjaan. Siihen on ilimoottaatunna milijoona kolmesattootuhatta jookkuetta, kaekki sisukkaeta suomalaesija, joten vinnaali kestää vähintää kolomekymmentä vuotta. Se ee oo haaskoo vuan pottumaesta. Joten palataa ensvuossatalla asjaan, jos siihen männessä ootta tullunna järkiinne!”

Liiton salaisesta arkistosta löytyivät myös Velj-nimimerkin kootut klubikirjoitukset, joita liiton hallitus oli tutkinut lukuisista rasvaisista sormenjäljistä päätellen huolella ilmeisenä tarkoituksena pyytää poistamaan ne Klubista. Lukijoiden harmistukseksi julkaisen ne tässä, sillä totuuden, niin rujo kuin se onkin, on hyvä tulla esiin.

Veljen klubitarinoita

Oi Uusi-Seelanti

~ Jari ~ 1 kommentti

Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä  antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.

James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.

Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan  tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.

Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.

Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.

Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja  Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä?  Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa.  Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…

Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.

Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.

Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.

Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.

Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.

Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.

Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja  kapteeni Cookin hengessä.

[HTML1]

Saappaanheittäjän manifesti

~ Jari ~ 1 kommentti

Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.

Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei  it-insinööriä.

Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.

Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.

Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen  juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.

Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia.  Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.

Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?

Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden  saappaanheittäjien  kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja  ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa,  ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.

Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat  ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden,  ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.

Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja  ponnistelun kautta.

Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla.  Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa  saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi;  hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa.  Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.

Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.

Ihmisten aika on koittanut!

PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.

[HTML1]

Toiminnanjohtaja baaritiskillä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Olen kaveripiirissä jutellut, että luovun Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtajuudesta vuoden vaihteessa. Yritin päästä duunista eroon  jo tämän vuoden alussa, mutta huomasin, että ei se niin yksinkertaisesti käy.

Vaikka meitä saappaanheittäjiä kehutaan hulluiksi, välillä oikein korvenraivaajahulluiksi, sen verran tervettä järkeä  ja itsesuojeluvaistoa monella on jäljellä, että he eivät ota hoitaakseen kokovuorokautista hommaa, jonka onnistumisesta riippuu suurelta osin harrastuskaverien onnellisuus ja josta ei makseta muuta palkkaa kuin kehut.

Kehun merkitystä palkkana ei kannata aliarvioida. Ainakin itse olen kehuriippuvainen. Minulle lämmin palaute on moninverroin tärkeämpää kuin raha. Silmäni on herkistynyt naamioidulle kehulle ja kehulle, joka tulee tuntemattomalta tai puolituntemattomalta. Se saa minut aina uudelleen rakastumaan kehujaan, mystiseen saappaanheittoperheeseen ja koko ihmiskuntaan.  Ja kehutunmiehen punan hehkuessa poskilla se saa minut unohtamaan maailman kaikki vääryydet ja pikkusieluisuudet ja ottamaan vastaan kritiikin ammatillisella viileydellä. Kritiikki näin kunnianhimoisessa maailmanvalloitusprojektissa on kehittymisen edellytys.

En halua erityisesti kertoa toiminnanjohtajan elämään liittyvistä jokusista unettomista öistä ja klovnin kyyneleistä. Sellaiset ovat varmasti tuttuja kaikille saappaanheittäjille, joiden leipälaji on tunneherkkä ilmaisullisuus,  urheilullinen ja taiteellinen. Urheilijoita ja  taiteilijoita me hauskanpidon maailmanvalloittajat syvimmiltämme olemme.

Koska piilotavoitteeni on markkinoida toiminnanjohtajuutta seuraajalleni, haluan korostaa homman hauskaa puolta. Mielestäni se sopii hyvin sinulle, jos olet unelmia luova ja toteuttava tarinankertoja ja  nautit siitä, että sinusta takanapäin puhutaan ja sinua ja lajisi kehitystä ruoditaan. Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Tarkoitan sitä, että johtajuus sopii sinulle, jos olet viimeisen päälle urheilija, mieluummin sosiaalisilla taidoilla varustettu ja hieman julkisuusriippuvainen.

Julkisuus ei meidän lajissamme ole itsetarkoitus, mutta olen huomannut, että turha julkisuus on tehokkaimpia keinoja tehdä tunnetuksi lajiamme ja sillä tavalla antaa ihmisille mahdollisuus harrastaa sitä. Julkisuus kannattaa kohdata viettelevästi ja huumorilla ja saada sitä kautta ihmiset puhumaan erikoisesta lajistamme. Toivottavasti seuraajani toimii tässä lumoajan roolissa taitavammin kuin minä, suomen kielellä ja entistä enemmän englanniksi.
 
Kun tätä työtä vähän aikaa tekee, sitä alkaa nauttia oudoistakin tilanteista. Mitä erikoisempi kysymys medialta, sitä parempi.

Kerran heräsin syvästä unesta kännykän pirinään ja naisääni kysyi musiikin pauhatessa, voinko antaa haastattelun suorana.

Mikä ettei… Seurasi rutiinikysymyksiä, kunnes haastattelu huipentui:

– Kun olet sentään Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtaja, niin tulevatko naiset miten usein tarjoamaan baaritiskillä drinkkiä?

Vastasin ihmetteleväni itsekin, että sellaista tosiaan  tapahtuu.

– En ole kyllä varma, kummasta se johtuu, tittelistä vai komeudesta.

Se oli radiohaastattelu.

Kun pikamuistia kelaan, en montaa kertaa muista, jolloin nainen olisi minulle viime aikoina tarjonnut. Nuutisen Tuija tarjosi Rautavaaralla, mutta saappaanheittäjää ei lasketa. Sitä paitsi, Tuijan jälkeen, vai oliko se ennen, tarjosi Nuutisen Jari, mikä tekee tarinasta kinkymmän ja merkitsee vain, että olen kaksi tuoppia velkaa.

Kerran tuntematon lappuliisa aseman edessä tuli parkkikiekkoa sovittaessani neuvomaan minulle kikan, jolla voin välttää parkkisakon. Sitten hän tarjosi tupakan. Polttelimme ja juttelimme saappaanheitosta ja taiteista.

[HTML1]