Viisivuotias Saapassissi ja iso kuula

kuula

Pikkusissin leikkikalu.

Maailman parhaan sukuromaanin Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittaja Gabriel Garcia Marques on sanonut, että kaikki hänen kirjailijanuransa kannalta merkittävä tapahtui hänelle alle viisivuotiaana.

Nobel-kirjailijan oppiäitinä toimi tarinoita kertova mummo.

Laineentalon muuttoprojektin yhteydessä siirsimme Isonkorven taloon sen ikivanhan keinutuolin, jossa pikkupoikana istuin mummun sylissä saaliin kiedottuna kuunnellen silmät pyöreinä karmaisevia tarinoita 1800-luvun elämästä ja ihmisyyden voittokulusta itäisessä Satakunnassa susien ulvoessa ympärillä. Tuolin oli valmistanut parisataa vuotta sitten mummun isoisän isä Kullaalla, Priistetin sukua. Se on kehon kannalta paras tuoli missä olen istunut; Artekin markkinoimat Aallon tuolit jäävät Priistetin puusepän disainin rinnalla kakkoseksi. Kelpaa siinä keinutella vieläkin.

keinutuoli

Eräs esi-isäni oli mestaripuuseppä.

keinutuoli2

Keinutuoli on tuudittanut tarinoiden maailmaan monta sukupolvea.

Ei mummu minua joutavan vuoksi keinuttanut ja tarinoita kertonut, sillä hän oli toimen nainen, jolle tärkeitä olivat elämän käytännön näkökohdat: hän lähti joka aamu puoli neljältä lypsylle herättäen aamun askareisiin myös minut. Mummun haave oli, että minusta tulisi pappi. Suvun miesten elämä oli siihen asti ollut karua: lähinnä sotimista ja hieman metsätöitä siinä välissä. Mummu arveli, että mummoja kansanomaisilla kertomuksilla viihdyttävänä pappina mies voisi päästä helpommalla.

Mutta siitä isosta kuulasta, jonka takavarikoin Laineen talon autotallista, minun piti kertoa.

Isäni oli tietysti huippumetsuri mutta ennen kaikkea täysin urheiluhullu mies. Ensi kosketukseni heittourheiluun sain viisivuotiaana, kun isä antoi käteeni seitsemän kilon kuulan ja ehdotti, että työntäisin.

Pidän isäni tekoa urheilupedagogisena neronleimauksena. Jos joku kunnan nuoriso-ohjaaja olisi päättänyt opettaa viisivuotiaalle kuulantyöntöä, hän olisi todennäköisesti tarjonnut mahdollisimman kevyttä kuulaa. Mutta kun viisivuotias aloittaa heittourheilun seitsemän kilon välineellä, hän ei opi käyttämään voimaa väärin.

Kun sain väännettyä kuulan olkapäätäni vasten, en saanut sitä kättä nostamalla liikahtamaan senttiäkään. Minun oli notkistettava polvia ja selkää, opittava nostamaan jaloilla ja runttaamaan perään vatsalihaksilla. Ensin kuula lensi 30 senttiä, tekniikan parannettua puolitoista metriä ja lopulta kolme metriä.

Seitsemän kilon kuulalla opin, miten voima käteen tulee lihasten välisestä yhteistyöstä, koko kropasta. Kaikki eivät opi sitä koskaan, koska ovat päässeet väärällä tekniikalla alkuun.

Seitsemän kilon kuulalla opin viisivuotiaana heittourheilun alkeet. Tuolla sukumme elämänvaiheissa tuhansia komeita kaaria tehneellä kuulalla on minulle tunnearvo.

Oi Uusi-Seelanti

Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä  antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.

James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.

Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan  tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.

Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.

Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.

Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja  Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä?  Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa.  Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…

Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.

Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.

Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.

Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.

Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.

Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.

Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja  kapteeni Cookin hengessä.

[HTML1]