Pikkusissin leikkikalu.

Maailman parhaan sukuromaanin Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittaja Gabriel Garcia Marques on sanonut, että kaikki hänen kirjailijanuransa kannalta merkittävä tapahtui hänelle alle viisivuotiaana.

Nobel-kirjailijan oppiäitinä toimi tarinoita kertova mummo.

Laineentalon muuttoprojektin yhteydessä siirsimme Isonkorven taloon sen ikivanhan keinutuolin, jossa pikkupoikana istuin mummun sylissä saaliin kiedottuna kuunnellen silmät pyöreinä karmaisevia tarinoita 1800-luvun elämästä ja ihmisyyden voittokulusta itäisessä Satakunnassa susien ulvoessa ympärillä. Tuolin oli valmistanut parisataa vuotta sitten mummun isoisän isä Kullaalla, Priistetin sukua. Se on kehon kannalta paras tuoli missä olen istunut; Artekin markkinoimat Aallon tuolit jäävät Priistetin puusepän disainin rinnalla kakkoseksi. Kelpaa siinä keinutella vieläkin.

Eräs esi-isäni oli mestaripuuseppä.

Keinutuoli on tuudittanut tarinoiden maailmaan monta sukupolvea.

Ei mummu minua joutavan vuoksi keinuttanut ja tarinoita kertonut, sillä hän oli toimen nainen, jolle tärkeitä olivat elämän käytännön näkökohdat: hän lähti joka aamu puoli neljältä lypsylle herättäen aamun askareisiin myös minut. Mummun haave oli, että minusta tulisi pappi. Suvun miesten elämä oli siihen asti ollut karua: lähinnä sotimista ja hieman metsätöitä siinä välissä. Mummu arveli, että mummoja kansanomaisilla kertomuksilla viihdyttävänä pappina mies voisi päästä helpommalla.

Mutta siitä isosta kuulasta, jonka takavarikoin Laineen talon autotallista, minun piti kertoa.

Isäni oli tietysti huippumetsuri mutta ennen kaikkea täysin urheiluhullu mies. Ensi kosketukseni heittourheiluun sain viisivuotiaana, kun isä antoi käteeni seitsemän kilon kuulan ja ehdotti, että työntäisin.

Pidän isäni tekoa urheilupedagogisena neronleimauksena. Jos joku kunnan nuoriso-ohjaaja olisi päättänyt opettaa viisivuotiaalle kuulantyöntöä, hän olisi todennäköisesti tarjonnut mahdollisimman kevyttä kuulaa. Mutta kun viisivuotias aloittaa heittourheilun seitsemän kilon välineellä, hän ei opi käyttämään voimaa väärin.

Kun sain väännettyä kuulan olkapäätäni vasten, en saanut sitä kättä nostamalla liikahtamaan senttiäkään. Minun oli notkistettava polvia ja selkää, opittava nostamaan jaloilla ja runttaamaan perään vatsalihaksilla. Ensin kuula lensi 30 senttiä, tekniikan parannettua puolitoista metriä ja lopulta kolme metriä.

Seitsemän kilon kuulalla opin, miten voima käteen tulee lihasten välisestä yhteistyöstä, koko kropasta. Kaikki eivät opi sitä koskaan, koska ovat päässeet väärällä tekniikalla alkuun.

Seitsemän kilon kuulalla opin viisivuotiaana heittourheilun alkeet. Tuolla sukumme elämänvaiheissa tuhansia komeita kaaria tehneellä kuulalla on minulle tunnearvo.