urheilu

Hauskanpito on kovaa työtä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!

Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.

Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.

Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:

Huu Haa!

Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.

[HTML1]

IBTA:n miesten jalanjäljillä

~ Jari ~ Jätä kommentti

Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on  pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.

 Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.

Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme,  pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja  mumista käsittämättömiä itseksemme.

Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.

Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.

Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.

Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.

Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.

[HTML1]

Saapassissit etäisille maille

~ Jari ~ 1 kommentti

Suomen Saappaaheittoliiton missioksi eli perimmäiseksi toiminnan tarkoitukseksi on kunnianhimoisesti määritetelty ”booting the world” eli ”maailman saapastaminen”.

Kansainvälisen toiminnan laajuus painottuu myös uusissa, tulevissa valtionapukriteereissä, joten kaikesta päätellen olemme oikealla tiellä.

Olisi hienoa saada suomalaislähtöinen liikunta- ja kulttuuri-ilmiö leviämään kautta maapallon; edes sauna tai joulupukki eivät siinä ole onnistuneet. Jotenkin tuntuu, että meille saappaaheittäjille mikään ei ole mahdotonta, vaan itse asiassa easy going thing.

Ensi maaliskuussa matkaamme Uuteen Seelantiin, jossa talvella on kesä: kohtaamme täysin uuden saapaskulttuurin. Jotain yhteistä meillä on: keskusteluissa olen saanut sen kuvan, että myös Uudessa Seelannissa sikäläiset sissit vannovat hauskanpidon ja kisailun nimeen. Ja Taihapen, tuon saapasmaailmanpääkaupungin kaduilla näemmä luovuuskin on arvossaan.

PS. Uskon, että saappaanheiton arvostuksen nousuun tulevina vuosina eniten vaikuttaa sen kansainvälinen leviäminen. Kun siinä onnistumme, huomioivat meidät paremmin myös media ja sponsorit, jotka enenevässä määrin ovat kansainvälisesti toimivia. Levityksessä meitä auttaa muita urheilulajeja humaanimpi toimintafilosofiamme ja se, että pystymme tarjoamaan harrastusten ja elämäntapojen markkinoille jotain omaperäistä ja sielunelämää syvältä puhuttelevaa.

[HTML1]

Matti, Miffy ja Mää

~ Jari ~ 2 kommenttia

Kadehdin muinaista kaveriani Mattia. Joskus harmaaksi maalattu mies on keskellä myrskyn silmää ja elää elämänsä tähtihetkeä. Ympärillä on kiihkeä, noitajahtiin virittäytyneen joukon lauma ja sen keskellä Matti on ainoa rauhallinen mies. Pääministeri.

Mattiin tutustuin Nurmijärven Sanomien aikoina. Matti oli paikkakunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistaakseni, ja vieraili usein lehdessä. Median merkityksen entisenä päätoimittajana tuntien kävi sanalla. Juttelimme Suomen tulevaisuudesta ja pohdimme eri näkökulmista mm. kysymystä, millainen on hyvä presidentti. Puhuimme välillä historiasta. Molemmat totesimme diggaavamme Kekkosta ja jälleen käänsimme katseemme takaisin tulevaisuuteen.

Sanoin Esalle joskus 1990-luvulla, että Matista tulee vähitellen Suomen pääministeri. Voi tulla presidentti, jos kekkosempaa ei löydy. Vaikka Matti muistuttaa enemmän Kokkosta kuin Kekkosta. Kekkosessa on hieman Isokorpea. Kekkonen viihtyi votkan, tyttöjen ja venäläisten seurassa. Matti vain tyttöjen ja venäläisten, joihin syvempi suhde ei ehkä ilman votkaa onnistu. Presidenttiydestä ja pääministeriydestä viis! Se Kekkoselle ja Matille on yhteistä, että molemmat elävät täysillä keskellä myrskyä. Matti nyt ja Kekkonen vieläkin.

Jotta tarinan kaari toteutuu, tarvitaan kohtalokas nainen.  Menneellä viikolla median huomion valloitusyrityksen teki Miffy, Vantaan sivistyslautakunnan sivistynyt  vasemmistoedustaja, vaikuttavilla hardcorekuvilla. On pakko myöntää, että mieluummin seuraisin tästä edes Miffyn, tuon rohkean perheenäidin tarinaa, sori vanha kamu, mutta mitä tekee Matti?

Matti veti kylmästi esiin salaisen media-aseen, tuppeen sahatun koivulaudan! Tiedättekö mikä se on?  Kaakkimaan poikana voin valistaa, että se on särmäämätön koivulauta, siis sellainen lauta, johon koivun kuori on jätetty päälle, kun ei ole särmärille ollut vara maksaa palkkaa. Sellaisia Vanhasen tiilitalon takapihalta löytyy varmasti iso tapuli. Poliisi ja Tekniikan Maailma tutkivat…

Ja tuppeen sahatun koivun myötä Miffy, tuo suloinen juonittelija,  median valokeilassa himmeni ja tuppeen sahattu koivu seisoi tukevasti estraadilla. On kateellisena pakko kysyä, Matti, miten sinä sen teit?

Lukija voi  ihmetellä, miten tämä tarina liittyy saappaanheittoon. Yhteistä on ooppera. Suomen asioiden hoito ja siihen liittyvä media on alkanut entistä johdonmukaisemmin  toistaa oopperan kaavaa. Siihen liittyy suuria sankaritekoja, juonittelua, halpamielisyyttä ja kohtalokas nainen. Aivan kuten saappaanheitossa.

Nauttikaa taiteesta ja saappaanheitto-oopperasta. Jonkinmoisina kohtalon heitteleminä oopperahahmoina te tulevaisuudessa muistatte Matin, Jorman, Kekkosen, Kokkosen, Saapasnaisen ja sen häijyn nimimerkkikirjoittajan. Unohtakaa Miffy ja minut.

[HTML1]

Elämää legendana

~ Jari ~ Jätä kommentti

Heittäjien klubin mukaan minusta ja kaveristani Kokkosesta on syntynyt urbaanilegenda, joka neljä vuotta kypsyttyään on kasvanut megalomaanisiin (elämää suurempiin) mittoihin.

http://bootthrowing.net/online/keskustelu/?aihe=7782&hsubject=&hclass=&hwriter=&hdate=&jarj=&desc=&s=2

http://bootthrowing.net/online/keskustelu/?aihe=7783&hsubject=&hclass=&hwriter=&hdate=&jarj=&desc=&s=2

Koska en tarinan nykytilaa tunne, en osaa sitä tässä toistaa mutta Kokkosen ja minut tuntien  uskon vahvasti, että minimissäänkin joka sana on totta. Vähintään.

Unelmani on, että tulta otettuaan kertomus jatkaa kasvua ja  neljän vuoden päästä se on niin iso, että voin panna sen muistelmiini.

Kaupunkilegenda kohdallani tuli kreivin aikaan, sillä 20 vuotta huikeassa nousussa ollut saappaanheittäjälegendani alkoi valua 37,54 metrin tasolle. Se herätti nykysaapaspiireissä enää säälin kyyneleitä.

Kaupunkilegendamme kehittäjille voin vain esittää nöyrimmän kiitoksen ja huokaista: Jo oli aikakin!

[HTML1]

Jos olisin Kaurismäki

~ Jari ~ 2 kommenttia

Heittäydyin lankkuaidan yli ja – itkin.

Sen kirjoituskilpailun jälkeen, jonka piti nostaa runoilijanmaineeni universaaleihin käsittämättömyyssfääreihin, tunnustin tappioni. Olen 26-vuotias epäonnistunut runoilija.

Olin valmistautunut uraani huolella ja harjoitellut boheemielämää. Saalistin yksinäisiä naisia hämyisissä baareissa, katsoin heitä syvälle silmiin ja lausuin runojani.

Katkeran itkuni purkautuessa vuolaana, vaimon lohduttaessa, aloin seestyä.

– Kukaan ei ymmärrä selkeää puhetta. Mutta runoilijan maine on ehkä pelastettavissa, jos en puhu vaan väännän rautalangasta, sanoin ja katsoin vaimoa kyynelten läpi kirkkain silmin toiveikkaana.

Syyskuun 12. 1989 osallistuin Kerkkoossa saappaanheiton SM-kilpailuun. Siitä alkoi saapasrunoilijan tie, joka eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla vie.

Aluksi oli tarkoitus heittää vain muutama musta Kontio taivaalle esteettiset  kiemurat toteuttaen tuulessa hieman boheemisti liitelemään, jotta kansa näkisi, että tämä on väärinymmärretyn runoilijan kosto.

Sitten viehätyin hommaan ja realismi tunki mukaan: minusta tuli saappaanheiton tosielämän käsikirjoittaja.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin,  alkaa tuntua, että tämä show on Kalle Päätalon romaani, joka välillä toistaa itseään, jatkuu iäti, eikä koskaan lopu.

Se 20 vuotta, matka Kerkkoosta siihen missä satun olemaan, tulee täyteen syyskuun 12.2009.  Saapastaiteilijoiden perinteen aloittaen on aika lähteä 20-vuotissaapastaiteilijajuhlakiertueelle.

Kiertue, jossa korostuu sana juhla, suuntautuu ensin Döbelniin, sieltä Viljandiin ja se päättyy Krakowan saappaanheittorunobaareihin.

Ja viimeisenä juhlakiertueyönä, siellä hämyisässä baarissa, saalistan yksinäistä naista, tartun häntä käteen, katson silmiin ja käheällä äänellä puhun hänelle – saappaanheitosta.

[HTML1]