Heittäydyin lankkuaidan yli ja – itkin.
Sen kirjoituskilpailun jälkeen, jonka piti nostaa runoilijanmaineeni universaaleihin käsittämättömyyssfääreihin, tunnustin tappioni. Olen 26-vuotias epäonnistunut runoilija.
Olin valmistautunut uraani huolella ja harjoitellut boheemielämää. Saalistin yksinäisiä naisia hämyisissä baareissa, katsoin heitä syvälle silmiin ja lausuin runojani.
Katkeran itkuni purkautuessa vuolaana, vaimon lohduttaessa, aloin seestyä.
– Kukaan ei ymmärrä selkeää puhetta. Mutta runoilijan maine on ehkä pelastettavissa, jos en puhu vaan väännän rautalangasta, sanoin ja katsoin vaimoa kyynelten läpi kirkkain silmin toiveikkaana.
Syyskuun 12. 1989 osallistuin Kerkkoossa saappaanheiton SM-kilpailuun. Siitä alkoi saapasrunoilijan tie, joka eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla vie.
Aluksi oli tarkoitus heittää vain muutama musta Kontio taivaalle esteettiset kiemurat toteuttaen tuulessa hieman boheemisti liitelemään, jotta kansa näkisi, että tämä on väärinymmärretyn runoilijan kosto.
Sitten viehätyin hommaan ja realismi tunki mukaan: minusta tuli saappaanheiton tosielämän käsikirjoittaja.
Nyt, 20 vuotta myöhemmin, alkaa tuntua, että tämä show on Kalle Päätalon romaani, joka välillä toistaa itseään, jatkuu iäti, eikä koskaan lopu.
Se 20 vuotta, matka Kerkkoosta siihen missä satun olemaan, tulee täyteen syyskuun 12.2009. Saapastaiteilijoiden perinteen aloittaen on aika lähteä 20-vuotissaapastaiteilijajuhlakiertueelle.
Kiertue, jossa korostuu sana juhla, suuntautuu ensin Döbelniin, sieltä Viljandiin ja se päättyy Krakowan saappaanheittorunobaareihin.
Ja viimeisenä juhlakiertueyönä, siellä hämyisässä baarissa, saalistan yksinäistä naista, tartun häntä käteen, katson silmiin ja käheällä äänellä puhun hänelle – saappaanheitosta.
[HTML1]
Hieno biisilöytö. Jos Vladimir Vysotski eläisi, hänessä saattaisi olla ainesta saappaanheittäjäksi. Jos ei jaksaisi heittää, ainakin laulun pyöräyttäisi. Piti ihan kaivella omia vinyylejä, ja löytää tämä alkuperäisbiisi. Ostin Moskovasta kaksikymmentä vuotta sitten 6 Vysotksin levyä. Kielletty artisti kun oli, äänitykset ovat aika heikkolaatuisia. Venäjää osaamattomana en tajunnut sanoituksistakaan mitään. Mitä nyt saattoi muutamista johtolangoista ja tunnepitoisesta esityksestä arvailla. Turkka Malin versiot avaavat mukavasti näitä jo melkein unohtamiani aarteita.
Nuori Vysotski todennäköisesti esitti runonsa hämärissä baareissa, pienille yleisöille, tiiviissä silmäkontaktissa kuulijaan. Hän lauloi runonsa säestäen kitaralla, jonka viritys oli omavireinen, jos sellaista ylimalkaan oli. Hänen elämänsä, niinkuin runoilijalle sopii, oli saappaanheittomaisen komea performanssi.